Kun on viettänyt viikonlopustaan noin kymmenen tuntia paiskoen toista ihmistä pitkin urheiluhallin tatamia ja ollut itse vastaavasti paiskottavana, on siinä kropallani murjottamista muutamaksi päiväksi, että suostuuko lähtemään kanssani enää koskaan mihinkään.
Sama vika Jänismiehellä, ressun kädet on ihan sinimustat puukkotorjuntojen harjoittelusta ja jalat hapoilla hyppypotkuista. Saimme paheksuvia katseita kahvilaan kumarassa köpötteleviltä mummolta ja vaarilta, kun emme meinanneet päästä ylös kahvikuppiemme äärestä kivusta ähkimättä ja irvistelemättä. Mutta mikään ei onneksi ole rikki, lihakset vain ovat kuin tasaisesti joka puolelta kepillä hakatut. Pain is good, injury is not, so let´s smile :)
Vaan olihan antoisa leiri. Saimme parini kanssa loistavia vinkkejä sekä uudet lähestymiskulmat kahteen mielestämme hankalaan ja ikävään heittoon ja kappas vaan, ne alkoivatkin sujua kuin letkajenkka. Ikävä kyllä, simppelistä polvi-seioi-nagesta alastulo alkoi hangoitella minulla vastaan niin, etten enää tiedä miten päin laskeutuisin siitä tatamiin rikkomatta paikkojani. Useita vuosia sitten naksautin selkäni kunnolla samaisessa kiepissä. Nyt kompastuin heittäjään, rysähdin tatamiin milloin solisluulleni, milloin kylkiluilleni, kunnes lopulta alkoi jumittaa niin, että teki mieli paiskata vyö kehään.
Vika ei ole mielestäni heittäjässä, vaan minussa ja nyt on ankaran pohdinnan alla, mitä teen väärin. Jotenkin tragikoomista, että alastulo noin matalasta heitosta on yhtä tuskaa ja sohlaamista, kun korkeat käsivarsiheitot ja yliheitot ovat puolestaan my pleasure. Ehkä reagointiaikaa on liian vähän tai kroppani ei ehdi kierähtää optimaaliseen asentoon ennen mätkähdystä. Tiedä häntä. Joka tapaksessa, runsaasti ei-niin-mukavaa hiomista tiedossa.
Vika ei ole mielestäni heittäjässä, vaan minussa ja nyt on ankaran pohdinnan alla, mitä teen väärin. Jotenkin tragikoomista, että alastulo noin matalasta heitosta on yhtä tuskaa ja sohlaamista, kun korkeat käsivarsiheitot ja yliheitot ovat puolestaan my pleasure. Ehkä reagointiaikaa on liian vähän tai kroppani ei ehdi kierähtää optimaaliseen asentoon ennen mätkähdystä. Tiedä häntä. Joka tapaksessa, runsaasti ei-niin-mukavaa hiomista tiedossa.
Mutta ainahan taistelu on yhtä hampaat irvessä ylämäkeen kiipeämistä. Vain harvoin tulee hetkellinen flow, jolloin on huipulla ja kaikki menee kohdalleen. Alamäki puolestaan alkaa heti, kun jättää treenaamisen hetkeksi väliin.
Ei silti, harvemmin tuntuu niin hyvältä kuuma sauna, kylmä suihku ja kylmä olut, kuin hikisen treenipäivän jälkeen. Endorfiinit jotenkin jalostuu luksushuumeiksi kroppaa rääkättäessä. Silloin matala tomumajakin tuntuu pyhältä, marmorista rakennetulta temppeliltä.
