Runaway Boy & Middlefinger Lady

Halusin kirjoittaa muistiin jotain sellaista, jonka en toivo haalistuvan ja haihtuvan muistoistani, vaikka näiden muistojen ihmiset ovat nyt edesmenneitä. Kirjoittamiseen on mennyt useampikin tovi, enkä kyennyt aluksi edes julkaisemaan näitä mietteitä kuin vasta nyt, melkein vuoden kuluttua muutaman päivän välein kuulemistani suru-uutisista.

 

*********

 

Kauan sitten, 80-luvulla pikkukylän laitamilla satoi sakeasti lunta. Seisoin sorapäällysteisen maantien varressa odottamassa koulukyytiä. Lunta oli satanut maahan monta senttiä ja tein ajan kulukseni jaloillani teputtamalla jonkinlaista labyrinttia tai jatulintarhaa koskemattomaan pumpulihöttöön. Labyrintin keskellä oli mielikuvituksessani hurja Minotauros-hirviö, joka lähtee jahtaamaan labyrinttiin uskaltautuvaa, joka sitten juoksee ulos tuosta "neidontanssista". Sinuhea oli tullut jo sen verran selailtua, että parhaat palat sulautuivat leikkeihin.

Pysäkille tuli odottelemaan myös minua pari vuotta nuorempi poika, Janne, jonka perhe oli muuttanut naapuriin. Nappisilmäinen Janne katseli hetken labyrintin tekemistäni ja tuli sitten pyytämättä auttamaan. Hiljaisuuden vallitessa molemmat teputimme omiamme. Kun jo pienestä pitäen suomalainen oppii, ettei toisen olemassaoloa saisi mieluusti häiritä. Kunnes Janne sitten rikkoi tabua ja rohkaistui kysymään, että miksi olin niin omituisen hiljainen ja jörö, että voitaisiinko me jutella ja olla kavereita. Menin ujoudesta tönköksi ja sanoin, että en ollut varma oliko se sopivaa kun me nyt kuitenkin olimme *tyttö* ja *poika*. Vanhoillisen jäyhäämielisesti kasvatetut vanhempani kun olivat poikien kanssa kulkemisesta vinoilleet ja varoitelleet siihen malliin, että pelkästä ajatuksestakin tuli epämäräisen ällö olo. "Mutta mehän ollaan vaan lapsia," Janne sanoi ja nauroi makeasti pölhöille aatoksilleni. "Ei siinä ole mitään väärää." Niinpä meistä tuli Jannen rohkean päänavauksen ansiosta ystäviä, vaikka mielestäni pitikin vähän nolostella, kun muut lapset yhdessä viihtymisestämme nälvivät.

Janne oli harvinaisen fiksu ja kiva pieni poika, söpökin. Jotenkin ihmeen sivistynyt, vaikkei ollutkaan mistään ns. paremmasta perheestä, ehkä ennemminkin päinvastoin. Kävin muutamia vuosia vanhempana hänen luonaan kylässä ja Janne kertoi miten harrastetaan radioamatööritoimintaa. Hän oli näet suorittamassa siihen vaadittavaa tutkintoa. Jannella oli sellainen hauska pelleilylatikko, jossa oli sormeen tarttuva kiinalainen sormiansa tai sormiloukku. Janne sai jallitettua minun sormeni siihen omansa lisäksi ja ansan lauettua narrasi, että "ou nou, nyt se ei lähdekään enää ikinä irti, mitäs me nyt tehdään?!" Erehdyin uskomaan hetken aikaa, että olemme pahassa pulassa ja oli ihan paniikissa etsimässä jo saksia tai puukkoa. Janne sai meikähölmöläisen kustannuksella taas makeat naurut.

Siihen aikaan luin Marvelin mutanttisarjakuvia, sillä niitä sentään sai vihoviimeisen syrjäkylämme r-kioskilta. Janne luki niitä myös, samoin kuin Panu, joka kulki samalla koulutaksilla kanssamme. Olisin antanut vaikka sieluni paholaiselle, jos olisin saanut olla ihailemani Hämähäkimiehen supertreenattu kissavaras Felicia Hardy eli Musta Kissa tai X-Menin myrskyjä hallitseva afrikkalainen jumalatar Ororo Munroe eli Storm, sillä ne naiset olivat silkkaa rautaa ja timanttia, eivätkä todellakaan jääneet kotiin nyhräämään jotain tylsää ja mitätöntä, kun miehet lähtivät seikkailemaan. Panu oli niin kova Wolwerine-fani, että teki itselleen pellistä terävät pedonkynnet. Janne fanitti muistaakseni Reed Richardsia, kumikroppaista tiedemiestä. Muut koulukyydin tytöt Riitta ja Sanna eivät mielikuvitusmutanteista ihmeemmin perustaneet, eivätkä imeytyneet Marvelmaailmaan yhtä suurella vimmalla, kuin me kolme sarjisnörttiä. Lähtivät he kuitenkin yleensä hämäriin päähänpistoihimme mukaan, kun ei ollut parempaakaan tekemistä.

Saimme kerran koulutaksiporukalla loistavan idean kokoontua Riitan luo ja lähteä sieltä läheisille kalliosärkille seikkailemaan. Silloin oli talvi ja oikein kunnolla pakkasta, mutta mitäpä se olisi pohjoisen karaistuneita penskoja haitannut. Reissu oli silti lievästi sanottuna ihan järkijättöinen, sillä siihen aikaan ei ollut meistä juuri kellään kunnollisia talvivarusteita tai kenkiä. Kerrosta toisen päälle vain tungettiin ja hikoiltiin sekä jäädyttiin vuoron perään riippuen siitä, miten vilkkaasti jaksoi laittaa lapikasta toisen eteen tai leyhtellä kaulusta. Tarvoimme hankia pitkin särkille ja leikimme siellä jotain hyvikset vastaan pahikset maailmojen sotaa rinteitä pitkin loikkien ja lumisia mäkiä alas kierien. Oli pakko pysyä koko ajan liikkeessä tai olisi hyytynyt pikaisesti jääveistokseksi. Mutta hitto vie, se hullupäinen lapsenriemu oli aivan jäätävän hauskaa sen aikaa kun sitä kesti.

Fiksuina ja "erätaitoisina" maalaislapsina olimme ajatelleet, että hauskanpitoamme haittaava pakkasongelma ratkeaa sillä, että otamme mukaan nuotiopuut ja teemme särkille kunnon roihun tyyliin juhannuskokko. Erätaitomme tosin olivat vielä tässä iässä niin luokattoman surkeat, että talvinuotiostamme tuli savuttava ja pihisevä kasa puolijäisiä kepakoita, joilla ei saanut kunnolla paistettua edes lenkkimakkarankyrsää. Voi sitä värjöttelyn tuskaa.

Kaikilla meillä oli pian varpaat ja sormet niin jäässä, että lähestulkoon sulatimme sekundakenkämme liejuksi kitunuotion tuhkissa lämitellessämme. Sitten piti vielä kiiruusti koittaneella paluumatka kärsiä tunnottomiksi muuttuneilla jääkalikoilla kävelemisestä ja hillittömästi kalisevista hampaista. Joku taisi ihmetellä ääneen, että voisikohan näin kylmään kuolla. Kun pääsimme takaisin Riitalle, oli ainakin meikäläisen naama, reidet ja varpaat valkoisilla paleltumalaikuilla, eikä luihin ja ytimiin pesiytynyt hytinä meinannut millään ottaa loppuakseen. Me tytöt menimme sulattelemaan pisteleviä kohmeitamme lämmitetyn leivinuunin päälle, pojat lähtivät vähän pahimpia kurankukkia sulettuaan tarpomaan vielä kotiinsa. Että tästä vähän nokitusta nykyajan lapsille ja aikuisille, jotka kieltäytyvät pistämästä nenäänsä ulkoilmaan, jos taivaalta leijailee pari hiutaletta.

Mitään romanttista välillämme ei koskaan tapahtunut ja siksi alleviivaankin neontussilla, että kyse oli vain ja ainoastaan ystävyydestä. Hyvänsuopa sieluntoveruus säilyi välillämme aikuisiälle asti. Minä lähdin yläasteelle, jossa ystävystyin ensimmäisenä vuonna Jannen tulevan tyttöystävän, Minnan kanssa. Heillä roihahtikin sitten melkoinen suhde ysiluokalla. Itselleni tuli täysin yllätyksenä, kun Minnasta ja Jannesta tuli superliimalla yhteen sulatettu kyyhkyspari erään lapsellisen tyttöystäväriitamme aikana (joka oli täysin 100% minun ja riparin sydänsuruista karrelle palaneen, hampaitaan näyttelevän lonely wolf -luonteeni syytä, mistä olen vieläkin pahoillani.)

Mutta Jannessa oli yksi aika kammottava puoli. Hän nimittäin tykkäsi tietentahtoen tai tietämättään käydä rimputtamassa kuoleman ovikelloa ja juosta hihitellen karkuun. Kerta toisensa jälkeen. Janne leikkasi palasen sormeaan irti puukässäluokan tasohöylällä ja tyttöystävä ripusti irronneen luunpalasen kaulakoruunsa. Siitä ei aikaakaan, kun isänsä aseen tarkkuusammuntaa varten luvatta vohkinut Janne lähti pyöräilemään ladattu ase reteästi housunkauluksessa ja ase laukesi kirjaimellisesti reisille, nuoren herran kulkusia hipoen. Liippasi todella läheltä reisivaltimoa, mutta eipä ihan osunut. Janne ripusti sairaalassa aukileikatut, veriset rockabillyfarkut koristeeksi seinälleen kuin sotalipun ja linkkasi jonkun aikaa kuin paraskin juoksuhaudasta selvinnyt veteraani. Ja sitten kerran hän rysäytti myös pienkoneella pellolle ja mursi selkänikamansa. Hups vaan. Oli varmaan jännää vastata tyttöystävänä ja äitinä puhelimeen.

 

Minna ja Janne kuuntelivat kuulema tuppukylämme linja-autoaseman baarin jukeboksista Runaway boysia kerta toisensa jälkeen. "Running faster, faster all the time." Levottomuus taisi olla sukuvika, sillä muistan olleeni kesäleiriohjaajana ja Jannen äiti siellä avustajana, mukanaan 3-vuotias poikansa. Jannen ylivilkas pikkuveli puri minua huvikseen käsivarteen niin, että hampaanjälkien mustunut arpi näkyi todella kauan ihollani. Vietettiin sitten eräskin juhannus jossain nimettömässä saaressa kolmistaan. Minä nukuin paljaalla kalliolla havunneulaspatjalla, koska sen aikainen poikaystäväni oli juhannuksen isällään töissä ja rakastavaiset puolestaan nukkuivat jossain teltanrääsyssä päällekkäin. Nii-in, ihan oikeasti nukkuivat päällekkäin, niin rakastuneita ne sokerihuurretut leppäkertut olivat.

Kerran lukioaikana lähdin jostain mielijohteesta liftaamaan vailla tarkempaa päämäärää yön selkään. Minna oli aiemmin maininnut, että he ovat viettämässä Jannen & Mikon kanssa koti-iltaa Jannen vanhempien kotona, että sinne vaan leffoja katsomaan. Liftailin sitten tuulella käyden ensin yli sadan kilometrin matkan tuppukylällemme ja jouduin vielä kävelemäänkin kymmenkunta kilometriä, ennen kuin saavuin perille. Virnistelin yllättyneille ystävilleni, että kukkuu, ajattelin sitten kuitenkin pistäytyä ohimennen moikkaamassa. Silloinhan ei ollut mitään kännyköitä, eikä matkan varrelta ilmoiteltu, että olen nyt tulossa, sori kestää vielä kymmenen minuuttia. Kirjaan tämän tapaamisen muistiin, koska Janne halusi kyseisenä iltana jutella vakavasti kanssani ja sanoi minulle jotain todella erityistä, josta kiitin kauniisti ja jonka pistin talteen suljettuun muistolippaaseen, jota en aio koskaan avata.

Jäi hänestä minulle jotain kouriintuntuvaakin. Olimme kerran syömässä pizzeriassa, jonka katossa roikkui vanha kattokruunu. Minulla on aina ollut jonkinlainen fetissi timantteihin tai kristalleihin, joissa on prisma. Niinpä iskin silmäni kattokruunun keskellä killuvaan "timanttiin" ja sain päähäni, etten kertakaikkiaan voi elää ilman sitä. Yhtäkkiä Janne nousi ylös ja poimi sen irti kuin kypsän hedelmän ja antoi sen hetken tuumailtuaan minulle. Timantista tuli pitkäaikainen lempikoruni ja annoin sille lempinimen "Sielu". Vieäkin se on laatikon pohjalla, tosin jo hieman rikkoutuneena.

Siitä on jo kauan aikaa, kun minulla viimeksi oli hänen yhteystietonsa ja soittelin vain nostalgisesta päähänpistosta kysyäkseni mitä kuluu. Sitten puhelin ja numerokin hukkuivat maailman tuuliin. Etsin häntä silloin tällöin somesta, mutta en löytänyt. Joskus kotikylällä käydessä kuulin, että Jannen isä oli kuollut ja poika kirjoittanut isälleen uskovaisia peräkyläläisiä kuohuttaneen muistokirjoituksen, jossa nostettiin edesmenneelle vainajalle viskilasia ja sytytettiin savukekin.

Ystänpäivänä 2020 sain kuulla kaukana asuvalta Minnalta, että myös Janne oli kuollut jo kaksi vuotta sitten, eikä siitä hänkään ollut kuullut aiemmin, kun kukaan ei ollut vaivautunut kertomaan. Uutinen kaatui niskaan, kuin jääkylmä vesisaavillinen. Saatanan syöpä niitti mennessään. Janne oli halunnut pitää murheen lähipiirissä. Siis oikeasti, vain vähän päälle nelikymppisenä? Ei meidän ikäisten kellon kuulunut pysähtyä seinään vielä tämän ikäisinä, ei ainakaan niiden jotka olivat niin tosissaan elossa.

Kaivoin albumistani vanhat kuvat, joissa Janne oli ensin ihan pienenä suloisena poikana luokkaretkellä Bomba-talolla, sitten yläasteelaisena myös liian nuorena kuolleen Meediosin pubilla kurjalla fucking-Åmål-tuppukylällämme. Sitten poseeraamassa reteästi rockabillyvaatteissaan jossain rappukäytävässä ja pelleilemässä vaaleanpunaisen heppivappupallon kanssa Kerubissa. Olin ajatellut että Janne olisi aina olemassa ja vielä joskus paremmalla ajalla tavattaisiin ja esittelisin hänet Jänismiehelle, jossa on jotain jännän samankaltaista itsesuojeluvaiston puuttumista lukuunottamatta. Mutta ehkäpä viikatemiehellä oli jäänyt kaunaa hampaankoloon, kun oli niittänyt niin monta kertaa täpärän hutin ovikelloansa rämpyttävästä rokkabillystä.

Kaksi päivää tämän suru-uutisen jälkeen Musta Enkeli oli vienyt mukanaan myös teräväkynäisen, ihanan ironisen ja sujuvasanaisen blogaajan, jonka blogien lukemisesta ja kommentoinnista sain aikoinaan paljon iloa ja virtaa, esikuvaakin omaan kirjoittamiseen. En ollut hänen poismenonsa aikaan enää aktiivinen blogistaniassa, enkä osannut häntä hyvästellä vaikka vakavasta sairaudestaan tiesinkin. Suretti. Onneksi hänellä oli rinnallaan hyviä ja huolehtivaisia ihmisiä.

Sydämeen sataa kirjoittaessa kylmiä hiutaleita, kuin lumisadepallon sisällä. Introvertti erakkoluonne soimaa itseään, että miksi ei tullut pidettyä yhteyttä silloin, kun kävi useastikin mielessä. Miksi ei tullut ajoissa kerrottua, että olette suunnattoman hauskoja ja särmikkäitä, erilaisia, maailman hämäryyttä valaiseva ihmistuikkuja. Kun yllättäen koittikin se päivä, jolloin tilaisuutta kertoa ei enää koskaan ole eikä tule.