Vuonna 2007 minulta jäi kesken harrastamani itsepuolustuslajin gradu, eli mustan vyön kokeeseen treenaaminen. Olisin saattanut olla kesällä juuri ja juuri valmis koitokseen, mutta tuli esteeksi semmoinen naurettava tekosyy jättäytyä pois treeneistä, kuin 6500 kilometrin mittainen treenimatka. Vaan sen minkä taakseen jättää, edestään löytää.
Viimeisissä treeneissä ennen lähtöäni heittelin rakkaita ystäviäni ja mietin haikeasti, mahdanko palata kotidojolle enää lainkaan, kun tiedossa oli useiden vuosien mittainen tauko. Elämänmuutokset kun tuppaavat olemaan oivallinen hetki karistaa vanhat tomut lopullisesti jaloista. Ei ollut lähteminen helppoa ei, mutta paikoilleen odottamaan jääminen ja uusista elämänkokemuksista kieltäytyminen eivät tulleet kuuloonkaan.
Meren takana kamppailulajien kaipuu ajoi minut ja Jänismiehen treenaamaan taekwondoa, joka tuntui aluksi ihan liian kiltiltä ja kesyltä omaan lajiimme verrattuna. Treeneissä ei ollut juurikaan kontaktia, jenkit olivat melko arkoja, fyysinen rääkki oli nimellistä ja pieniä, turhanpäiväisen tuntuisia yksityiskohtia hinkattiin loputtomasti. Opettajat tuntuivat syynäävän tekemisiämme hiukan isommalla suurennuslasilla kuin muiden, kun kävi ilmi että meillä on jo useiden vuosien kamppailulajihistoria. Onneksi he olivat kohtuullisen avoimia myös meidän osaamisellemme. Meitä jopa pyydettiin vetämään muutamat kaatumis- ja itsepuolustustekniset treenit.
Saimme kauhistuneita silmäyksiä ja OMG-kommentteja näyttäessämme pyydettäessä muutamia omia itsepuolustustekniikoitamme. Jänismies rämähteli kevätjuhlavolteilla parketille heitostani niin, että se varmaan näytti hengenvaaralliselta sellaisista, jotka eivät treenaa lainkaan heittoja ja kaatumista.
Jatkoimme taekwondon sitkeää treenaamista koko jenkeissä asumisen ajan. Lyömisen, katan ja potkutekniikan puuduttavasta hiomisesta oli yllättävän paljon hyötyä jälkikäteen ajateltuna, vaikka silloin se joskus tuntuikin tylsemmältä kuin lootusistunnassa sadastatuhannesta alaspäin laskeminen. Lisäksi tutustuimme harjoituksissa rouva P:hen, jota luulin ulkonäön perusteella jatko-opiskelijaksi vaikka hän oli pian jäämässä eläkkeelle! P oli ahkera ja tunnollinen treenaaja, mutta meni ihan murusiksi pienestäkin virheestään ja moitti sekä häpeili itseään katkerien kyynelten kera. Sikäläiset opettajat eivät osanneet kitkeä hänestä pois mokaamisen häpeää ja vahvistettua kuvitelmaa, että hän aina väistämättä tekee väärin.
Lohdutin häntä, että ensinnäkin tiedän hyvin miltä hänestä tuntuu ja että toisekseen kukaan ei todellakaan ole pettynyt tai vihainen, jos hän tekee virheitä - vaan toivoo tietenkin, että hän yrittää aina vain uudestaan ja uudestaan. Kerroin kuinka eräs hieno mestarimme oli kieltänyt minua pyytelemästä anteeksi osaamattomuuttani ja korvaamaan sen jääräpäisellä toistamisella. Aina vain yrittämään uudestaan, uudestaan ja uudestaan sen sijaan, että luovuttaisin epäonnistumisen häpeän takia ja valehtelisin itselleni, etten koskaan kuitenkaan opi. Vrt. pään hakkaaminen seinään - kyllä se lopulta murtuu! Opitun avuttomuuden raivokas vastustaminen (vaikka olisi kuinka turhauttava) kun on niitä harvoja asioita, jolla elämässä on todella merkitystä.
Luulen, että keskustelumme vaikutti P:n käytökseen, sillä seuraavassa vyökokeessa opettajat tuojottivat silmät ymmyrkäisinä, kun tuo hurmaava leidi oli tuplannut itsevarmuutensa, teki virheettömän suorituksen ja antoi minulle matsissa kunnolla kyytiä.
Jenkkilän jälkeen seurasi vielä muutama säpälevuosi toinen jalka kotimaassa, toinen patonkilassa. Kävin näyttämässä kotisalilla nenääni aina tilaisuuden tullen, mutta mustan vyön kokeeseen ei treenata parin kuukauden malttamattomalla pikakelauksella, vaan se vaatii useimmilta (paitsi tietysti rasittavilta osaan-kaikki-jo-alkeiskurssilla -luonnonlahjakkuuksilta) pitkäkestoisen keskittymisen ja hiomisen. Niinpä suuntasin tarmoni kiipeilyyn ja vuorenhuippuihin.
Asioiden kesken jättäminen aiheuttaa minulle huonovointisuutta ja ärtymystä, jopa masennusta. Määränpään saavuttamatta jääminen on se valloittamaton vuori, jolta joutuu kääntymään ennen huippua takaisin ja jolle on siksi rämmittävä uudelleen seuraavana kesänä itseään rääkkäämään. Se on sekä hyvä, että huono juttu kun on tällaisen mielenlaadun vietävissä, vaan enpä muuhun vaihtaisi.
Takaisin oli siis palattava ja kuljettava kesken jäänyt patikka määränpäähän. Pitkälti jo sen takia, että treenaaminen on muuttanut luonteeni ja elämäni hyvin toisenlaiseksi, kuin mitä se ennen treenaamista oli. Olin sitäpaitsi itselleni velkaa sen, että ansaitsen pukeutua lempiväriini.
Treenaamisen ohessa olen myös tutustunut isoon porukkaan erilaisia ihmisiä, joista osasta on tullut läheisiä ystäviä. Huomaavaisesti he ovat omat mustansa suoritettuaan jaksaneet nalkuttaa vökokeeseen menemisestä niin kauan kunnes sinne lopulta menee.
Vuosien varrelle on mahtunut melkoisia kemioiden yhteensovittamisia, huikeita onnenhetkiä, syviä pettymyksiä ja epäonnistumisia, loukkaantumisia, totaalisia pään hajoamisia, huippuhauskaa ikimuistoista yhdessäoloa, leirejä ja mökkireissuja, bilettämistä, näytöksiä, lajin mainostamista, opettamista, heittopussina ja nyrkkeilysäkkinä toimimista, hyviä keskusteluja, kannustamista ja myötäelämistä, ihastumisia, rakastumisia, naimisiinmenoja, perheenlisäyksiä, vaahtosammuttimen kokoisten junnujen kasvamista nuoriksi aikuisiksi, joita ei enää vastaantullessa tunnista, loukkaantumisia, eroja, riitoja, ihmissuhteiden varjopuolia ja jopa lopullisia, sydäntäsärkeviä hyvästejä. Tavanomaista monipuolisempi harrastus: elämäntapa ja tie.
Saimme kauhistuneita silmäyksiä ja OMG-kommentteja näyttäessämme pyydettäessä muutamia omia itsepuolustustekniikoitamme. Jänismies rämähteli kevätjuhlavolteilla parketille heitostani niin, että se varmaan näytti hengenvaaralliselta sellaisista, jotka eivät treenaa lainkaan heittoja ja kaatumista.
Jatkoimme taekwondon sitkeää treenaamista koko jenkeissä asumisen ajan. Lyömisen, katan ja potkutekniikan puuduttavasta hiomisesta oli yllättävän paljon hyötyä jälkikäteen ajateltuna, vaikka silloin se joskus tuntuikin tylsemmältä kuin lootusistunnassa sadastatuhannesta alaspäin laskeminen. Lisäksi tutustuimme harjoituksissa rouva P:hen, jota luulin ulkonäön perusteella jatko-opiskelijaksi vaikka hän oli pian jäämässä eläkkeelle! P oli ahkera ja tunnollinen treenaaja, mutta meni ihan murusiksi pienestäkin virheestään ja moitti sekä häpeili itseään katkerien kyynelten kera. Sikäläiset opettajat eivät osanneet kitkeä hänestä pois mokaamisen häpeää ja vahvistettua kuvitelmaa, että hän aina väistämättä tekee väärin.
Lohdutin häntä, että ensinnäkin tiedän hyvin miltä hänestä tuntuu ja että toisekseen kukaan ei todellakaan ole pettynyt tai vihainen, jos hän tekee virheitä - vaan toivoo tietenkin, että hän yrittää aina vain uudestaan ja uudestaan. Kerroin kuinka eräs hieno mestarimme oli kieltänyt minua pyytelemästä anteeksi osaamattomuuttani ja korvaamaan sen jääräpäisellä toistamisella. Aina vain yrittämään uudestaan, uudestaan ja uudestaan sen sijaan, että luovuttaisin epäonnistumisen häpeän takia ja valehtelisin itselleni, etten koskaan kuitenkaan opi. Vrt. pään hakkaaminen seinään - kyllä se lopulta murtuu! Opitun avuttomuuden raivokas vastustaminen (vaikka olisi kuinka turhauttava) kun on niitä harvoja asioita, jolla elämässä on todella merkitystä.
Luulen, että keskustelumme vaikutti P:n käytökseen, sillä seuraavassa vyökokeessa opettajat tuojottivat silmät ymmyrkäisinä, kun tuo hurmaava leidi oli tuplannut itsevarmuutensa, teki virheettömän suorituksen ja antoi minulle matsissa kunnolla kyytiä.
******
Jenkkilän jälkeen seurasi vielä muutama säpälevuosi toinen jalka kotimaassa, toinen patonkilassa. Kävin näyttämässä kotisalilla nenääni aina tilaisuuden tullen, mutta mustan vyön kokeeseen ei treenata parin kuukauden malttamattomalla pikakelauksella, vaan se vaatii useimmilta (paitsi tietysti rasittavilta osaan-kaikki-jo-alkeiskurssilla -luonnonlahjakkuuksilta) pitkäkestoisen keskittymisen ja hiomisen. Niinpä suuntasin tarmoni kiipeilyyn ja vuorenhuippuihin.
Asioiden kesken jättäminen aiheuttaa minulle huonovointisuutta ja ärtymystä, jopa masennusta. Määränpään saavuttamatta jääminen on se valloittamaton vuori, jolta joutuu kääntymään ennen huippua takaisin ja jolle on siksi rämmittävä uudelleen seuraavana kesänä itseään rääkkäämään. Se on sekä hyvä, että huono juttu kun on tällaisen mielenlaadun vietävissä, vaan enpä muuhun vaihtaisi.
Takaisin oli siis palattava ja kuljettava kesken jäänyt patikka määränpäähän. Pitkälti jo sen takia, että treenaaminen on muuttanut luonteeni ja elämäni hyvin toisenlaiseksi, kuin mitä se ennen treenaamista oli. Olin sitäpaitsi itselleni velkaa sen, että ansaitsen pukeutua lempiväriini.
Treenaamisen ohessa olen myös tutustunut isoon porukkaan erilaisia ihmisiä, joista osasta on tullut läheisiä ystäviä. Huomaavaisesti he ovat omat mustansa suoritettuaan jaksaneet nalkuttaa vökokeeseen menemisestä niin kauan kunnes sinne lopulta menee.
Vuosien varrelle on mahtunut melkoisia kemioiden yhteensovittamisia, huikeita onnenhetkiä, syviä pettymyksiä ja epäonnistumisia, loukkaantumisia, totaalisia pään hajoamisia, huippuhauskaa ikimuistoista yhdessäoloa, leirejä ja mökkireissuja, bilettämistä, näytöksiä, lajin mainostamista, opettamista, heittopussina ja nyrkkeilysäkkinä toimimista, hyviä keskusteluja, kannustamista ja myötäelämistä, ihastumisia, rakastumisia, naimisiinmenoja, perheenlisäyksiä, vaahtosammuttimen kokoisten junnujen kasvamista nuoriksi aikuisiksi, joita ei enää vastaantullessa tunnista, loukkaantumisia, eroja, riitoja, ihmissuhteiden varjopuolia ja jopa lopullisia, sydäntäsärkeviä hyvästejä. Tavanomaista monipuolisempi harrastus: elämäntapa ja tie.
Treenaaminen ei suinkaan ole ollut minulle ruusuilla tanssimista, vaan enimmäkseen kipua, kiukkua ja hikeä. Kipuun ja muihin huonoihin hetkiin on suurimpana syynä ollut se, että sinisen vyön kynnyksellä, polvestani repesi pystypainin tiimellyksessä eturistiside ja myöhemmin todettiin myös murtumia ja pehmentymää rustossa. Tapaturma on vaikuttanut siihen, mitä pystyn tekemään. Sitä ei ole toistaiseksi korjattu, ainoastaan tähystetty ja putsattu, joten olen koittanut vain elää sen kanssa. Selkään ja lantioon on myös ilmaantunut lukemattomien iskujen myötä kohtalaista havokkia ja kulumaa, varpaita on vääntyillyt sinne ja tänne sekä pikkuvarpaani luu meni viime kesänä h-hetkellä pilkkeiksi. Vaan kaipa sitä olisi kulunut monestakin kohtaa rikki, vaikka olisi maannut treenaamisen sijasta viisitoista vuotta sohvalla televisiota katselemassa.
Aloin jossain vaiheessa kutsua itseäni lempinimellä Mrs. House jatkuvien polvi ja selkäkipujen ärsyttäessä minut ns. perskankkuun suolapanoksilla ammutuksi harmaakarhuksi. Jossain vaiheessa selkä jumahti niin pahasti lukkoon (oireista päätellen kuuluisa SI-nivel siellä kiukuttelee), että hierojakaan ei enää auttanut. Oli pakko heittää periaatteensa roskakoriin ja siirtyä treenaamaan särkylääkkeiden voimalla. Tämä ei suinkaan ole tapaistani, sillä en ole ottanut varta vasten määrättyjä särkylääkkeitä esim. polventähystyksen ja varpaan katkeamisen jälkeenkään. Lääkkeet kun turruttavat vain oiretta, eivät korjaa syytä.
Miten mahtavalta kivuton treenaamien tuntuikaan vaihteeksi. Tai ei siis tuntunut missään, vaikka olisi kuinka heitelty ja mätkitty! Tulehduskipulääkkeeseen koukkuuntuminen vaikutti hetken aikaa suorastaan nerokkaalta loistoidealta, viis maksasta ja muista sisusroilakkeista. Naprokseenia kummempaa en ole kuitenkaan nappaillut, sitä kun kuulema uskalletaan antaa lapsillekin. Auttaa väliaikaisesti ainakin meikäläisen nivelkipuihin ja selkäjumeihin. Jatkossa lupaan yrittää selviytyä taisteluvammoistani hieronnalla ja vaikka pakuriteetä kiskomalla.
Aloin jossain vaiheessa kutsua itseäni lempinimellä Mrs. House jatkuvien polvi ja selkäkipujen ärsyttäessä minut ns. perskankkuun suolapanoksilla ammutuksi harmaakarhuksi. Jossain vaiheessa selkä jumahti niin pahasti lukkoon (oireista päätellen kuuluisa SI-nivel siellä kiukuttelee), että hierojakaan ei enää auttanut. Oli pakko heittää periaatteensa roskakoriin ja siirtyä treenaamaan särkylääkkeiden voimalla. Tämä ei suinkaan ole tapaistani, sillä en ole ottanut varta vasten määrättyjä särkylääkkeitä esim. polventähystyksen ja varpaan katkeamisen jälkeenkään. Lääkkeet kun turruttavat vain oiretta, eivät korjaa syytä.
Miten mahtavalta kivuton treenaamien tuntuikaan vaihteeksi. Tai ei siis tuntunut missään, vaikka olisi kuinka heitelty ja mätkitty! Tulehduskipulääkkeeseen koukkuuntuminen vaikutti hetken aikaa suorastaan nerokkaalta loistoidealta, viis maksasta ja muista sisusroilakkeista. Naprokseenia kummempaa en ole kuitenkaan nappaillut, sitä kun kuulema uskalletaan antaa lapsillekin. Auttaa väliaikaisesti ainakin meikäläisen nivelkipuihin ja selkäjumeihin. Jatkossa lupaan yrittää selviytyä taisteluvammoistani hieronnalla ja vaikka pakuriteetä kiskomalla.
*******
Meidän lajissamme ja etenkään meidän seurassamme ei vöitä jaella ilman huomattavaa vaivannäköä. Yli viisitoista vuotta treenannut kantajengi jaksaa käydä edelleenkin harjoituksissa. Monilla on lisäksi niin paljon muita liikuntaharrastuksia, että niillä pysyisi jo pieni kylä hyvässä kunnossa.
Itse olin ennen vyökoetta salilla lähes jokaisena liikenevänä iltana viikossa ja kävin lisäksi opettamassa alkeiskurssia. Viimeiset treeniviikot ennen vyökoetta olivat yhtä mäiskinnän sekaista harmaata huttua. Eräänkin kerran Jänismies piti nyrkkeilyhanskojaan päänsä sivuilla ja urputti jotain tapansa mukaista kaikkitietävää diipadaapaa päähän lyömisestä ja osumatarkkuudesta. Mottasin häntä yhtään ajattelematta nyrkkeilyhanskalla napakympin suoraan keskelle naamaa. Kuullun ymmärtämisestä tuli sen jälkeen *jonkun verran* sanomista. Älkääkä yhtään säälikö häntä, sillä mattopainiessaan kanssani hän on yhtä miellyttävä pari kuin nipullinen keskiaikaisia piikkinuijia.
Pinna oli niin kireällä, että eräissäkin treenissä piti käydä meditoimassa hetki matonreunalla, etten olisi kuristanut jostain aivan saatanan ärsyttävästä asiasta länkyttävää, pedanttia aviomies-heittosäkkiäni siihen paikkaan. Huomatkaa ämeizing mielenhallintani, en kuristanut - meditoin! Sillä hetkellä tosin olisin mieluummin ollut naimisissa vaikka perunoilla täytetyn juuttisäkin kanssa - se olisi ainakin osannut pitää päänsä kiinni ja mätkähdellä mattoon kuittailematta.
Sama riemuralli on tarjolla varmaankin jokaiselle kumppanille joka suostuu elämään mustaan vyöhön treenaavan kanssa. Jos siis puoliskonne alkaa haikailla danin perään, niin tyydyttäkää hellyydenkaipuunne ottamalla mieluummin vaikka nivelrikkoa sairastava siperiantiikeri lemmikiksenne. Pääsette helpommalla.
Saattaa tosin olla, että kunhan Jänismiehen mustan vyön koe käy ajankohtaiseksi, niin sitten saan tämän kaiken euriborkorkojen kera takaisin. Rakkaus... kaiken se kestää ja niin edelleen.
*********
Koittihan se sitten viimein tuomio... eikun vyökoepäivä.
Meidän lajissamme ja etenkään meidän seurassamme ei vöitä jaella ilman huomattavaa vaivannäköä. Yli viisitoista vuotta treenannut kantajengi jaksaa käydä edelleenkin harjoituksissa. Monilla on lisäksi niin paljon muita liikuntaharrastuksia, että niillä pysyisi jo pieni kylä hyvässä kunnossa.
Itse olin ennen vyökoetta salilla lähes jokaisena liikenevänä iltana viikossa ja kävin lisäksi opettamassa alkeiskurssia. Viimeiset treeniviikot ennen vyökoetta olivat yhtä mäiskinnän sekaista harmaata huttua. Eräänkin kerran Jänismies piti nyrkkeilyhanskojaan päänsä sivuilla ja urputti jotain tapansa mukaista kaikkitietävää diipadaapaa päähän lyömisestä ja osumatarkkuudesta. Mottasin häntä yhtään ajattelematta nyrkkeilyhanskalla napakympin suoraan keskelle naamaa. Kuullun ymmärtämisestä tuli sen jälkeen *jonkun verran* sanomista. Älkääkä yhtään säälikö häntä, sillä mattopainiessaan kanssani hän on yhtä miellyttävä pari kuin nipullinen keskiaikaisia piikkinuijia.
Pinna oli niin kireällä, että eräissäkin treenissä piti käydä meditoimassa hetki matonreunalla, etten olisi kuristanut jostain aivan saatanan ärsyttävästä asiasta länkyttävää, pedanttia aviomies-heittosäkkiäni siihen paikkaan. Huomatkaa ämeizing mielenhallintani, en kuristanut - meditoin! Sillä hetkellä tosin olisin mieluummin ollut naimisissa vaikka perunoilla täytetyn juuttisäkin kanssa - se olisi ainakin osannut pitää päänsä kiinni ja mätkähdellä mattoon kuittailematta.
Sama riemuralli on tarjolla varmaankin jokaiselle kumppanille joka suostuu elämään mustaan vyöhön treenaavan kanssa. Jos siis puoliskonne alkaa haikailla danin perään, niin tyydyttäkää hellyydenkaipuunne ottamalla mieluummin vaikka nivelrikkoa sairastava siperiantiikeri lemmikiksenne. Pääsette helpommalla.
Saattaa tosin olla, että kunhan Jänismiehen mustan vyön koe käy ajankohtaiseksi, niin sitten saan tämän kaiken euriborkorkojen kera takaisin. Rakkaus... kaiken se kestää ja niin edelleen.
*********
Koittihan se sitten viimein tuomio... eikun vyökoepäivä.
Vyökokeessa minulla oli kaksi aikalailla erilaista paria, itseäni hiukan vanhempi mies ja huomattavasti nuorempi nainen. Minulla oli pisin treenaushistoria ja tekniikat sen verran hyvin muistiin ladattuna, että tein koko suorituksessa vain kaksi nimellistä virhettä. Lisäksi koin hyvin vähän onnistumispaineita, koska olin siinä ylivirityspisteessä ja mielentilassa, että tämän enempää en olisi voinut treenata ja tämän enempää minusta ei joka tapauksessa olisi irronnut, vaikka olisi laitettu sentrifugiin pyörimään.
Muilla tuntui olevan muistin ja kovan paineen kanssa hiukan enemmän vaikeuksia sekä stressiä, mutta he olivat puolestaan otteluissa ja potkuissa vahvemmilla. Itsellä ottelun ja kiertävien potkujen treenaaminen on ollut särkyneen polven kanssa vaikeaa ja tuskallista, sekä nopea iskujen tai potkujen tieltä väistäminen lähes mahdotonta. Minun kun pitää jokseenkin aina tietää, että polvi on tukevalla radalla, ennen kuin uskallan riehua. Alta rusahtavan polven ääntä ja tuntua en unohda koskaan.
Tekniikkaosuus oli suorastaan kivaa lämmittelyä ja osaamisestaan nautiskelua, olihan sitä tullut harrastettua iät ja ajat. Erikoispotkut olivat tuskaa ja rääkkiä hyppäämisineen ja etenkin alastuloineen. Täyskontaktiottelut ja mattopainit taas välkkyvien kattovalojen ja huitovien raajojen sekaista surrealimia, josta en muista kuin hämäriä pätkiä. Silmiin valui inhottavasti kirvelevää, sokaisevaa, haponomaista hikeä, eikä hanskoilla pystynyt lainkaan pyyhkimään sitä pois pääpehmusteen sisältä. Osu siinä sitten johonkin!
Vastassani ollut "kaikkien kauhu" pääopettajani veti kiertopotkulla ja sääriluullaan täysosuman suoraan kyynerluuhuni. Sattui niin, että silmissä musteni. Käteni meni aivan hervottomaksi. Heti, kun sain suojauksen nostettua, tuli nyrkkeilyhanskasta osuma keskelle naamaria juurikin siihen tyyliin kuin vieterihanska ponnahtaa laatikosta. Ei onneksi täysillä, mutta sen verran napakasti, että maailma keikahti ja hoipperoin halailemaan salin tukipylvästä. Sieltähän se Jänismiehen mottaamiskarma sitten kiersi iloisesti takaisin.
Seuraavaksi vaihtui pari ja uusi vihulainen potkaisi heti alkajaisiksi samaan kohtaan kyynerluuta, kuin aiempi sadisti. Mistä se perkele tiesikin, oliko niillä mustilla jedeillä joku yhteistyösopimus? Ai saatanskoje, että sattui vielä vähän lisää entisen päälle! Käsi meni entistäkin hervottomammksi ja tuntui siltä, että kohta on kyynerluu pirstaleina.
Minulla ei liene ainakaan osteoporoosia, kun ei silti mennyt luu rikki eikä edes hermotus kärsinyt. Hirveä mustelmakin laski nopeasti thaimaalaisella ärjyllä tiikerisalvalla. Kumma kuoppa kyynärluussa oli toista kuukautta ja kaatumisen pysäyttäminen mattoon lyömällä tuntuu vieläkin vähän ikävältä. Mutta lämmitti toki mieltä havaita, että tuli vastustajankin kolhoon sääriluuhun iso mustelma muistoksi, kjiäh, kjiäh!
Mattopainissa noin plus yhdeksänkymmentä kiloa salskeaa, elämänsä kunnossa olevaa hongankolistajaa istui päälläni ja hakkasi nyrkkeilyhanskalla päähän, naureskellen että tuu nyt pois sieltä. Täytyi todeta, että eipä siinä kolmeakymmentä kiloa kevyempänä yhtään mitään mahtanut, eikä minnekään pääsyt pakoon, ei edes maton rakoon. Jossain vaiheessa hammassuojat lensivät suustani tatamille. Olipa kiva
onkia ne kuolaiset lorpakkeet sieltä jalkasienten, kaikenmaailman
nöyhdän ja varvashien seasta takaisin mutusteltavaksi. YÄKKIS! YÄÄKKIS! Ja eikun
takaisin nyrkin ja tatamin väliin. Onneksi isot pojat antoivat sen verran armoa, että ei tullut aivotärähdystä eikä muitakaan lääkäriä vaativia vammoja. En ole sentään tämän takia valmis uhraamaan koko terveyttäni tai älliäni.
Yksi juttu jäi askarruttamaan. En missään vaiheessa saanut käyntiin itselleni ominaista raivovaihdetta. Yleensä tulen valkohehkuisen äkäiseksi siinä vaiheessa, kun minuun alkaa tosissaan sattua tai joudun puolustautumaan aidossa tilanteessa. No enpä tullut nyt, kiitos vaan liskonaivot! En saanut lietsottua berserkkiraivoa päälle, en sitten millään. Ihan kuin joku olisi kaatanut vettä itselleni aika luonteenomaisen vihan nuotioon. Minua ei huvittanut satuttaa ketään tai kostaa saamiani osumia. Kunhan vaan pysyin tolpillani ja kontrolloin itseäni. Välillä jopa nauratti. Ehkä se oli itsesuojeluvaisto joka tiesi, että mitä kovempaa hyökkään itse, sen kovempaa tulee taatusti vastapalloa. Ehkä olen oppinut jotain tositilanteen ja leikkitilanteen erosta. Tämän takia en myöskään kilpaile: en pysty motivoimaan itseäni kenenkään rökittämiseen jos ei ole tosi kyseessä.
Mutta kyllä oli naama punainen kokeen jälkeen. Ihan kuin olisin pudonnut pää edellä kiehuvaan kattilaan. Sielu oli hyvin järkyttynyt siitä, mitä kroppa oli joutunut kestämään. Kokeen jälkeen meille sanottiin useampaan kertaan, että älkää vaan hemmetissä menkö istumaan. Typeränä ajattelin, että NÄÄH, polvi-istunta ei ole mitään istumista, vaan semmoinen ketterä vieterimäinen valmiusasento. WRONG! Kun kymmenen minuutin istumisen jälkeen yritin pingertää takaisin jaloilleni, koko kroppani veti itsensä järkyttävään sikiöasento-kramppiin, eikä antanut millään periksi. Siinä tuskaisena käppyrässä kärvistellessäni yritin juoda urheilujuomaa, josta läikytin puolet päälleni ja lopulta hysteerisen ryystämisen jälkeen sain juuri ja juuri oikaistua itseäni sen verran, että pääsin rahjustamaan ulos salilta seiniä pitkin. Ikinä en ole niin finaalissa ollutkaan urheilun jälkeen. Koko loppuillan sai pelkätä tuskallisia kokovartalo-lihaskramppeja ja yöllä heräsin selkääni ristiin rastiin silpovaan kipupuukkoon, jonka jälkeen oli käytävä vielä kerran särkylääkepurkilla.
Seuraavana aamuna oli graduointi. Kulunut ruskea vyö heitettiin huits mäkeen ja uuden uutukainen musta vyö solmittiin vyötärölleni. Aika makea hetki elämässä, hymyilytti kuin Jackie Chania lekkeriksi menneen stuntin jälkeen. Illalla otettiin baarissa maljaa saavutuksen kunniaksi, yhdeksän kuukauden huikkalakon jälkeen.
Kieltelystäni huolimatta mustatvyöt lappoivat pöytään ties mitä
paikallisia noitakeitoksia: vadelma-salmiakki-kermashottia,
mansikkamargaritaa ja chiliviinakaakaota. Tarkoitus oli varmaan saada
meikäläinen tanssimaan elämäni huumassa daiga-daiga-duuta pöydillä tai konttaamaan niiden
alla ja kaupanpäällisiksi hauska video siitä nettiin laitettavaksi. Meni
päähän niin, että humahti, mutta tahdonvoimani rippeillä kampesin itseni
suhteellisen aikaisin nukkumaan, ettei olisi ottanut ohramallas.
Humaltuminen ei muuten tuntunut lainkaan mukavalta, vaan lähinnä
elimistöön hitaasti valuvalta myrkyltä.
Jos kysytään että miltä se mustan vyön saavuttaminen tuntuu, niin rehellisesti sanoen jokseenkin samalta kuin gradun valmiiksi saaminen: Ei itsessään juuri miltään, sillä eihän sen mustan kangaskaistaleen kanteleminen minussa mitään muuksi muuta. Mutta perhana sentään mikä tavoitetaakka harteilta putosikaan. Asioiden loppuun saattaminen on tavattoman antoisaa, kun taas kesken jättäminen voi myrkyttää koko elämän lähteen.
Muut mustan vyön saavuttaneet ovat kertoneet samanlaisesta ällistyneestä tyhjyyden tunteesta, että tässäkö tämä nyt oli ja miten sitä enää ikinä saa itseään piiskattua vastaavanlaiseen suoritukseen? Seuraavat dan-vyökokeet kun eivät enää mittaa rääkinsietokykyä, vaan ihan muita juttuja. Itselläni musta vyö riitti yllättävän kauan porkkanaksi, mutta rajansa tietenkin kaikella. Uuden porkkanan löytäminen tulee olemaan haasteellista, vaikka treenaamisen lopettaminen ei ole vielä käynyt edes mielessä. Ehkä ne seuraavat huiput ovat sitten taas vuorilla.
Sitten vielä vastaukseksi niille, joille tulee ensimmäiseksi mieleen kysyä, että luulenko nyt olevani jotakin:
