Olimme kesäkuun keskellä kymmenen päivän reissulla Grenoblessa. Matka oli sekä sisällöltään, että seuraamuksiltaan Absolument Fabuleux. (käännös Tiikeritoverin).
Geneven lentokentän edustan bussiasemalla tulvahti sieraimiini yhtäkkiä jostain jokin todella ihana ja ihmeellinen hajahdus joka toi mieleen yhtä aikaa voimakkaan mangoesanssin ja kirpakan rosmariinin. Lähteestä ei mitään havaintoa. Piti oikein hetki fiilistellä siinä paikallaan ja selostaa vähemmän sensitiivisen hajuaistin omaavalle Jänismiehelle, kuinka oikein leijun huumaavassa oranssin tuoksun pyörteessä. Mikä lie ollut? Kenties ohi lehahtanut, taikasauvastaan parfyymimolekyylejä varistellut tuoksukeiju?
Oli kutkuttavaa rantautua Eurooppaan. Jo lentokentällä tuli semmoinen rottinkinen fiilis, että nyt ollaan muuten kotimantereella ja sillä on vahvasti puolensa. Ihmisissä, ruuassa ja jutuissa oli jo ainakin 50% vähemmän sokeria, eikä lainkaan high fructose corn syrupia.
En suinkaan tarkoita sitä, että jenkkilässä olo olisi ollut mitenkään epämiellyttävää. Mutta ihan saletisti ne asiat, joiden puutetta, toimimattomuutta tai huonommuutta olen Amerikan suhteen jatkuvasti marmattanut, olivat Euroopassa paremmin - ihan niin kuin muistelinkin. Helpotuksekseni saatoin siis todeta, etten olekaan epäilyksistäni huolimatta mikään nariseva, pilalle hemmoteltu nirppanokka, vaan vain ihan normaali jalat maassa seisova ja sivistysvaltiosta kotoisin oleva eurooppalainen.
Vietimme Grenoblen ajasta suurimman osan hotelli Gloriassa. Kompakti ja siisti huone, jonka hinta kolmen hengen huoneesta (Tiikeritoveri siis messissä) 65 euroa yöltä. Respan täti oli oikein mukava ja puhui hyvää englantia.65 €
Kuljeskelimme Tiikeritoverin kanssa suurimman osan ajasta vain pitkin kaupunkia katselemassa paikkoja, maistelemassa toinen toistaan eksoottisempia jäätelöitä ja ihastelemassa houkuttelevasti aseteltuja silmänruokia, sillä aikaa kun Jänismies tapasi toisaalla tärkeitä lajitovereitaan ja kokeili karismansa purevuutta.
Taisi muuten olla ihan ensimmäisiä päiviä, kun istuimme jäätelöllä kadunvarren pienessä pöydässä ja vanha papparainen köpötteli siihen ihastelemaan, että voi kun me ollaan NIIN sieviä. (Meikäläisen kohdalla se johtui tietenkin vain ja ainoastaan siitä, että minulla oli päässä Tiikeritoverin PerUna -hattu.) Enkä edes tiedä mitä kaikkea muuta ihasteli, sillä Je ne comprends pas français (kätevin ranskankielinen lause ikinä) mutta kohtuullisen kauan flirttaili ja vilkutti ryppyjen saartamaa silmää, vaikkei tuo kuulopuoli niin kummoisesti pelannutkaan :D Siinä oli kyllä jotain sangen hurmaavaa. Nuorten ja röyhkeiden kollipoikien toimesta toteutettuna moinen naistennaurattaminen saattaa kuulema puolestaan olla nykyranskassa suorastaan inhottavaa ja loukkaavaa, etenkin jos ihailun kohdetta ei voisi vähempää kiinnostaa kulkumulkkujen kanssa vehtaaminen.
Pääsin/jouduin tutustumaan Grenoblen ikäviin varjopuoliinkin sekä aamuisella Iseren varren kävelylläni, että joka ikinen päivä katujen kulmilla. Iseren rannalla oli nimittäin kurjaakin kurjempi, homeisista patjoista, laudanpätkistä ja ties mistä rojusta kyhätty shanty town, hökkelikylä. Surkeiden mörskien pihoilla tepasteli koiria, kanoja ja kälinästä päätellen jopa ryömiväisikäisiä lapsiakin. Näin muutaman asumuksen sisäänkin ja ihan hirveän kurjalta sekä saastaiselta näytti. Puun rungolla istuskellut nuorehko mies pummasi ohi kulkiessani tupakkaa, jota en polta. Kylmäsi mennä ohi, sillä tuskinpa ihmiskohtaloiden polkuja välttämättä mikään sen kummempi erottaa, kuin elämän oikullinen arpaonni.
Kaupungin keskustassa oli puolestaan silmiinpistävän runsaasti kerjäläisiä, joista varmasti moni oli näitä Suomessakin tutuksi tulleita romanialaisia. He olivat asettuneet polvilleen mm. pankkiautomaattien ja kauppojen liepeille huutelemaan ohikulkijoille, mutta kyllä ojossa olevaa kättä tultiin työntämään suoraankin nenän eteen. Jossain vaiheessa piti jo konsultoida Tiikeritoveria siitä, miten sanotaan kohteliaasti ranskaksi (ei) olen pahoillani: Je suis désolé.
Jokseenkin inhottavin juttu kaupungissa oli se, että julkisen vessan löytäminen oli kiven alla, jos ei halunnut mennä ravintolaan syömään, päästäkseen samalla hotelli helpotukseen. Julkisten vessojen olemattomuuden saattoi huomata myös katukuvassa, kun pissi lemahti sieraimiin tuon tuosta. Koiranpaskan suhteen ranskalaiset näyttäisivät olevan myös tosi arrogantteja törkymöykkyjä. Kikkareita oli sen verran, että askeleitaan sieti varoa ja näinpä jopa erän nuoren miehen antavan rakkinsa vääntää pehmikset KESKELLE kävelykatua, ennen kuin he jatkoivat tyynesti matkaansa. Olisipa ollut ilo kaapaista paasha kapustaan ja singota se nuorukaisen takaraivoon.
Ja viimeinen valituksen aihe on se vanha tuttu autoliikenne, kaikkein pahin ja inhottavin puoli , jonka olen toistaiseksi Ranskanmaasta huomioinut. Muistuikin aika elävästi mieleen, miksi minua vitutti ja nyrkkiäni syyhytti taukoamatta, kun istuimme viimeksi liikkuvan auton sisällä Ranskassa.
Ranskalaiset ajavat kuin aivottomat pullopersesiat, joilla on chilipalko siellä. Talla pohjassa ja täysin tuuriin luottaen. Nyrkkiä puiden, keskisormea näytellen, naama kiukusta sinipunaisena, vaaratilanteita aiheutellen ja kirosanoja tuulilasiin sylkien. Peltiä rutaten ja töyssyparkkeja suvereenisti tehden. Ranskassa on kerta kaikkiaan äärimmäisen törkeä liikennekulttuuri ja mutkaisessa vuoristoajossa ranskisten vähämielinen riskinottotaipumus senkun korostuu vain entisestään. Ihmiset lyövät vetoa siitä, montako päivää uusi auto säästyy lommoitta... Ja auta armias, jos kuvittelet jalankulkijana olevasi turvassa ylittäessäsi katua. C:kin sanoi, että toisin kuin Amerikassa, Ranskassa jalankulkija on erittäin väistövelvollinen rullaavaan autoon nähden, jos yhtään arvostaa henkeään.
Viikonlopuksi lähdimme Jänismiehen kollegan, C:n luo vuorille. Itseasiassa en muista yhtään sen pikkukylän nimeä missä C:n koti sijaitsee, mutta onpahan miehellä vaan sellaiset kotimaisemat, että ei voi kuin päivitellä silmät suurina: Ikkunan alla aukeavat alppilehmien ja hevosten täplittämät mehevät laidunmaat, jotka rajautuvat tummiin havumetsiin. Horisontissa siintävät oudon eteeriset, pilvitäkkeihin kääriytyvät, siniharmaat vuoret. Tienvarsilla kasvaa romanttisia ruusuja. Pensaikosta luikki esille vaniljan, toffeen ja harmaan sävyinen, tummilla raidoilla kuvioitu ja sinisilmäinen, erittäin kaunis sekä siro kissa. C sanoi sen olevan villi ja pahansisuinen.
C on onnistunut ostamaan kylästä vanhan, massiivisen ladon, jonka on pistänyt totaalisesti uuteen uskoon hurmaavaksi ja mielikuvitukselliseksi kolmikerroksiseksi taloksi. Rahalla, jonka hän on taloon käyttänyt, ei vissiin saisi Suomesta edes puolikasta yksiötä kaupungista. Ja mies vain vitsailee nukkuvansa ladossa...
Teimme silmänlumeeksi hiukan maaseutuorientoitunutta ruumiillista työtä ja kampesimme suuren kivenmöhkäleen paikasta toiseen. Sitten kantelimme akvaariota, kävimme roudaamassa painavan telkkarin kierrätyskeskukseen ja ruokimme pihan nurkassa klukluttavaa kanaa sekä kukkoa. Työn jälkeen Jänismies meni pomppimaan perheen lasten riemuksi trampoliinilla ja heitteli siellä voltteja sekä teki kaikenlaisia pelletemppuja. Itse jätin trampoliinitaiteilun muutaman varovaisen loikan kokeilemiseen, sillä kurja polveni ilmoitteli taas halukkuudestaan mennä sijoiltaan, jos en rajoita lystinpitoani.
Lainasimme C:n autoa ja kävimme tekemässä pienen patikkareissun läheisille kukkuloille. Samoilimme hetken aikaa niityllä, lammen rannalla sekä tuuheassa havumetsässä ja tiirailimme puiden raoista Grenoblen laaksoon avautuvia maisemia. Patikasta tultua oli ihan kaamea sudennälkä ja rouskutimme onnessamme nutellalla päällystettyä paahtoleipää sekä C:n kadehdittavan avaruusaikaisella keittimellä pöräytettyä kahvia.
Iltaruuaksi isäntäperhe rullaili tarjolle herkulliset sushit punaviinin kera. Ja kylläpäs muuten olikin ranskalainen kala HYVÄÄ tai siis itse asiassa ihan taivaallista, kun vertasi öllölle laardille haiseviin ja nitraatilla boostattuihin jenkkilohiin! Sama ilahduttava seikka tuli todettua sikäläisten kolmioleipien ja täytettyjen patonkien savulohesta sekä Ontario Salmon et Steak Country -ravintolan tarjonnasta, joita voin suositella erittäin lämpimästi Grenoblen matkaajille. Minulla on ollut kunnon kalaa NIIN vallan kauhia ikävä!
Yömyöhällä lojuimme jetlagista edelleen kovin voipuneina sängynpohjalla ja isäntä laittoi pyörimään tajunnanvirtaisen kulttifilmin Koyaanisqatsi-Life out of Balance. En voinut olla miettimättä, että sitähän elämämme tosiaankin on - mutta enimmäkseen vain positiivisella tavalla. Isäntä vihjaisi, että elokuvaelämystä olisi voinut hiukan syventää erinäisillä savusteilla, mutta jätimme varmuuden vuoksi väliin, koska olimme jo muutenkin ihan tarpeeksi tillin tallin. Ruudulla virtaavat henkeäsalpaavat luonnonihmeet asettuivat kyllä aika riipaisevaan kontrastiin ihmisten tuhoamien ja pilaamien maisemien kanssa.
Viikonlopun jälkeen palasimme Grenobleen, jossa edistyin kiipeämään kahdesti Grenoblen Bastille-linnoitukselle. Toisella kertaa, kun menimme Tiikeritoverin kanssa, saimme patikoida ihan rauhassa, mutta kun yritin viedä Jänismiehen sinne viimeisenä iltana, saimme vastaamme poliisin joka sanoi polun olevan suljettu ja hätisteli väkeä tiehensä. Jäimme pettyneinä notkumaan polun sulkevan portin liepeille ja kun meistä vähemmän kiinnostunut koppalakki oli loitonnut tarpeeksi etäälle, menimme katsomaan mihin asti silti pääsisimme. Polun sulki valitettavasti tunnelissa ollut rautaportti. Meinasimme jo luovuttaa, mutta sitten näimme kuinka kaksi kiipeilijää tuli ulos tunnelista ja kiinostuimme tutkimaan kuinka he oikein olivat päässeet portista läpi. No portin toisessa kulmassa olikin pienen ihmisen mentävä aukko, jossa tosin oli kaikenlaista metallikaidehässäkkää vaikeutamassa etenemistä.
Koska olen kissaihminen, minua ärsyttävät suunnattomasti suljetut ovet. Niinpä patistin Jänismiehen sullomaan itsensä aukosta toiselle puolelle ja kiemurtelin itse perästä. Vaati hienoista käärmeilyä, jäsenten joogamaista sijoittelua, äheltämistä sekä vingurtamista, mutta pääsimmepäs kuitenkin. Sitten vain adrenaliinin siivittämää haipakkaa kohti linnoituksia.
Pääsimme huipulle asti ja totesimme pingviinien lailla viitosia läppäillen, että lainkuulemattomuus oli jälleen keran ollut erittäin suotavaa. Vuorten taakse haipuvaa auringonlaskua oli muikeaa ihailla linnoituksen raunioilta eväiden ja punaviinilasillisen kanssa. Alaspääsystäkään ei tullut onneksi mitään ongelmaa, sillä Grenoblen kuuluisat köysivaunu-kuplat liikennöivät huipulle ja takaisin melkein puoleenyöhön asti.
Seuraavana aamuna oli sitten vuorossa tokkurainen paluulento jenkkilään. Ithacaan lentävän pienkoneen kyyti oli aikamoista röykytystä ja sainhan sitten vielä matkamuistoksi sen ruokamyrkytyksenkin.
Pian onkin sitten aika karistaa Ithacan tomut jaloistaan. Suuntaamme ensin seikkailemaan villiin länteen ja sitten liihotamme kohti kotipohjolaa. Sen jälkeen alkanevatkin ihan uudet seikkailut.
