lauantaina, huhtikuuta 14, 2012

Ongelma

Olisi ihan hirveästi tapahtunutta ja ajateltua, jonka haluaisin saattaa sanoiksi ja kuviksi. Mutta yhä useammin, kun yritän kirjoittaa jotain, mitä tahansa, läkähdyn sanojen taakan alle kauan, ennen kuin saan aikaan lähellekään valmista. Blogikansiossani on satoja keskeneräisiä luonnoksia, joista en raskisi luopua. Joka kerta kun palaan niihin, niin innostun, että tätäkin pitäisi jatkaa ja tätä ja tätä.

Milloin tässä oikein pääsi käymään näin? Etten enää pysy kaiken minulle tapahtuvan vauhdissa? Etten enää jaksa purkaa tekstiksi kaikkea sitä, mitä koen, mikä päätäni liikuttaa ja tahtoo itsepintaisesti tulla kirjatuksi muistiin. Keskeneräisiä aihioita on kertynyt ainakin vuodesta 2009 asti. Soimaan itseäni siitä, etten saa tallennetuksi tarinoita, joista eritoten itseni olisi taatusti kiva lukea yksityiskohtaisia kuvauksia kymmenen vuoden päästä.

Mitäpä jos silloin tällöin kirjoittelisikin kokonaisten kertomusten sijaan vain rentoja lyijykynäluonnoksia, ääriviivojen hahmotelmia, puhelinluettelon reunaan tuherrettuja sydämiä ja pääkalloja? Ilman sensuuria, tajunnanvirtana. Olen jopa saanut ajatuksen uudesta blogista, jonka nimi olisi Tuhat ja yksi muistoa.

Tyyliin vaikkapa tällaista arkipäivän absurdismia, että tänään vessanpöntössäni kellui iso hämähäkki. Mietin, että mikäköhän Darwin Awardsin tavoitteleminen oli saanut hättiäisen sinne putoamaan. Hetken mielijohteesta en vetänytkään pönttöä, vaan kokeilin paperinpalasen kulmalla, oliko myttyräksi kokoon käpertynyt hämis hengissä. Olihan se ja varsin äkäisesti hengissä olikin. Juoksi pelastuspaperia pitkin kuin alien ja hyppäsi lennossa lattialle, vaikka sillä oli vain viisi jalkaa. Totesin seuratessani sen päättäväistä menoa, että oli muuten epäilyttävän iso örkki ja toi jälleen kerran mieleeni hobo spiderit. Mahdoinkohan se sittenkin olla minä, joka tavoittelee sitä Darwin Awardsia, eikä ota kokemastaan opiksi? Edellisen tod, näk. hämähäkinpuremani paraneminen ei kestänytkään kuin pari kolme vuotta ja käsivarren inhottavat arvet kutisevat vieläkin silloin tällöin niin, että tekisi mieli raapia veitsellä veresnahkaa myöten.

Mutta nyt minä julkaisen tämän, enkä laita jaappailtavaksi luonnoskansioon. Ihan kuin tässä nyt muka joku kustannusosakeyhtiön kynnys olisi ylitettävänä...

4 kommenttia:

Zepa kirjoitti...

Hyvä kun julkaisit. Onhan se sääli, jos yksi Suomen parhaista blogeista ei päivity ikinä... :-)

Ta-Miit kirjoitti...

Oi, tällä kommentilla minä kirjoitankin seuraavat puoli vuotta! Kiitos!

Schrödingerin Kissa kirjoitti...

Ole kiltti ja kirjoita lisää! Eksyin joskus vuosia sitten jossakin toisessa blogissa julkaistun linkin kautta tänne, ja tykästyin sekä kirjoitustesi sisältöön että tyyliin.

Nyt vasta rohkenen kommentoida, kun olen aloittanut oman blogin - ja aloin heti kärsiä kirjoitusjumista. Mutta tsemppiä: lyhytkin kirjoitus piristää lukijoittesi päivää enemmän kuin arvaat!

TA-MIIT kirjoitti...

Voi kiitos kannustuksesta! Minulla tämä harmittava kirjoitusjumi johtuu siitä, etten kerta kaikkiaan ehdi olla tarpeeksi paikoillani kirjoittaakseni blogia. Jos on aikaa kirjoittaa, niin silloin odottaa jonossa monta "työprojektia" jotka toivon joskus vielä julkaisevani kansissakin. Voisinpa ostaa jostain lisää aikaa vuorokauteeni :)

Mutta lupaan taas yrittää (sanottavaa olisi liikaakin). Kannustus on aina ihana muistutus <3