Minä ajan kuin tuulispää, polkupyörälläni!

Olen ihan hulluna polkupyöräilyyn. En tajua, miksi niin harva osaa arvostaa tätä jaloa liikkumismuotoa. Alkaisin kai heti saarnata väkevästi pyöräilyn riemuista ja käännyttää väkeä, ellei alitajuntani nurkassa kummittelisi kauhunäky Kiinasta. En halua ajaa pyörällä ihmishutussa!

Opin ajamaan pyörällä alle kouluikäisenä. Rakastin silloin fillariani kuin elävää olentoa ja laitoin sen illalla latoon heinien päälle nukkumaan. Nuorempana en vain uskaltanut ajella kovin lujaa, etenkään talvikeleillä. No silloin en toisaalta osannut kaatuakaan oikein ja kammosin autoliikenteen joukossa paahtamista.

Jenkkilässä minulta puuttui se suuri ilo, että polkupyörällä pääsee vaivattomasti kaikkialle ja se on vielä hauskaakin. Amerikan liikenteessä pyöräily oli erittäin hermostuttavaa. Sellä oli useimmiten kaupiteltava henkeään jyryyttävien maastureiden joukossa tai sitten taiteiltava poliisia uhmaten jalkakäytävillä. Toisaalta ylämäet olivat Ithacassa monin verroin herkullisempia ja jalkalihakset hymyilivät pienimmällä vaihteella kitkuttaessa. Harmi, että jorpakon taakse jäi elämäni suurin, keveä, kiihtyvä ja ketterä pyörärakkaus, sillä joku hevosia pitävä nainen osti sen.

Luulin, että pakkasten tullessa olisin työmatkapyöräilyineni kusessa, mutta mitä vielä. Sen jälkeen kun erään jäätymisepisodin jälkeen kuorrutin lainafillarin lukon jäätymisenestoaineella, pienintäkään ongelmaa ei ole ollut koko syksynä. Niin kauan kun lunta ei ole viittä senttiä enempää tai tiet peilijäässä, maastopyörällä kiitää kuin Punakuonon vetämällä reellä. Kylmänaroilla työkavereilla on mainioita epäuskoisia ilmeitä, kun tulen Arctic Cycler -lookissani ja pakkashuurut kintereilläni kiemurrellen aamuisin pukuhuoneeseen.

Olen minä "ajanut" joskus polkupyörällä postiakin melkein polveen ulottuvassa hangessa, kun yön aikana VÄHÄN satoi lunta. Aura-autoja ei näkynyt ja aasiakkaat kitisivät myöhässä olevista lehdistä. Silloin oli lähellä, etten sullonut muutamaakin rullalle käärittyä Turun Sanomaa b-rapun luukusta sisään.

Ja minä olen tainnut viimeinkin kasvaa aikuiseksi, sillä osaan pukeutua keliin kuin keliin niin, etten kylmety, kastu tai joudu pyyhkimään maanista virnettä kasvoiltani.

Kaupunki näyttää paljon salaperäisemmältä ja tyylikkäämmältä, kun suurin osa väestä vielä nukkuu lämpimän peiton alla ja itse viilettää kirpeässä pakkasessa hengitys huuruten. Rusakot lakoavat karkuun tieltäni ja narskuva lumi on täynnä yökulkijoiden tassunjälkiä.

Vaikka kuvittelisinkin aina putoavani jaloilleni ja omistavani kissansilmät, voisin harkita sitä pyöräilykypärää ja lamppuakin, sillä eilen meinasin vetää lipat kotipihalle ilmestyneellä jääiljanteella ja tänään ajoin pimeässä ojaan. En onneksi syvään sellaiseen, enkä edes vauhdilla.

In the late 19th century, before cars, motorcycles and airplanes, the bicycle was a symbol of freedom.

Kuinka catnappasin kissan vol. 2

Jatkokertomuksen kirjoittaminen on vähän venähtänyt, mutta minulla on ollut hyvä syy: Pelkkää työtä, minimaalisesti unta ja vielä lisäksi muutamia harrastuksia ajalla, joka on lohkaistu jostain toisesta ulottuvuudesta.

Mihinkäs jäinkään?

Meillä oli siis käytännössä (ei suinkaan teoriassa) oma kissa. Vielä hänellä ei ollut tarkoituksella meidän antamaamme nimeä, mutta kutsuimme häntä kissinkäiseksi, harmajaiseksi, riiviöksi ja milloin miksikin.

Niin kauan, kun lähtö Amerikasta ei ollut huomenna, minulle sopi hyvin, että solmin lämpimän ystävyyden neiti Harmaan kanssa. Hiukan toki jarruttelin täyttä rakastumista, ettei lähtiessä tulisi sitä kamalampi ikävä. Uskottelin itselleni, että minä en todellakaan mene niin helppoon, että joku satunnainen kissa vain läntystää sattumalta ovestani sisään ja asettuu taloksi.

Kissan ottaminen on sentään vakava ja harkintaa vaativa asia.

Luuhasin toki myös "vieraissa" kissoissa ja pääsin kävelylenkeilläni tutustumaan moniin persoonallisiin ithacatteihin. Luonani pistäytyi silloin tällöin toisen naapurin kookas Lucifer, -appelsiininoranssi jytky kolli, joka oli päällisin puolin sen näköinen, että voisi suuttuessaan järsiä ihmiseltä pari sormea irti. Luonteeltaan Lucifer kuitenkin oli mitä hyvätuulisin ja lempein komistus, pelkkää kehräävää uteliaisuutta ja auringonpaistetta.

Vastapäisessä talossa asusti myös kadulla ihmisten paijauksia ammatikseen kerjäävä pikku narttu, jonka ristin Kirppukissaksi, koska hänen turkkinsa oli jostain syystä jouduttu ajelemaan puolelta jos toiseltakin, mikä teki kissasta jotenkin kirppuisen näköisen. Häntä ei tehnyt mieli lääppiä, hiukan vaan korvan takaa rapsuttelin ja pesin sen jälkeen aina käteni hyvin.

Mutta harmaa se vain valtasi määrätietoisesti, mutta silti hienostuneen vaivihkaa tilaa kodissamme ja sydämissämme. Hänellä oli usein kova nälkä, mistä päättelin omistajan olevan näitä älykääpiöitä, joiden mielestä kissa elää mainiosti ruuantähteillä tai itse pyydystämillään hiirillä.

Totuin taas jokapäiväiseen kissahuoltoon ja muonanostoon. Joskus otti suurestikin pattiin herätä kello 04-06 siihen, että minua läpittiin tassulla silmään tai sälekaihtimia rämpättiin armotta, mutta Harmajainen oli kiitettävän sisäsiisti ja hiekkalaatikon puuttuessa ilmoitti, milloin täytyi päästää hänet aamuyön reissuilleen.

Kävin katsastamassa kissan kaulatagissa olevan osoitteen ja vein kissan useammankin kerran sinne sylissäni, ettei hän vain pääsisi unohtamaan oikeaa kotiaan. Muuten erittäin rauhallisesti ja rennosti sylissä viihtyvä kissa muuttuikin omituisen aggressiiviseksi näillä vientireissulla ja kotitalonsa lähelle tultuamme, alkoi aina rimpuilla ja murista. Siinä ajassa, mitä minulta vei kävellä korttelin ympäri kotiin, kissa oli oikonut aidan yli takaisin meidän pihallemme ja katseli minua loukkaantuneen näköisenä, kuin olisin tehnyt jotain tyhmää. Vedin siitä vapaasti muutamiakin johtopäätöksiä.

Aloin kissaan kiintymisen myötä huolestua, ettei ulkona vapaasti liikkuvalle sisar Hopeallemme vain kävisi kalpaten. Kotikadullamme ajettiin öisin törkeän lujaa. Olin saada muutamankin kerran sydärin, kun kissa minut huomatessaan lähti ryntäämään tien toiselta puolelta taloamme kohti ja samalla katua pitkin syöksyi jenkki massiivisella autollaan. Paritkin kirkumiset kirvoittanutta, läheltä piti tilannetta sattui, mutta miirulaisella näytti väistämisensä perusteella olevan edes joku käsitys autojen vaarallisuudesta. Inhottavaa silti moinen, kun sai olla sydän syrjällään aina kuullessaan jarrujen ulvahtavan ulkona.

Jänismies yritti teeskennellä miehekkäästi, ettei ollut aikeissakaan kiintyä harmajaiseen. Tosi uskottavaa, varsinkin kun kissalla oli tapana hiipiä miehen syliin tämän tehdessä töitä läppärillä tai kainaloon, tämän loikoessa sohvalla. Ja siinä sitten maattiin niin suloisessa yhteisymmärryksessä kehräten, että voi lullukoita. Lienen maininnut jo aika monta kertaa, että yksi mieheni parhaita puolia on se, että hän pitää kissoista ja kissat ovat ihan lääpällään häneen.

Minusta oli mukavaa keittää aina pimeän tullen kupillinen kahvia ja mennä istumaan ulkoportaillemme kissan kanssa, kaskaiden syyskonserttoja kuuntelemaan. Joskus Jänismiehelläkin oli aikaa liittyä seuraamme fiilistelemään. Keltainen katulamppu loi yöhön lämmintä hohdetta, kun me kyyhötimme siinä suuren vaahteran katveessa, unelmoiden, kuunnellen hämärän ääniä ja hengittäen yön omalaatuisia tuoksuja. Muisto näistä lumoavista hetkistä on mielessäni hyvin maalauksellinen ja toivon joskus osaavani saattaa sen kankaalle.

Jänismies otti meistä kahdesta ihanan syyskuvan, jossa sakraalin violettiin shaaliin kietoutuneena pidän kissaa sylissäni ja ympärilläni on kellastuneiden vaahteranlehtien matto.

Kissan turkki oli alkanut harjaamisen ja hyvän ruuan tarjoilemisen ansiosta näyttää himmertävältä hopealta ja liian laiha vartalo saada tervettä pyöreyttä. Kissa tuntui piristyneen ja järjesti meille hassuja näytöksiä. Hän osasi noutaa pieniä tavaroita ja kanteli mielellään leluiksi heittelemiämme pussinsulkijoita, hiuslenksuja ja paperinyssyköitä pitkin kämppää. Kerran näin kun hän kävi purkamassa sukkalaatikkoni lattialle, sukan kerrallaan käpälällä noukkien. Ulkona ollessaan kissalla oli tapana "esiintyä" meille loikkaamalla korkealle ilmaan yöperhosten perässä tai tekemällä hienon hyppypotkuliikkeen puun rungosta vauhtia ponnistaen. Sitten hän katseli meitä keltaisilla silmillään ja ihan selvästi hymyili: "Look how adorable I am."

Ja kyllähän hän onkin. Ei häntä vaan voinut vastustaa. Olin jo lumottu.

Syksy kääntyi lumen myötä talveksi. Olin jo mieltynyt siihen että perheessämme oli taas kissa ja rappusillamme lumessa aina sirot pienet tassunjäljet.
'
Ja sitten yhtäkkiä joulun aikaan ei enää ollutkaan. Ei kissaa, eikä edes jälkiä.