Lampaita ja raukkeja

Minusta tuntui lähtöön asti siltä, että mahdetaanko me ollenkaan saada tänä kesänä lomaa aikaiseksi, mutta niin vain elokuun loppupuolella sulloimme taas teltan rinkkaan ja rinkat selkään sekä lähdimme iloisesti vihellellen tien päälle.

Tällä kertaa Miun matkojen vähän turhankin mielikuvituksellisena kombona oli Fårö-Islanti. Lähinnä sen takia, että halusimme matkaan vähintään pariksi viikkoa, mutta epäilin että kaksi viikkoa Islannissa vuokra-auton kanssa aiheuttaisi vähän turhan muhkean loven tiliin. Reissulogistiikka oli tietysti lauttoineen ja bussiajeluineen ihan oma episodinsa rinkkojen kanssa, mutta olemmehan tottuneita sherpailuun, joten eikun taakka kantoon ja lapikasta toisen eteen. Luotin siihen, että Ruotsin joukkoliikenne toimii kuin sveitsiläinen linkkuveitsi, enkä ollut väärässä.

Lammassaarellehan meidän piti edistyä jo useita vuosia sitten juhannuksena, mutta juuri ennen lähtöä tulikin kurja suunnitelmanmuutos ja peruminen. Siitä asti jäi hiertämään mieleen, että raukit olisi kyllä kiva nähdä, enkä laittaisi pahakseni Lojstan metsissäkään pistäytymistä. Nimittäin kun kirjavinkkaajana lapsille toimiessani minulle valkeni, että lapsuuteni suosikkikirjojen, Mari Louise Rudolfssonin Tuisku-ponin eli Vitnosin seikkailujen hahmolle ja ympäristölle on todella olemassa esikuva: Gotlannin Lojstan metsissä on hevospuisto, jossa vaeltaa vapaana näitä kullanruskeita gotlanninrusseja, jotka ovat saaren alkuperäistä, muinaista hevosrotua. Lojsta jäi käymättä tällä kertaa, mutta minua lämmittää jo pelkkä ajatus siitä että hurmaavan Tuiskun maailma on melkein totta.

Lyhyellä Gotlannin visiitillämme emme loppujen lopuksi ehtineet koluta Visbytä ja Fårötä enempää, mutta sain saaresta sangen myönteisen kuvan, kunhan sinne vain tajuaa mennä turistisesongin ulkopuolella. Kun patikoimme Fårön lossilta kohti Solhagan leirintäaluetta, huomasimme kylttejä joiden kohdalla mainittiin että jos on tässä kohtaa autojono menossa, niin lautalle saa jonottaa 1,5 tuntia. Kyllä rupesi 20kg rinkan kantaminen maistumaan kummasti vapaudelta, vaikka nivuseni venäytinkin. 

Reissun kohokohta oli ehdottomasti rannikon komeat raukit, jonne pyöräilimme Solhagan leirintäalueelta vuokratuilla fillareilla. Ensimmäisten raukkien ilmestyessä näköpiiriin vaatimattoman näköisinä kivenmurikoina huolestuin, että ovatkohan ruotsalaiset nyt vähän liioitelleet kohteen kiinnostavuutta. Mutta ajaessamme raukkien vierelle olinkin että Whooa-Wuppiii! Hiukanko olivat upeita ja kiehtovia! Ihan kuin meren rannalle olisi rahdattu muinaisten kivikaupunkien rauniot ja minähän rakastan kiviä, jos kuka. Kun pilvet meren yllä olivat vielä ylimaallisen kauniita ja aurinko paistoi koko päivän, tempauduin täysin näiden luonnonmuodostelmien lumoukseen. 

Kuten arvata saattoi, kiipeilyvimmainen puolisoni ei kauaa mietiskellyt, ennen kuin katosi houkuttelevien bouldereiden viidakkoon. Seuraavan kerran sitten näinkin hänet jonkun ison kikkareen laella elvistelemässä. Itse en valitettavasti pysty boulderoimaan muuta kuin varmoilla otteilla, sillä polveni ei kestä alas hyppäämistä mistään. En tule varmaan koskaan unohtamaan sen hetken koomisuutta, kun hetkeksi selkäni käänsin ja käännyin sitten uudestaan katsomaan, niin liskojen sukua oleva puolisoni oli jo kiivennyt istumaan raukin muhkean ulokkeen päälle...

Raukkirykelmän luota toiselle pyöräillessä menikin sitten koko päivä myöhään iltaan asti, jolloin ajoimme vielä tukka putkella lossille ja pääsaaren puolelle ruokakauppaan. Seuraavana päivänä tiesi kyllä pyöräilleensä.

Lammassaarelta poistuessamme sattui vielä erikoinen kohtaaminen, joka olisi saattanut johtaa hyvinkin hauskaan seikkailuun, jos meillä vain olisi ollut siihen aikaa. Nuori mies tuli jututtamaan meitä lossilla ja kertoi, että he tekevät jotain elokuvaproduktiota saarella. He tarvitsisivat avustajia, että miten olisi? Jouduimme valitellen toteamaan että lento tulen ja jään saarelle odottaa meitä, joten kiitos mutta ei kiitos, emme tällä kertaa ottaneet ensi askeleitamme kohti Hollywoodia. :)