perjantaina, maaliskuuta 30, 2012

WHITEOUT



Vuoristossa rämpiessä ei riitä, että luottaa ennusteisiin, vaan on varauduttava jokseenkin kaikkiin kuviteltavissa oleviin säihin ja säänmuutoksiin. Aamunkoiton shortsikeli ei takaa sitä, etteikö voisi saada iltapäivällä niskaansa jääräntää. Ulvova hileviima, joka meinaa kuoria nahan naamasta, voi leppyä tunnin sisällä säkenöiväksi auringonpaisteeksi ja sitten jo tuleekin kova kiire vähentää michelinkerroksia lämpöhalvauksen välttämiseksi.

Pidämme sääriskit aina tiukasti mielessä, kun suuntaamme korkealle, mutta jouduimme eräällä reissullamme silti whiteoutiin, eli lumisateeseen, jossa ei näe oikeastaan yhtään mitään. Olihan vaan jännä kokemus. Ei nyt sentään vielä vaarallinen, mutta niillä liepeillä. Kun tarkemmin ajattelen, helvetti voisi olla juuri tuollainen: ei tulenlieskoja, ei hiiliä, ei hiilihankoja eikä sarvipäitä. Vain pelkkä ääriviivaton valkeus ja tyhjyys, josta äänikin tuntuu kadonneen.

Päätimme tehdä helpon sunnuntaipatikan Sept-Lauxin Grand Rocherille (1926m) komeaksi kehutun panoraman toivossa ja brittivahvistuksemme M:n syntymäpäivän kunniaksi. Aamulla lähtiessämme parkkipaikalta aurinko vielä pilkisteli, mutta Belledonnen korkeimmilla huipuilla luuhasi ankea sumu. Paikallinen ystävämme C. oli väittänyt pokkana, että sunnuntain sää on loistava, mutta emme tietenkään luottaneet kuulopuheisiin, vaan tarkistimme netistä, että iltapäivällä alueelle saapuu saderintama. Päätimme olla takaisin alhaalla, ennen kuin saisimme koiranilman riesoiksemme.

Pääsimme taas vaihteeksi manailemaan hiihtokeskuksen surkeita opasteita. Meillä ei ollut itsellämme alueen isoa karttaa ja kappas kummaa, niitä ei myyty hiihtokeskuksessakaan (mitä nyt turhaan, ainahan voi kysyä vastaantulijoilta...). Aseman seinän ison kartan oli joku repinyt parempaan tarpeeseen ja laskettelurinteiden ainoassa opastaulussa ei vahingossakaan mainittu, mistä alkaa lumikenkäreitti Grand Rocherille. No tähän alkaa jo turtua. Patonkila ei todellakaan ole informaatioyhteiskunta, vaan mieluumminkin disinformaatioyhteiskunta - ilmankos kohtaankin lähes päivittäin ranskiksia, jotka ovat eksyksissä ja tulevat kyselemään minulta, mihin suuntaan heidän oikein pitäisi mennä (silmien pyörittelyä).

Räpiköimme sitten Jänismiehen kompassin suuntimana lumikengillämme halki mäkisen metsän ja pääsimme muutaman kilometrin jälkeen kohtaan, jossa oli ensimmäinen kyltti Grand Rocherin harjannereitille. Tässä vaiheessa kävi myös selväksi, että tämänpäiväinen maisematarjoilu rajoittuisi sumuverhoon. Kun reitti kuitenkin oli helppo ja vaaraton, niin päätimme kävellä läntystää harjoittelun vuoksi huipulle asti, kun oltiin kerta sinne asti vaivauduttu. Harjanteen reuna oli kuitenkin merkitty hyvin näkyvillä aidanseipäillä, joita seuraamalla löytäisimme varmasti alas paksummassakin usvassa.

Kävimme toteamassa, että on siellä huipulla puolilaho risti ja kenties kiva näkymäkin hyvällä säällä. Vedimme sitten vähän suklaakakkua ja patonkia naamaan parin kitukasvuisen puun katveessa ja lähdimme saman tien paluumatkalle. Noin puolivälissä alkoi sitten paksun sumun lisäksi sataa lunta ja yhtäkkiä olimme totaalisessa whiteoutissa.

Omat jälkemme sentään näkyivät lumessa vielä useamman kilometrin ajan. Mutta jos pysähtyi, otti aurinkolasit pois päästä ja tiiraili ympärilleen, niin sitä huomasi olevansa kauttaaltaan vitivalkoisessa maailmassa, jossa ei ollut horisonttia, kontrastia, korkeuseroja eikä mitään muuta, kuin me kolme ja muutama lumessa näkyvä askelma sekä pari keppiä. Vallitsi lähes täydellinen hiirenhiljaisuus, putoavia lumihiutaleita lukuun ottamatta. Spuukia! Täytyi äkkiä päästä jälkiä pitkin niin pitkälle kuin mahdollista, ennen kuin ne peittyisivät kokonaan.

Harjanne menikin helposti mutta sitten yhtäkkiä rinne kääntyi alamäeksi ja yhdessä hetkessä katosivat niin jäljet, kepit kuin varmuus suunnastakin. Tiesimme jotakuinkin mihin meidän täytyi laskeutua, joten taiteilimme rinnettä alas vain todetaksemme, että olimme kylläkin solan pohjalla ja löysimme opasteviitan, mutta viitta oli väärä ja sen vieressä oli pieni mökki jota kukaan meistä ei muistanut nähneensä menomatkalla. Kiitos aina niin täsmällisten ranskalaisten, opasteviitta näytti karttaan ja kompassiin verrattuna jokseenkin päin helvettiä ja väitti, että hakemamme kohta oli siellä mistä juuri olimme tulleet. Onneksi Jänismies ei suostunut uskomaan kylttiin, vaan suunti meille uuden reitin kompassilla. Täten löysimme takaisin reitille, jonka olimme missanneet noin sadalla metrillä. Ellemme olisi löytäneet reitille, olisimme sitten vain tyynesti palanneet jälkiämme pitkin mökille ja odottaneet tuiskun loppumista. Vaikkapa sitten seuraavaan päivään asti.

Tässä vaiheessa alkoi jo tuntua siltä, että lunta oli tullut ihan jumalattomasti, varmaan ainakin parikymmentä senttiä. Ähelsimme hikisinä laskettelukeskuksen huipulle ja päätimme pitää kunnon tauon kahvin ja lumensulattelun merkeissä. Näinä hetkinä se iso kermakahvi maistuu eritoten jumalten juomalta.

Minä olisin halunnut patikoida takaisin alas, koska olin varma ettei lasketteluhissiin saa mennä ilman suksia. Yleensä kun ei koskaan saa. M sanoi kannattavansa hissiä ja Jänismies oli samaa mieltä, sillä paluu ja etenkin autoilu vaikeutuisi sitä mukaa, mitä enemmän lunta sataisi. Suksettomuus ei sitten ollut mikään ongelma hissivartijalle ja hän pysäytti puutarhakeinumaisen tuolihissin ihan meitä varten. Vastaan tulevat laskettelijat (kyllä, jopa tuossa kelissä mäessä oli hulluja laskettelijoita) haastoivat meitä lumisotaan nakkelemalla palloja, johon Jänismiehen piti tietysti vastata. Varoitin Jänismiestä, että uskallapas vaan heittää jotain pahaa-aavistamatonta hiihtäjää päin pläsiä, niin laitan sinulle lumipallon housuihin. Alhaalla joutui hyppäämään pois vauhdissa, mutta onneksi ei sentään toimintaelokuvatyylillä.

Kaivoimme reggaerekan hangesta ja otimme vielä kyytiin neljä räntäsateessa värjöttelevää nuorta laskettelijaa, jotka heitimme matkan varrella olevaan lähikaupunkiin. Kiva jeesata liftareita, kommunistiautoilu on lähellä sydäntäni, koska olen itsekin matkannut paljon peukulla.

Vaan olihan reissu. Ei vastaa käsityksiäni ideaalista vuoristopäivästä, mutta kävi selviytymisharjoituksesta. On siistiä huomata, että pystyn säilyttämään huumorintajuni ja toimintakykyni moisessa koiranilmassa, eikä tule mieleenkään valittaa. Voihan se ominaisuus jonain päivänä jopa pelastaa hengen.

Se mikä ilahduttaa tässä masokistisessa rypemisessä eniten, on räväkkä kontrasti: Reissun jälkeen on erityisen autuasta palata kotiin, käydä kuumassa suihkussa, pukea päälleen lämmintä ja villaista sekä juoda mukitolkulla kuumaa. Ja todeta että sänky on uupuneen taivas ♥. 

2 kommenttia:

-kummitus- kirjoitti...

Kiitos linkistä. Sattuikin hyvin, kun juuri olin etsimässä tietoa lumimyrskystä omaa postaustani varten.

Ta-Miit kirjoitti...

Hauska että sattui kohdalle. Itse en ollut aiemmin kokenut whiteoutia, enkä haluaisi joutua moiseen toista kertaa, ainakaan yhtään korkeammalla. Uskomaton tyhjyys, hiljaisuus ja suunnattomuus ympärillä, ei erityisen kiva tunne kokea. Onneksi Jänismies on hyvä suunnistaja, itsellä olisi ottanut taatusti koville löytää takaisin reitille.