Don´t get Skunked

Yöllä yliopiston mäelle päin ajaessamme mutkan takaa välähtivät matalalla pienen elikon silmät ja mustavalkoraidallinen turkki. ALERT!

Tielle seikkailemaan eksynyt skunkki oli ajanut itsensä mielestään liian ahtaaseen saumaan ja kohti tulemisemme havaitessaan stressaantui niin, että nosti persustaan korkeammalle ja alkoi tähtäillä meitä kemiallisella aseellaan: (¤)

Skunkin puolella tietä oli korkea kallio ja toisella jyrkkä mäenrinne. Jänismies teki rivakan koukkauksen tien toiselle laidalle ja säästyimme onneksemme hajustamiselta. Itse puolestani tein melkein huomaamattani eleen, jonka olisi voinut tulkita ikkunasta ulos hyppäämisen aikeeksi. Mikäli haisunäätä olisi onnistunut spreijaamaan auton, olisi tiedossa ollut melkoinen pesu-urakka, enkä uskalla edes kuvitella miten jonkun auton ilmastoinnin olisi saanut ikinä puhtaaksi.

Tänään näin toisenkin skunkin tullessani puntilta. Niitä siis on taas kohtuullisesti liikenteessä ja etenkin iltaisin juostessaan kannattaa pitää se visusti mielessä. Näätä pystyy pruiskauttamaan hajusteensa 2-5 metrin päähän. Jos eritettä osuu silmiin, on se niin vahvaa että se voi sisältämänsä rikkihapon takia sokeuttaa väliaikaisesti, mutta ei aiheuta kuitenkaan pysyvää vahinkoa. Sen lisäksi se voi aiheuttaa astmakohtauksen ja vähintäänkin pahoinvointia. Jänismiehen pomo oli kuulema armeijassa leirillä ollessaan joutunut pahemman kerran skunkitetuksi (meni silmiinkin) ja hänet oli siitä syystä passitettu leiriltä pois muiden viihtyvyyden takaamiseksi.

Skunkin hajua kuvaillaan mätien munien, palaneen kumin ja kissanpissan sekoitukseksi. Pienikin pitoisuus sitä ilmassa tuoksahtaa jopa huonohajuaistisen nenään. Eau de Skunkissa pahinta on se, että hajua on erittäin vaikea saada poistettua. Sen lisäksi, että jotkut ihmiset joutuvat säikähtäneen skunkin spreijaamaksi, liian uteliaat, joka paikkaan nenänsä työntävät koirat ovat raitahäntien iskujen suursuosikkeja ja voivatpa nämä pikku pirulaiset käydä suhauttamassa porstuaasikin yöllisillä reissuillaan. Löyhkä ei lähde pelkästään saippualla pesemällä, vaan sen rikkiyhdisteet on saatava reagoimaan kemiallisesti toivotun lopputuloksen saavuttamiseksi.

Eräs resepti suosittaa noin (1 quart) litran verran 3 prosenttista vetyperoksidia, johon sekoitetaan reilu puoli desiä (1/4 cup) leivinjauhetta ja pari teelusikallista astianpesuainetta. Tätä erittäin voimakkaasti vaahtoavaa aineseosta ei saa missään nimessä laittaa suljettuun astiaan ja se on käytettävä välittömästi.

Vanha kikka on kuulema myös tomaattimehussa kylpeminen. Jos omistat valkoisen puudelin, joka joutuu skunkitetuksi, pääset kokeilemaan bonuksena miltä näyttää pinkki hauva. Tosin eläinten värjääminen edes luonnontuotteilla taisi olla ainakin jenkkilässä laitonta ja sakkoaltista puuhaa. Kaupallisia hajunpoisto-aineita tietysti löytyy myös pilvin pimein markkinoilta.

Sanontaa SKUNKED käytetään urbaanisssa kielessä kuvailemaan mm. oluen pilaantunutta makua, pettämistä, huijaamista, ryöstämistä, kalansaaliittomuutta ja muutamaa muuta painokelvotonta juttua.

Rotkossa

En olekaan vielä ennen blogannut rotkon pohjalta.

Istun Cascadilla-gorgen pohjalla virtaavan joen äärellä ja käytän juuri ja juuri, erittäin heikkona signaalina tänne asti yltävää yliopiston langatonta verkkoa.

Oikealla puolella kohisee kaarisillan alta ryöppyävä putous ja vasemmalla puolella aurinko paistaa veden metallinkiiltävään peiliin, juuri ennen kuin joki taas putoaa jyrkästi alaspäin. Liuskekiviset seinämät kallistelevat molemmin puolin. Reunalta kasvavien vaahteroiden lehtilatvuksen läpi siilautuva valo on kuulas ja herkkä. Sielunpuuni sädehtivien lehtien ruodotkin näkyvät läpivalaisussa. Pörheä, hopeahäntäinen kurre puuhastelee vastarannalla ruuan keruun parissa ja jotkut pienet vättiäiset tanssivat soidintanssejaan huntuna veden yllä.

Pitäisi kirjoittaa, mutta lonnimiseksi menee. Luovuuteni on ollut viikkokausia ummella. Työn alla oleva tarina ei etene minnekään ja päähenkilöt käyvät keskenään vain tylsiä, selittäviä dialogeja, jotka kiertelevät ja kaartelevat kuin korppikotkat raatona makaavan loppurymistelyn yllä. Viimeinen luku on jo aikaa sitten kirjoitettu, mutta ei vain se yksi käännekohta. Tarina, joka on ollut ajatuksen tasolla valmiina jo kauan, onkin yhtäkkiä jumiutunut siihen yhteen ainoaan pääkonfliktin sisältävään lukuun, joka ei tunnu heräävän henkiin millään. Millä helkutilla minä oikein pistän hyvän ja pahan vetämään toisiaan lättyyn tavalla, jota ei ole jo miljoonaan kertaan jauhettu ja josta ei ole jo ihan kaikkea sanottu? Siinäpä vasta pulma.

Lähden tästä pian nostamaan rautaa, josko vaikka veri alkaisi kiertää päässä paremmin ja hiki veisi mennessään päähäni pesiytyneet jumipöpöt. Mutta ihan vielä hetken kuuntelen taukoamatonta kohinaa, putoavan veden ääntä, joka on korvissani kuin kauneinta musiikkia.

Kuminauhasammakko

Tallentuipas vihdoin filmille ja videolle tämäkin veijari, joka on pähkäilyttänyt ja naurattanut minua ja Jänismiestä siitä asti kun tänne saavuin. Ensikuuleminen sattui muutama päivä saapumiseni jälkeen ja ummikkona luulin bojojongia jostain sähkölaitteesta tulevaksi ääneksi.

Yhdessä jos toisessakin kosteikkopaikassa olemme törmänneet tähän suuren kuminauhan rämpsäyttämistä muistuttavaan äääneen, mutta sen aiheuttajasta emme ole ennen tätä päivää nähneet räpylän vilausta, vaikka olemme sinnikkäästi kykkineet ja tiirailleet lampien rannoilla. Kuminauhasammakosta on muodostunut mielissämme melkein mytologinen olento, jonka ulkomuoto on vilkkaan mielikuvituksemme ansiosta värittynyt vaikka minkä moiseksi.

Nyt sitten viimeinkin onnisti. Forest Homen pagodin sillalta bongasin lumpeen lehdellä istuvan sammakon ja sehän se oli. Joten saanko esitellä: ensi-illassa huikea luontodokumenttini, Kuminauhasammakko. Luvassa on jännittävä draamanäytelmä, jonka aikana Green Frog (Rana Clamitans) päästää luonteenomaisen kurnahduksensa kaksi kertaa. Taustamusiikista vastaavat lammikon osmankäämeissä hengailevat Punaolkaturpiaalit, jotka lienevät erityisesti Tiikeritoverille vanhoja tuttuja pehmolelun muodossa.

Apotin silmukka

Käytiin kävelemässä Danbyn kaupungin metsissä patikkapolku nimeltä Abbotts Loop. Illan hämärtymisen patistamaa ripeää patikkaa kertyi noin yhdentoista kilometrin verran. Oli kunnon nousuja ja laskuja sekä muutamia mutaisia puronylityksiä. Kotiin päästyä tiesi ainakin hiukan kävelleensä.

Isompia eläimiä ei sattunut vastaan ja lintujakin oli rauhoitetuksi metsäksi omituisen vähän. Nähtiin me sentään yksi lentävä sitruuna oksalla kököttämässä.

Polun varrella sattui vastaan muutamia kiintoisia juttuja. Ensimmäinen oli kaunissilmäinen pieni sammakko jota piti hetki jututtaa kameran kanssa. Aika niukkasanainen Saku oli kyseessä, eikä poseeraaminenkaan sitä kauheasti innostanut toisin kuin viimeviikonloppuisia oransseja salamantereita.

Korkealta näköalapaikalta avautui näkymä Lindsay-Parsons Biodiversity Preservelle. Pysähtyessämme evästämään luomujugurttirusinoita, (ja ohessa suuhumme tunkevia mäkäräisiä, pthui!) huomasin että matalassa varvikossa kasvoi jokin puuvartinen kasvi, jonka oksassa oli omituinen epämuodostuma, -vaaleanvihreä pallo, jossa oli punertavia täpliä. Se oli hiukan kuin jättimäinen karviaismarja, mutta sisältä ontto, samoin kuin joku lyhtykoison kukka. Siitä olisi saanut vaikka keijulle pompöösin hatun metsän muotinäytökseen. Kummastuneen tiirailun ja tökkimisen jälkeenkään pampula ei osoittautunut marjaksi, hedelmäksi eikä oikein kukaksikaan, kun se oli täysin umpio ja tyhjä. Rinteen muissa samoissa kasvoissa ei ollut ainuttakaan vastaavaa möykylää, joten taisi jäädä kasvitieteelliseksi arvoitukseksi.

Sitten sattui vastaan kukka jota olen oikein etsimällä etsinyt. Joissain lähteissä harvinaiseksi ja uhanalaiseksi mainittu orkideakasvi Pink Ladys Slipper (Cypripedium acaule) nyykötti polkumme varressa varsin kainona ja huomaamattomana kuusentaimen kainalossa. Epäilen että on voinut ammoisella apotilla silmä pyöristyä, ristin silmukka kaulassa kiristyä ja suu sopottaa muutaman valitun sanan paholaisen harjoittamasta kiusanteosta, jos on sattunut tämän näkemään kävelyreissullaan. Suomessa tämän kasvin variaatio tunnetaan Lehtotikankontti (Cypripedium calceolus)-nimellä.

Eipä ole noita vaaleanpunaisia pikku tohveleita juuri muilla metsäreissuilla näkynyt. On se vaan kieltämättä kaikkine herkkine pikku karvoineen aika Freudilainen kukkanen. Etenkin jos muistelee mitä neidon jalkineista on jaariteltu vaikkapa Tuhkimo-sadun tulkinnoissa. Muistuu muuten elävästi mieleen se hetki, kun se täkäläinen Kukkamies esitteli minulle ylpeänä ystävänsä tekemää maalausta Ladys Slipperistä ja minusta se kyllä näytti ihan söpöltä vaaleanpunaiselta pimpiltä. Jätin sen toki hänelle kertomatta ja pidin jopa pokkani vaikka huuleni nykikin. Täällä kun ei tuo säädytön alitajunta ole ihmisillä yhtä pinnassa ja kurin puutteessa, kuin meillä vapaamielisillä, villeillä ja jumalattomilla skandinaaveilla.

Ladys slipperin juurta on käytetty luontaislääkinnässä rauhoittavana, uniongelmia vähentävänä, sekä hermostollisia häiriötiloja ja kipua lievittävänä aineena. Se vastaa vaikutuksiltaan jotakuinkin valeriaanaa. Lääkekäyttöön kerääminen ja koristeeksi napsiminen on tehnyt siitä uhanalaisen.

Amerikan intiaanien tarustossa kerrotaan pienestä intiaanitytöstä, joka metsässä leikkiessään kohtasi käpälänsä loukanneen jäniksen. Koska jänis ei kärsinyt kävellä kotiin, hyväsydäminen tyttö antoi sille omat mokkasiininsa. Kun hän itse sitten käveli kotiin, hän loukkasi jalkansa kiviin niin että ne alkoivat vuotaa pahasti verta. Väsyneenä ja kivuissaan hän jäi istumaan paikalleen ja nukahti. Ohi lentävä lintu näki hänet ja kävi pyytämässä taivaan Suurelta Hengeltä, että tämä auttaisi tyttöä. Kun tyttö heräsi, hän löysi viereltään mitä kauneimman parin mokkasiineja jotka sopivat hänelle täydellisesti ja hän pääsi kävelemään niillä kotiinsa. Ladys Slipperin punaiset pilkut ja viirut ovat tarun mukaan tytön jaloista vuotanutta verta.

TeräsScheiße

Joo, minulla ei tietenkään ole huumorintajua ja olen tiukkapipoinen sekä katkeroitunut telaketjufeministitäti. Niin lukee kaikissa alushousuissanikin, tulkaa vaikka tarkistamaan. Lisäksi vedän parhaillaan sienenä salmiakkikossua, mikä antaa oivasti pontta "aitoa soturimiehisyyttä" halventaville mielipiteilleni. Kohta lähden etsimään kirvestä ja toivon, että ulkona on satanut edes sentti lunta sen löytymiseen mennessä, että voin ajaa siippani "hankeen".

Mielestäni miehen paikka on tietenkin kamiinan ääressä kotona määkimässä ja jumalauta, jos joku on kanssani eri mieltä niin tulkoon keskustelemaan aiheesta Miss Knucklesin (rekisteröity tavaramerkki) kanssa! Mutta sanonpahan kantani kiiruusti nyt, että varmasti ehdin niiden joukkoon, joita voidaan sitten jälkikäteen haukkua kat(t)eellisiksi panettelijoiksi.

En tiedä miksi ihmeessä tungen lusikkaani tähän aivokuolleelta haisevaan mämmiin nimeltä Euroviisut, mutta olipa selitys mikä tahansa, Teräsbetoni on onnistunut heläyttämään sieluni kanteleen sitä kieltä joka napsahtaa poikki silloin, kun korvani kuulevat jotain täysin kakofonista soopaa, silmät näkevät rautakangesta väkisillä rusetiksi väännetyn vitsin ja aivot pohjanoteeraavat lyriikat, jollaisten kuulemisesta suolisto tuppaa nousemaan kurkkutorvea pitkin ylös ja kuristamaan poloiset aivot.

Teräsbetoni ei ole ollut mitään lempimusiikkiani ennenkään, joskin joku Taivas lyö tulta -ujellus sai aikoinaan jopa muutaman kerran soida rauhassa autostereoissamme loppuun asti. Mitä useammin vitsipoppoon biisejä satuin kuulemaan, sitä vilkkaammin vaihtui levy tai kanava ja nykyisellään en siedä kuulla edes kyseisten hemmojen tavaramerkiksi noussutta hysteeristä aloituskirkunaa, ilman että alkaa ärsyttää ankarasti ja tekee mieli heittää soitinlaite ikkunasta (huomaavathan kaikki varmasti intertekstuaalisen vitsi-kliseeni!)

Teräsbetoni on (Se 0n kato hei mahtava vitsivitsivitsi, eksä sitä tajuu) alkuhuumansa jälkeen osoittanut olevansa jokseenkin kykenemätön tuottamaan mitään uutta. Samaa tuubaa vaan suolletaan iloisesti menestynyttä formaattia käyttäen. Kuulostaa siltä kuin ryhmä käyttelisi joviaalisti kalkkeripaperia niin sanoitusten kuin sävellyksenkin suhteen. Rahat pois vaan yleisöltä ja pojilla on hauskaa.

Ja kukaanhan ei koskaan ennen ole kuullut Euroviisuihin 1979 osallistuneesta oikeasti hauskasta bändistä nimeltä Dschingis Khan, joka esitti biisin nimeltä Dschingish Khan. Jostain ihme Frederikistä puhumattakaan. Että HUH HAH vaan, kun plagiaattorit menee Serbiaan.

Onhan se tietenkin itsessään ihan hauska vitsi (joo, niin varmaan) tämä naftaliinista kaivettu, täysillä överiksi vedetty soturiuho ja äijämeininki ja kiljuhevi ja tämä kaikki muu kliseerekvisiitta, jonka jokainen varmaan tajuu vitsivitsivitsiks, mutta kun sen toistaa tarpeeksi monta kertaa, niin luulisi Speedy-Keinosen ja Sakari Östermalminkin innon lopulta hyytyvän.

Mutta ei, mitä vielä. Suosio vaan nousee ja terästorttu pitää viedä euroviisuihinkin, nolooo-kategoriaan ihailtavaksi, kun se saman macho-paskan jankkaaminen on suomalaisten mielestä niin vitun hienoo ja erillllllaista. Tulee jotenkin mieleen kaikki suomalaiset huumorisarjat yhteen pulloon uutettuina. Mikä hevilobotomia kotimaani kansalaisia oikein vaivaa, kun ne nuolevat tällaista Scheißea innosta piukeina ja kieli ruosteenruskeana?

Kaikkein eniten tympii aivottoman biisin sisältö. Se on varsin säälittävä ja yksiulotteinen lastenloru verrattuna esim. Lordin hauskaan ja helposti samaistuttavaan piilovittuiluun samoilla areenoilla. Humoristinen sotapropaganda ja kömpelö lällättäminen "pelkureille" tai toisella tavoin mieheytensä tai elämänsä arvot kokevalle ei ole millään tavalla onnistunutta. Ei etenkään maassa, jossa vielä vajaa kymmenen vuotta sitten sotilaiden toimesta teurastettiin siviilejä ja jossa saatiin NATO:n toimesta niskaan ihan oikeita pommeja ja uraania niin, että arviolta 1500 SIVIILIlammasta sai surmansa. Muista sodan ja sotureiden mukanaan tuomista seuraamuksista puhumattakaan.

Joissain tulkinnoissa lampaiden laidunnusrauhan uskotaan tosin joutuvan uhanalaiseksi vain siksi, että nämä tosisoturimiehet käyvät juopotteluretkillään kuksimassa niitä. Tarkemmin ajateltuna sekään ei ole vähimmässäkään määrin hauskaa, ei symbolistisesti eikä todellisesti. Hetimiten käy sääliksi viattomia Lambi-parkoja.

Ai niin. Se VOISI sittenkin olla ihan pikkuriikkisen hauskaa, jos pojat olisivat edes viisujen feminiinistä yliseksuaalisuutta irvaillen pukeutuneet minimaalisiin nahkatangoihin ja uhoaisivat munat rytkyen niissä. Mutta eihän niillä tietenkään ole tarpeeksi munaa moiseen, miehelle kova juttu kun on muka jo pelkkä rintojen paljastaminen.

Mä lähen ny ettii sitä kirvestä, moro.

Tuntematon rotko

Kotikaupungin kartalta löytyi vieläkin yksi tuntematon rotko, jossa ei olla käyty.

Kyseinen paikka on jonkinlainen varjeltu salaisuus, sillä sinne ei haluta ympäristöllisten syiden takia mitään turistiryntäystä. Ei sinne kyllä mikään täkäläinen keskiverto kaduntallaaja varmaan edes lähtisi itseään kiusaamaan, kun pääsy kerta edellyttää mudassa rämpimistä, käsien ja vaatteiden ankaraa likaamista, kiipeilyä ja kahlaamista.

En siis tavoistani poiketen laita tänne paikan nimeä enkä osoitetta, sillä ihan hyvä vain jos pysyy harvojen tiedossa. Minä ja Jänismies kuitenkin nautimme uusien paikkojen löytämisestä ja fyysistä kapasiteettia edes hiukan koettelevista olosuhteista, joten tämänpäiväinen pieni vaellus oli oikein räätälintyötä. Varoimme silti visusti askeleitamme ja katsoimme ettemme tallanneet alueen kasveja, sillä tässä maassa ei kaivata enää yhtään enempää välinpitämättömyyttä luonnon suhteen.

Löydettyämme ei-merkityn pysäköintipaikan, tarvoimme hädin tuskin näkyvää polkua pitkin kohti rotkon pohjaa. Polku ei vienyt perille asti vaan edellytti kiipeilemistä puunjuurakoista tukea ottaen ja mätänevälehtisiä sekä kuravellisiä jalansijoja hakien, kiviselle pohjalle ja pienelle putoukselle asti. Siitä jatkoimme matkaa iljanteista joenuomaa pitkin joen puolelta toiselle olosuhteiden mukaan siksakkia kahlaillen.

Eräs rinteessä vastaan tullut mainittava kummallisuus oli öljyisen pikimusta kääpä, jollaista en ollutkaan aiemmin nähnyt. Melkein sen vieressä lahosi vaaleampien kääpien kansoittama puunrunko, jota vitsailimme kääpien megabileileiksi ulkonäön vuoksi. Rinteillä kasvoi myös paljon harsomaisia, hiukan oravanmarjaa muistuttavia valkoisia kukkia ja muutamia lakastuvia kolmilehtiä. Aurinko paistoi metsän seinämän aukosta kuin temppelin ikkunasta sisään.

Jossain vaiheessa jokeen tuli sen verran iso ryppy, että jouduimme kiipeämään pienen pudotuksen katkennutta puun runkoa pitkin alas. Jänismies teki tietysti tervenivelisenä hetken jalansijojaan mietiskeltyään sulavat hämähäkkimiehet, mutta minä jouduin käyttämään puusta peruuttavan karhun taktiikkaa ja hiihtämään persuksillani runkoa pitkin. No sujuihan se niinkin, mutta haarukset olivat kyllä sen jälkeen aika.. hmm.. näköiset. Onneksi pyykkikoneet on aikaa sitten keksitty.

Joen pohjaa jonkun matkaa kahlattuamme pysähdyimme hetkeksi aapailemaan reittiä ja yhtäkkiä toisella puolella etenevä Jänismies hihkaisi minulle, että hänen jalkojensa juuressa on kaksi punatäpläsalamanteria passissa. Ja niinpä olikin. Toinen päivysti uljaassa asennossa kivenlohkareella ja toinen maata röhnötti mahallaan vesilammikossa. Että minä rakastan niitä, ne ovat aivan saakelin kauniita otuksia! Nuo kaksi kirkuvanoranssia newtia saivat meidät innon valtaan ja kuvasimme niitä kameralla, jonka patterit piruuttaan piiputtivat juuri silloin. Saimme sentään muutaman tarkan kuvan. Yllä oleva otos on Jänismiehen käsialaa.

Salamanterit eivät tyynen luonteensa mukaisesti meistä juuri piitanneet, eivätkä liikahtaneet yhtään minnekään läsnäolostamme ja häsläämisestämme huolimatta. Kun sitten menimme kauemmas, pienempi niistä otti ja hyppäsi virtaan, jossa seurasimme hetken sen laiskaa ajelehtimista. Se törmäsi kohtsillään pudonneeseen puunkukintoon ja kiipesi sen jälkeen taas uudelle kivenlohkareelle tapittamaan rotkon menoa. Luulisi vain vaihtolämpöisen kangistuvan pahemminkin moisesta kylmässä vedessä puljaamisesta.

Kun ryvettyneinä ja märältä puusilpulta sekä maatuneilta lehdiltä lemuten, sekä posket punaisina ja hymyillen palasimme kotio, ajattelin mielessäni kuinka onnekas olenkaan löydettyäni miehekseni sellaisen ihmisen, jonka kanssa voi seikkailumielisen lapsen lailla mennä mönkimään metsään ja piilossa oleviin kiintoisiin paikkoihin. Eikä se edes narise yhtään vaikka kastuu ja likaantuu ja kolhii itseään.

Olisimmepa vain tunteneet jo silloin kun olimme pieniä. Olisimme ehkä tulleet jo silloin hyvin toimeen keskenämme. <3 <3 <3

Kaikenlaista

Perjantaiyönä noin kello 00 päähäni pälkähti pakottava tarve lähteä yökävelylle. Lähdimme siis tepsuttelemaan Jänismiehen kanssa sateen kastelemia katuja pitkin kohti Ithaca Falssia.

Suloinen harmaa kolli tuli eräältä pihalta tekemään tuttavuutta eli hinkkaamaan pohkeitamme ja piehtaroimaan kuraisessa maassa. Ihmettelimme, miten komeaturkkinen kissa viitsiikin kurata itsensä mutta huomasimme sitten sen noudattaman ovelan kaavan: Ensin hurmioitunut selän kihnutus kurassa, sitten kuraiset kyljet puhtaaksi pyyhkivä sviish, sviish -ohimarssi ja puskeminen meidän molempien lahkeiden pahki. Kauniin turkin salaisuus on vissiin sitten kurakylvyt ja ihminen jota voi käyttää kätevänä pyyhkeenä. Kissa ei muuten meinannut millään päästää meitä menemään, vaan juoksi heittäytymään jalkojemme eteen selälleen monta kertaa kun otimme askeleita siitä poispäin.

Öiset putoukset olivat kummitusmainen näky, kuin suoraan mitä parhaimmasta goottilaisesta kauhukertomuksesta. Usvana muodosti putousten kohdalla valkoisen muurin ja kuu paistoi taivaalla melkein täytenä. Tuntui siltä, kuin olisi kävellyt viileähkössä turkkilaisessa saunassa. Hiivimme kivistä polkua pitkin kohti putouksia ja olo oli hivenen jännittynyt, niin kuin aina silloin kun ei näe kävellessään kunnolla. Niskavillat pystyssä ja korvat höröllä kosteaa pimeyttä kohinan seasta kuulostellen. Oli se kyllä aavemaisen kaunista ne muutamat hetket mitä sitä kesti.

Sitten tapahtui jotain jota tapahtuu vain kirjoissa. Putouksen mahtavan jylyn yli kuului karmiva, sydäntä kylmäävä RAAAAAAAAAAAAARRRRRRRRRGGGGGH! Kyse ei ollut mistään ihan pienestä äänestä, sillä se oli pitkä ja sieluttoman kuuloinen rääkäisy. Juuri sellainen, jonka joku putoukseen hukkunut rauhaton sielu tai vaihtoehtoisesti itsemurhaa tekevä ihminen voisi päästää hypätessään putousten yli kulkevalta sillalta. Tai sitten tietenkin realistisemmin joku viinaa kiskonut typerä mies, joka vain tahtoi säikytellä meidät pois.

Tuijotimme hetken aikaa usvamuuria paikoillemme jähmettyneenä ja ihmettelimme ääneen, että mitä hittoa tuo oikein oli. Säikähdimme kuitenkin sen verran, että lähdimme perääntymään hyvässä järjestyksessä. Mietimme vaihtoehtoja, että mitä meidän oikein pitäisi tehdä jos näkisimme kohta virrassa ajelehtivan itsemurhaajan ruumiin. Naaraamaan ja ensiapua antamaan toki olisi ollut pakko kahlata jo omatunnollisistakin syistä.

Täytyi myös pitää mielessä sääntö kaiken kanssakäymisen välttämisestä vieraiden juopuneiden tai yöllä muuten poikkeavasti käyttäytyvien ihmisten kanssa, kun täällä kerta kuka tahansa ääliö (paitsi ulkomaalaiset) voi ostaa sen saakelin pyssyn. Tulee jotenkin mieleen sääntö 22. Voimme tehdä sinulle mitä vain, jos et voi estää sitä.

Jänismies varmisti, onko minulla juoksuun soveltuvat kengät, vaikka pitäisihän hänen jos kenen tietää, että en todellakaan sipsuttele maastossa millään typerillä klenkkakengillä, vaan aina kunnon maastopopoilla. Sydän tykyttäen ravitimme lähimmälle sillalle tiirailemaan, näkyisikö putouksella päin jotain liikettä. Hetken kuluttua sitten huomasimme ledivalon pisteen poukkoilevan putousjoen rantaa. Säikyttelijämme oli siis edelleen elossa oleva, joskin ärsyttävän läskipäinen ja itseriittoinen kuolevainen. Ehkäpä hänellä/heillä oli jotain hyvinkin salattavaa (huumehia, salakauppaa), jonka takia meidät piti törkeästi säikytellä pois. Mutta olipahan vain elokuvamainen hetki ja tunnelma taas elämässä.

Hiukan teki mieli kostaa menemällä putouspolun muurin taakse piiloon ja karjaisemalla sopivalla hetkellä hiippareille KIAAAAAAAIIIIIIIII niin, että näiltä polleilta yön kuninkailta olisi mennyt torttu housuun, mutta kun se tietämämme pyssyriski ja amerikkalainen liipasinherkkyys perhana pilasivat meiltä tuonkin ilon. Mitään kivaa saa ikinä tehdä, murinaa.

Palasimme sumuisia sivupolkuja pitkin kotiin ja yritimme nukkua hyvin lauantain vyökoetta silmällä pitäen. Alakertaamme vain oli muuttanut uusi asujaimisto, joka jatkoi riehakkaita tupaantuliaisjuhliaan ja älämölöään aamuneljään saakka.

Minua se ei juurikaan haitannut, mutta Jänismies oli kuulema joutunut tunkemaan yön aikana korviinsa korvatulpat. Biletys alakerassa jatkuu edelleen, eikä näytä mitään laantumisen merkkejä. Vastaan parhaillaan erämaan kutsuun luukuttamalla kaikkein kovaäänisintä musiikkia mitä koneeltani löydän. Ehkä rupeamme aamuyöstä hiomaan jo jokseenkin kantavaa KIAI-huutoamme, ellei bilehiirien into laannu siihen mennessä. Epäilen, että muutaman karjahduksemme jälkeen saattaisi tulla hyvinkin hiljaista.

Saimme tänään suoritettua taekwondon vihreän vyön. Ihan mukavaa, nyt tuli jo vyökokeessakin kunnon hiki. Selvisimme lähes virheettömästi ja itse tiedostin vain yhden mokan, joka tosin johtui osittain meille annetuista puutteellisesta ohjeistuksesta. Oli muuten hassua paiskia Jänismiestä pitkin lattiaa vapaavalintaisella itsepuolustustekniikalla, kun katsojien joukosta kuului kommenttina vaimea "oh my god". Näytänkö minä muka niin julmalta ja vaaralliselta? Minä pieni ja kiltti ihminen :)

Vyökokeensa läpäisi myös eräs, jonka onnistuminen oli meille henkilökohtaisesti erityisen tärkeää. Hän on todella suloinen ja sympaattinen henkilö, jolle kamppailulajien luonteen huomioon ottaen melkoisen korkea ikä, ei ole ollut mikään este jatkaa, eteen tulevista ylitsepääsemättömiltä tuntuvista vaikeuksista huolimatta. Hänelle on omien sanojensa mukaan ollut vaikeaa oppia pois vääränlaisesta nöyryydestä ja virheidensä liiallisesta häpeämisestä sekä anteeksi pyytelystä ja keskittyä sen sijaan terveen itsetunnon kehittämiseen. Sanoisin kuitenkin, että hän on menossa hyvään suuntaan ja tsemppaamme häntä kovasti aina kun voimme, vaikka hän epäileekin meidän puhuvan hänelle vain sweet talkia.

Pitelimme myös eräälle koetta tekevälle mustalle vyölle murskattavaa lautaa ja yksi pitelijöistä sai dramaattisesti sinkoavasta laudankappaleesta ohimoonsa, hyvä ettei sentään silmänsä.

Opettajamme tuli myöhemmin kehumaan meitä, että heillä olisi meidän tyylistämme opittavaa. Se on vähän noloa meille, sillä tarkoituksemme ei ole mitenkään elvistellä tai vetää mitään ihme sirkusta, vaan tehdä vain se mihin meidän rahkeemme oikeasti riittävät. Pitäisi kuitenkin muistaa aina se, että emme ole suinkaan mitään aloittelijoita, vaan takanamme on satoja kovia treenejä noin seitsemän vuoden ajalta, eikä se voi millään olla vaikuttamatta siihen, kuinka esiinnymme ja kuinka omaksumme uuden lajin alkeet.

Vyökokeemme onnistumisen ja meikäläisen täällä tasan vuoden ajan olon kunniaksi, kaupunki paukuttaa parhaillaan melkoista ilotulitusta taivaalle. Voi sillä tosin olla jotain tekemistä myös Cornellin senioreiden valmistumisen ja kick off partyjen kanssa :)

Cat came back

The Cat Came Back

Written By: Harry S. Miller (with later folk additions)
Copyright Unknown


Old Mister Johnson had troubles of his own
He had a yellow cat which wouldn't leave its home;
He tried and he tried to give the cat away,
He gave it to a man goin' far, far away.

But the cat came back the very next day,
The cat came back, we thought he was a goner
But the cat came back; it just couldn't stay away.
Away, away, yea, yea, yea

The man around the corner swore he'd kill the cat on sight,
He loaded up his shotgun with nails and dynamite;
He waited and he waited for the cat to come around,
Ninety seven pieces of the man is all they found.

But the cat came back the very next day,
The cat came back, we thought he was a goner
But the cat came back; it just couldn't stay away.
Away, away, yea, yea, yea

He gave it to a little boy with a dollar note,
Told him for to take it up the river in a boat;
They tied a rope around its neck, it must have weighed a pound
Now they drag the river for a little boy that's drowned.

But the cat came back the very next day,
The cat came back, we thought he was a goner
But the cat came back; it just couldn't stay away.
Away, away, yea, yea, yea

He gave it to a man going up in a balloon,
He told him for to take it to the man in the moon;
The balloon came down about ninety miles away,
Where he is now, well I dare not say.

But the cat came back the very next day,
The cat came back, we thought he was a goner
But the cat came back; it just couldn't stay away.
Away, away, yea, yea, yea

He gave it to a man going way out West,
Told him for to take it to the one he loved the best;
First the train hit the curve, then it jumped the rail,
Not a soul was left behind to tell the gruesome tale.

But the cat came back the very next day,
The cat came back, we thought he was a goner
But the cat came back; it just couldn't stay away.
Away, away, yea, yea, yea

The cat it had some company one night out in the yard,
Someone threw a boot-jack, and they threw it mighty hard;
It caught the cat behind the ear, she thought it rather slight,
When along came a brick-bat and knocked the cat out of sight

But the cat came back the very next day,
The cat came back, we thought he was a goner
But the cat came back; it just couldn't stay away.
Away, away, yea, yea, yea

Away across the ocean they did send the cat at last,
Vessel only out a day and making water fast;
People all began to pray, the boat began to toss,
A great big gust of wind came by and every soul was lost.

But the cat came back the very next day,
The cat came back, we thought he was a goner
But the cat came back; it just couldn't stay away.
Away, away, yea, yea, yea

On a telegraph wire, sparrows sitting in a bunch,
The cat was feeling hungry, thought she'd like 'em for a lunch;
Climbing softly up the pole, and when she reached the top,
Put her foot upon the electric wire, which tied her in a knot.

But the cat came back the very next day,
The cat came back, we thought he was a goner
But the cat came back; it just couldn't stay away.
Away, away, yea, yea, yea

The cat was a possessor of a family of its own,
With seven little kittens till there came a cyclone;
Blew the houses all apart and tossed the cat around,
The air was full of kittens, and not a one was ever found.

But the cat came back the very next day,
The cat came back, we thought he was a goner
But the cat came back; it just couldn't stay away.
Away, away, yea, yea, yea

The atom bomb fell just the other day,
The H-Bomb fell in the very same way;
Russia went, England went, and then the U.S.A.
The human race was finished without a chance to pray.

But the cat came back the very next day,
The cat came back, we thought he was a goner
But the cat came back; it just couldn't stay away.
Away, away, yea, yea, yea

Villikukkien metsä

Pääsimme erään täkäläisistä villikukista suuresti innostuneen miehen opastamana retkelle metsään, jolle luonteenomaista on runsas kevätkukkien määrä. Johan tulikin nähtyä paljon ennen näkemätöntä ja erityisesti sellaista, jonka äärelle emme olisi ilman oppaan paikallistuntemusta oma-aloitteisesti löytäneet.

Kevätmetsä oli hennon vaaleanvihertävä ja lehdistön läpi siivilöityvä valo jotenkin haltiamaisen eteerinen, etenkin tummasävyisempään suomalaiseen mörrimöykkymetsään verrattuna. Pääsin maalaamaan heti polun alusta löytämällämme bloodrootilla, eli verijuurella miehen tyttären käteen pienen sydämen ja tämä hassu hetki ikuistui sitten videollekin. Tyttönen oli hieman pitkästynyt (booo-ring), sillä hän lienee kolunnut metsiä isänsä "lapset pois videopelien sekä telkkarin ääreltä ja metsiin kävelemään" -visioiden mallina niin monet kerrat, ettei jaksa enää siitä niin mahdottomasti innostua.

Oppaallamme oli mukana karvamikki ja kunnollinen videokamera, jolla hän innokkaasti sihtaili kaikenlaista. Olin liikkeellä aitona epäedustavana itsenäni, eli tukka heinäpehkona hasottaen ja kulutusta kestävissä metsäkuteissa, enkä nyt niin kauheasti olisi välittänyt tallentua mahdollisesti jopa julkiseen levitykseen päätyville pätkille. Mutta enpä olisi metsään lähtiessäni viitsinyt meikkaamaankaan ruveta, joten olkoon, kun en kerta hollywood-roolin toivossa ole muutenkaan tänne tullut :)

Kukkamies meni kuin vainukoira pitkin polkuja ja löysi varmoin ottein kaikki huomionarvoiset rehut.

Metsän näyttävin anti olivat trilliumit eli kolmilehdet, joiden kukat täyttivät mäenkumpareet ja notkelmat valkoisena mattona. Samoin kuin valkovuokot Suomessa, vain huomattavasti kookkaampina. Trilliumista löytyi retkellä useita vinkeitä värimuunnelmia, kuten valkoinen vihreäraidallinen, kokonaan vaaleavihreäkukintoinen, vaaleanpunainen ja tumman sametinpunainen yksilö. Sekä tietysti suurikukkainen valkoinen trillium, eli trillium grandiflorum. Merkillisin trilliumeista oli ehkä mutaatio, jossa kolmilehdellä onkin neljä terälehteä. Sellainen on kuulema harvinainen.

Valkokukkaiselle oravanmaissille, eli Squirrels Cornille löytyi ymmärrettävä nimiselitys, kun oppaamme kaivoi ylös yhden juuren ja näytti kuinka juurissa oli kiinni pieniä maissin näköisiä paukuloita. Pohdiskelimme, mahtavatkohan pörröhännät tosiaan napostella niitä välipalakseen. Valkoisilta hilkkamaisilta kukinnoiltaan oravanmaissi on hiukan saman näköinen, kuin Dutchman Breeches, Suomessa Merimiehensydämen nimellä tunnettu kasvi, joita myös löysimme metsästä sieltä täältä. Erilaiset saniaisetkin olivat metsässä hyvin edustettuina ja niiden spiraalikiekuraiset päät olivat mainioita makrokuvauksen kohteita. Vaaleanpunainen ja pikkuruinen Spring Beautykin sattui onnekkaasti silmäämme kaiken sen paljouden keskeltä.

Astellessamme metsän siimekseen pysähdyimme ihmettelemään ja nykimään korkeuksiin kohoavaa paksua liaania ja siinä hetkessä maastosta lehahti kovalla ryminällä ilmaan kookas villikalkkuna. Se aiheutti meille hiukan pulssin nousua, mutta kuvaajamme oli aivan haltioissaan, että hänpäs sai senkin nauhalle.

Kummimman näköinen kasveista oli Jack-in-the-pulpit -lilja, joilla intiaaneilla oli kuulema tapana sekä lääkitä heimolaisia että myrkytellä vihollisiaan. Kallan näköisessä raidallisessa liljassa tököttää maljamaisen kukan keskellä Jack, eli spadix tai suomen kielellä vissiin jonkin sortin puikelo (käännetty virallisesti jossain kukkajutskassa näin). Siitä tuli visuaalisuutensa ja outojen väriensä ansiosta ehdoton lempparini.

Villillä inkiväärillä oli taasen viehkon näköinen sormustinmainen kukka piilossa lehtien alla. Yellow trout lily ei ollut vielä intoutunut kukkimaan joukolla, mutta minäpäs löysinkin yhden ainoan keltaisen kukinnon ja tein kukkamieheen vaikutuksen tietämällä sen nimen. Eipä siitä juuri voinut erehtyä, kun lehdet ovat komean leoparditäpläiset ja kukka helposti tunnistettava.

Viimeinen löytö polulla oli Cut-tooth wort, joka ei nyt ole kovin kummoisen näköinen mutta opinpahan nyt senkin tunnistamaan.

Reissun ainoa harmin aihe olivat mäkäräiset, joiden luonteessa oli selkeästi jotain vikaa suomalaisiin serkkuihinsa verrattuna. Ne olivat todella vässyköitä puremaan, mutta niillä oli puremisen sijasta ihan älytön into tunkea itsensä ihmisparkojen ruumiinaukkoihin ja silmiin. Kesken videolle menevän jutustelun yksikin hättiäinen keksi ryömiä nenääni, jolloin filmille tallentui meikäläisen surkea naamanvääntely ja silmät vedessä asiantilan toteaminen:

"Damn. One bug crawled into my nose." Onneksi en sentään alkanut ladella f-sanaa tai muita mehevämpiä kirouksia.

Kuvaajaa nauratti hiukan, mutta hän lupasi pyhästi leikata kohtauksen pois filmiltä.

I live in a bubble

Sain tänään kuulla hauskan määritelmän siitä, mitä Ithacassa asuminen on.

Eräs ei-täkäläinen, kauempana maaseutukylässä asuva henkilö totesi virnistellen, että Ithacahan on ihan oma "kuplansa", jossa asustamisen täytynee passata eurooppalaiselle vallan mainiosti. Kas kun hän ei lisännyt vielä kuplan eteen adjektiivia vaaleanpunainen, sehän olisi mainiosti kuvannut ainakin tätä kevätaikaa.

En tiedä oliko tuossa kuplavertauksessa jonkinlaista vinoilun makua, mutta täytyy sanoa, että kyllä täällä oleminen vain minulle passaa, jos suuresti traumatisoitunut ruuansulatukseni ei vain sano itseään lopullisesti irti, ennen kuin 2009 karistamme maan tomut jaloistamme. Kun lukee muiden suomalaisten tilityksiä siitä, miten älyvammaisiin ilmiöihin huomattavasti punaniskaisemmilla alueilla voi pahimmillaan (jopa keskiverroimmillaan) Amerikassa törmätä, niin laitan kädet kyynärpäitä myöten ristiin ja olen osoitteestani kiitollinen.

Täällä ihmiset vaikuttavat kohtuullisen normaaleilta ja puuhastelevat suhteellisen ymmärrettäviä juttuja, jopa eurooppalaisen vinkkelistä katsottuna. Emme esimerkiksi ole yhtä nuivaa uskonnollista käännytysyritystä ja postiluukkuumme tungettua silmiään avaavaa ja sulkevaa, Jeesuksen kuvalla varustettua sekä rahankeräystarkoitukseen valjastettua rukousmattoa lukuun ottamatta, -joutuneet minkäänlaisen uskonnollisen hurmosväen ahdistelemaksi. Sivuhuomautuksena muuten mainittakoon, että tuon maton pääkaupittelija nimeltä James Eugene Eving on onnistunut ansaitsemaan tuolla naurettavalla kusetuksellaan aika hulppeat kahisevat tililleen. Täällä höplästä vetäminen on nähtävästi erittäin kannattava elinkeino.

Lähiympäristön uutisissa ei myöskään joudu lukemaan toinen toistaan kammottavammista murhista, uskonlahkojen käsittämättömistä temppuiluista, silmittömistä ammuskeluista, rasistisista kahakoista tai homoja vastaan mieltään osoittavista idiooteista (Michael Mooren Sodomobile-pätkä on muuten aika mainio, suosittelen).

Irvikööt perusamerikkalaiset mitä irvivät ja kauhistelkoot vaan Ithacaa Sodomaksi, mutta kuplan sisältä sentään löytyy täysijärkistä ja ennen kaikkea rauhantahtoista väkeä. Monet jopa liputtavat luonnonsuojelun, ihmisoikeuksien ja rauhankasvatuksen puolesta ihan tosissaan. En silti halua niellä pureskelematta täkäläisten tarjoilemaa yltiöpositiivista kiiltokuvapintaa ja pepsodenthymyä, sillä niiden alla tuntuu usein piilevän ansana jonkinlainen uskonnollisuutta muistuttava sisäinen tyhjyys ja kapeakatseisuus. Useammassakin yhteydessä on osoittautunut harmittavasti, että suuria puheita ja utopistisia suunnitelmia kyllä riittää, sekä huuli heiluu taukoamatta, mutta puheet harvemmin kohtaavat yksi yhteen eurooppalaisen käsittämän todellisuuden kanssa. Teoista nyt puhumattakaan. Siinä kulttuurishokista kärsivä realisti kerkeää tuskastua kerran jos toisenkin.

Puuprinsessat

Viime keväänä en ollut täällä tarpeeksi aikaisin nähdäkseni Ithacan ylväiden puuprinsessojen pukuloiston. Onneksi sentään nyt. Kaupunkikuvasta näkee, että täällä on panostettu jo kauan sitten kevään kauneuteen ja istutettu puita, joiden kukkiminen on hurmaavan kaunis tapahtuma.

Vajaan kahden lämpimän viikon sisällä karvanuppuiset magnoliat poksahtelivat valkoisiksi, vaaleanpunaisiksi ja purppuroiksi kukinnoiksi. Erityisesti suuret ja iäkkäät magnoliat ovat vaikuttava näky, melkein kuin jostain fantasiaplaneetalta.

Kirsikat röyhyävät paikoin vieläkin, mutta yliopistonmäellä ei valokuvaajia houkuttaneen vaaleanpunaisen vaahtomeren muodostaneissa puissa ole enää kukan kukkaa. Ensimmäinen kohdalle sattunut sade ja tuuli vei ne mennessään. Ainakin siis oletan, että nuo kolmoskuvan kukkaset ovat kirsikoita, vaikka joku väitti että ne saattaisivat olla koristeomenoitakin. Saa korjata jos olen väärässä.

Vielä jotkut violetinkukertavat puukukkaset sinnittelevät ja syreenit vasta aukeilevat, mutta magnolioiden alla on jo mattona mätänevää, ruskeaa terälehtimössöä, johon liukastumista on syytä varoa. Tämä hurmioitunut kevätparaati meni näköjään ohi vähän liiankin äkkiä.

Lasit päähän, se voi "räjähtää"

Pääsin viime yönä seuraamaan, kun Jänismiehen työkaverit "pukivat" yhden labransa mittauslaitteelleen päälle hopealla päällystettyä lasidevaria. Se on tarkkaa hommaa, sillä jos lasikuori kopahtaa vähänkin mittauslaitteistoon, jonka päälle sitä liu´utetaan, niin tuo metrin mittainen "kondomi" saattaa paukahtaa tuhannen sirpaleiksi. Sama vaara on siinä, jos laitteesta putoaa jokin pienikin ruuvi ja kimpoaa päin lasia.

Henkilö, joka vastasi homman sujumisesta jakoi meille suojalasit heti aloittaessaan, sillä hän on kokenut lasittomana kyseisen esineen särkymisen. Kuulema räpäytti onnekseen silmiään juuri sillä hetkellä, kun näki, että sirpaleet lentävät kohti naamaa. Muuten olisi saattanut saada sirpaleita silmäänsä. Sillä kertaa sai vain nyppiä niitä ihostaan. Tapahtuneen jälkeen hän onkin ollut kovin innokas suojalasien käyttäjä ja vaatii sitä fiksusti muiltakin.

Pukeminen sujui mallikkaasti ja ainakaan vielä ei mitään mennyt rikki. Sain kuulla, että hommasta vastaava henkilö oli ollut töissä aamuyhdeksästä puolille öin asti ja hän on sentään yli viisikympinen heppu. Fyysikot ovat kyllä ihan oma työläisrotunsa. Labran johtajakin taisi täyttää tuossa 77 ja hengailee edelleen töissä joka päivä vaikka on eläkkeellä.

Toissa yönä Jänismies ilmoitti mesellä noin kymmenen aikaan, että on juuri lähdössä töistä kävellen kotiinpäin. Kun vielä kahdentoistakaan aikaan miestä ei kuulu, eikä näy, eikä hänellä ole edes puhelinta mukana, niin alkoi vähän sydäntä hyytää, ettei mitään vain ole sattunut. Puoli yhden aikaan mies sitten saapui kotiin ja annoin vähän noottia turhasta huolen aiheuttamisesta. Oli kuulema jäänyt suustaan kiinni mielenkiintoisia tulevaisuudensuunnitelmia koskien, mutta myönsi kyllä, että olisi ollut itsekin aivan saakelin huolissaan, jos minä olisin tehnyt saman tempun hänelle. Yliopiston alueella on nimittäin tässä kevään korvalla tapahtunut muutama aseellinen ryöstö yöaikaan.

Devarinpukemis-jännitysnäytelmän jälkeen kävimme ranskalaisen vierailijan kanssa yhdellä lasillisella lähibaarissa ja kerroimme aikamme kuluksi tuhmia vitsejä. Me kerroimme ikisuosikkimme "Metsänpeikon" ja ranskalainen riemastutti meitä eloisan näytelmäosuuden sisältävällä vitsillä siitä, mitä sisältää ilotyttöjen vähärahaisille tinkijöille tarjoama palvelu nimeltä "pingviini".

Talviturkin polttajaiset

Kesä on räjähtänyt täällä silmille.

Tein aurinkoisen päivän innoittamana parin tunnin lenkin luontopolkuja pitkin.

Kun lähdin kaupungista polulle, magnoliat olivat jo auenneet puistossa, vaikka toissa päivänä ne muistaakseni olivat vasta karvaisia raottuvia nuppuja. Sama juttu monien muidenkin puiden suhteen. Valkoisia, punaisia, vaaleanpunaisia ja kirkuvankeltaisia kukkakuohuja joka puolella. Häkellyttävää.

Ja kuuma. 24 astetta lämmintä. Lääh, tästä se taas saunominen alkaa. Vastoja ei sentään saa vielä taitettua, koivut ovat vasta hiirenkorvalla.

Luontopolun varrella kukkiaan avasivat värihaitarilla sininen-valkoinen-vaaleanpunainen varioivat vuokot, Yellow Trout Lilyt (Erythornium americanum) ja isokukkaiset, valkoiset verijuuret (Sanguinaria canadensis).

Kasvavan kukan katkaiseminen hieman arvelutti ja kolkutti omaatuntoa, mutta minun oli kerta kaikkiaan pakko tyydyttää luonnontieteellinen uteliaisuuteni ja katsoa millaista "verta" tuosta merkillisestä verijuuresta sitten oikeasti tihkuu. Ja olihan se vain aika kamalan näköistä. Halkaistu juuri oli täynnä verisuonia, joista pisaroi todella elävännäköisesti hiukan oranssiin taittuvaa nestettä. Näytti ihan oikeasti siltä, kuin jonkun pienen elävän olentoparan jäsen olisi katkaistu (puistatus).

Pikkuruisia sinisiipiäkin lenteli siellä täällä ja yksi kirkuvanmetallinvihreä koppakuoriainen.

Kun reissu venähti vähän pitkäksi ja poluilla ei ollut keskipäivällä kovin varjoisaa, käräytin sitten olkapääni punertaviksi. Kyllä ne siitä tosin rauhoittuvat, kun en ole kovin paloherkkää rotua, mutta nyt näkyy ainakin kunnon rannut olkainten kohdalla. Talviturkin heittämisen sijasta siis tulikin pidettyä talviturkin polttajaiset. Aurinkokammoinen Jänismies jo uhkaili, että lukitsee minut siivouskomeroon jos en ala käyttää aurinkorasvaa ja poltan itseni toisen kerran.

Se on sitten kesä taas.

Kirjoittajan tie

Vuosituhannen alusta asti (oi, tuopas näyttääkin kirjoitettuna vallan mahtipontiselta) kirjoittamani novellikokoelma on piirtoa vaille valmis. Se herättää minussa kieltämättä aika voimakkaita tuntemuksia. Ihan kuin olisin ollut kahdeksan vuotta raskaana noista tarinoista, mutta en vieläkään uskalla varmuudella sanoa onko niillä kaikilla kymmenen sormea ja varvasta.

Sophy Burnham on kuvaillut kirjoittajuutta ja kirjoittamista hauskan pontevalla tavalla (vapaasti suomennettuna) kirjassaan For Writers Only:

"Olemme tutkimusmatkailijoita ja hakkaamme tiellemme tulevaa pensaikkoa tylsillä viidakkoveitsillämme. Pyyhimme hikeä pois silmistämme ja hätistelemme liimajalkaisia kärpäsiä pois tahmealta iholtamme. Olemme seikkailemassa yksin ja laittamme jalkaa toisen eteen kartoittamattomilla seuduilla.

Maailmasta ei löydy opasta tai roolimallia, joka voisi auttaa meitä työssämme. Sillä vaikka joku toinen kirjoittaja olisikin kulkenut nämä samat polut, hän ei ole jättänyt jälkeensä valmista tietä.

Kirjoittaessasi tai luodessasi mitä tahansa taidetta, sinulla on kaksi vaihtoehtoa. Joko kävelet alasti kuun maiseman reunalla, pienenä ja yksinäisenä kaukaisia tähtiä vasten. Tai sitten kyöräät säälittävästi jonkun toisen kannoilla seikkailematta, itseäsi loukkaamatta ja luomatta mitään uutta.

Opas tai roolimalli ei voi tehdä sen enempää kuin sanoa, että anna mennä! Katsotaan onko sinulla tarpeeksi sisua tähän hommaan. Haasta maailmankaikkeus. Uhmaa pirulaisia, jotka koittavat pitää sinua loitolla aarteiden luolasta. Ja jos kuolet sinne viidakkoon ja luusi vaalenevat siellä kenenkään niitä löytämättä, niin mitä sitten. Ainakin teit parhaasi.

Joten niin vain löydät itsesi hakkaamasta viidakon lehvästöä, tietäen että muut ovat kulkeneet tätä kautta ennen... joskus... eivätkä he ole jättänet jälkeensä polkuja."

Loppuun toinen oivaltava sitaatti kirjoittajalta nimeltä Red Smith:

"Writing is easy. All you do is sit staring at the blank sheet of paper until the drops of blood form on your forehead."

Gabriel King: Wild Road

Enpä äkkiseltään muista toista kirjaa jota olisi tullut luettua monta kuukautta, ennen kuin viimeinen sivu kääntyi. Tämä ei ole varsinainen suositus. Kirjan lukeminen oli enemmänkin tervan juontia ja sinnikäs päätös junnata ärsyttävän poukkoileva ja kuriton teksti loppuun vain siksi, että siinä oli kaikesta huolimatta joitain taitaviakin tarinaviritelmiä ja kuvauksia. Minulla on myös oman kirjoittamisen tueksi tarkoituksena perehtyä mahdollisimman hyvin aikaisemmin kirjoitettuihin kissakirjoihin ja -fantasiaan, joten menköön työvoiton piikkiin.

Gabriel Kingin eli brittiläisen parivaljakko Jane Johnsonin ja M. John Harrisonin kirjoittama fantasiakirjan Wild Road on kertomus Tag-nimisestä burmillasta, joka karkaa pentuna kotoaan. Hän tapaa joukon uusia ystäviä ja joutuu melkoisiin seikkailuihin, joiden päämääränä on saattaa kissojen kuningas ja pentuja kantava kuningatar Cornwallissa sijaitsevaan Tintageliin, kuningas Arthurin legendojen synnyinsijoille.

Kissojen matkaan liittyvät olennaisena osana Villit Tiet, eli jonkinlaiset astraalipolut, joita kissat käyttävät ja suojelevat. Villeillä Teillä selitetään kissojen suorittamat ihmeelliset matkat, joita niiden kerrotaan tekevän matkojen takaa takaisin kotiin pyrkiessään tai kadotessaan moneksi päiväksi teille tietymättömille. Teiden idea on itse asiassa tarinan hienointa ja oivaltavinta antia. Siinä ohessa tehdään myös selväksi, että kissat, eivät suinkaan ihmiset,-ovat olleet elävien olentojen valtiasrotu aikojen alusta saakka.

Pääsyä teille havittelee kuitenkin myös paha Alkemisti, ihminen joka on hirveitä eläinkokeita tekemällä ja itseään leikkelemällä sekä parsimalla elänyt aivan liian kauan. Hänen julmat kokeilunsa ovat saastuttaneet Villit Tiet, jotka ovat alkaneet käyttäytyä arvaamattomasti ja itse asiassa hän on ahneudessaan uhka koko maailman tasapainolle. Hänen tavoitteenaan on löytää Kultainen Kissanpentu, jonka veressä hän uskoo olevan avaimen Villien Teiden hallintaan ja siten jumaluuteen.

Hyvien henkilöhahmojen joukko, joihin kuuluvat kissat Tag, Mousebreath, Pertelot Fitzwilliam, Ragnar Gustaffson Coeur de Lion, Sealink, Majicou ja Cy sekä kissoille lojaali urbaani kettu Loves a Dustbin ja kärttyisä sanansaattajaharakka One for Sorrow, - seikkailevat erilleen jakautuneena siellä täällä ja joutuvat sadistisesta onnettomuudesta toiseen matkatessaan kohti Tintagelia. Päähenkilöille koituvat vastoinkäymiset ja vammat sekä hengenmenetykset tuntuivat välillä jopa törkeän pitkälle viedyiltä ja muistuttivat seikkailuelokuvien sankareista, jotka nousevat tolpilleen vaikka talo kaatuisi päälle.

Kerronta tuntuu kapinoivan monenlaisia odotuksia vastaan. Yksi lukijaa häiritsevimmistä toimijoista tarinassa on kissa Cy, jonka päähän on asennettu eläinkokeita tehdessä jonkinlainen lähetinplugi, joka saa kissan toimimaan lähettimenä ja saamaan epileptisiä kohtauksia. Cy tekee jatkuvasti kaikkea sekopäistä ja kommunikoi absurdeilla pätkillä jostain televisiolähetyksistä sekä keräilee roskia. Muuten sinänsä hyvä idea, mutta joka paikkaan tunkevana höpinänä ja jankutuksena jotenkin puolijauhoisesti ja sisällöttömästi esitetty.

Päähenkilö Tag taas on puolestaan piloille hemmoteltu ja hieman hömelöhkö nuori kissapoika, jonka tehtävänä on kasvaa Villien Teiden suojelijaksi oppi-isänsä Majicoun jalanjäljissä. Kissojen Kuningas Ragnar ja kuningatar Pertelot taas ovat viimeisen päälle jalostettuja rotuvalioita, joiden poikasissa yhdistyvät rautalangasta vääntäen Egyptin Mauiden ja Norjan metsäkissojen mytologian pääpiirteet. Minulle ei kyllä oikein valjennut, kuinka mustavalkoinen uroskissa ja egyptiläinen hopeamaunaaras voivat saada puhtaan kullan värisiä jälkeläisiä. Kaipa se on sitten sitä alkemiaa.

Pikkusieluisena lukijana minua ärsyttivät aivan satasella joidenkin tarinan eläinten nimet. Olen itse hyvin tarkka nimietymologiasta teksteissäni, joten Pertelot Fitzwilliamin (rotukissoilla on oikeasti aivan karseita nimiä), Loves a Dustbinin (Rakastaa Roskasäiliötä!), Sealink (kalsea) ja Mousebreathin (yök, todella latteaa) kaltaiset nimihirvitykset aiheuttivat minulle jatkuvasti huonoja viboja. Etenkin kun niitä vertasi onnistuneen oloisiin Majicouhun ja One for Sorrowiin. Mytologian rääppimisen kanssa oli vähän sama juttu. Taruja oli nipsaistu palanen sieltä, toinen täältä ja parsittu hivenen perustelematta jääneeksi tilkkutäkiksi.

Tarina keskittyy pääosin matkan taivaltamiseen, muutamien retkeläisten hengenmenoihin ja onnettomuuksista toipumiseen. Lopussa, kun päästään perille Tintageliin, seuraa luonnollisesti pahan Alkemistin ja hyvien eläinten taistelu, jonka ratkettua kissojen kuningatar synnyttää kullanväriset poikasensa.

Wild Roadille on olemassa jatkokin, jonka nimi on Golden Cat. Saas nähdä, kiusaanko vielä itseäni lisää lukemalla senkin.

Thunder!

Meikäläisessä ei vissiin ole kummempaa ainesta säätytöksi.

Kevään ensimmäinen ukkonen ilmaantui Ithacan taivaalle. Kolkosta ennustuksestani huolimatta se hävisi kuin pieru Saharaan sillä aikaa, kun kävin purkamassa ukkosvideon kameran kortilta tietokoneelle.

Sammakoiden keväthuumaa

Hätkähdyttävä luonnonilmiö tämäkin. Jos katsotte videon, sen äänet ovat sitten hyvinkin korviavihlovia.

Menimme kävelylle Cayuga Nature Centerin luontopoluille ja erästä peltoa ylittäessämme kuulimme outoa lintumaista kirkunaa. Aivan kuin valtava häkillinen pikkulintuja olisi piiskuttanut henkensä hädässä. Missään ei tosin näkynyt siivekkäitä ja jatkoimme kummastuneina kävelyä pientä, äänen lähteeltä vaikuttavaa lampea kohti.

Lammessakaan ei näkynyt mitään liikettä, mutta koko sen "rantatörmä" kirkui niin kovalla äänellä että tärykalvoja vihloi. Tässä vaiheessa olimme jo päätyneet sammakkodiagnoosiin. Kun asteli ihan lammen reunaan, älämölö väheni ja loppui muutamaa uskaliasta kurnahdusta lukuun ottamatta kokonaan. Kun siirryimme kauemmas, kilpalaulanta jatkui pian entisellään. Kun tarpeeksi varoen ja kauan tiirailin lampeen, näin lopulta jopa yhden raajat levällään lilluvan sammakonkin, mutta muuten tuo sammakkokuoro Kirkujat oli kyllä maastoutunut todella hyvin. Ja niitä täytyi olla koolla aika iso jengi.

Pianhan muuten lampiin ja rämeisiin pitäisi ilmaantua laulelemaan myös meidän suosikkisammakkomme, joka pitää samanlaista ääntä kuin iso, rämpsäytettävä kuminauha: Bdojojojojong. Se on sellainen minikokoinen frogi, jonka keuhkot pullistuvat kuin purkkapallo äänen tuottamiseksi.

Kuulemistani ääntelyvariaatioista päätellen täällä elelee kunnioitettava joukko erilaisia räpyläsääriä. Kaikkein oudoin ääntelijä on toistaiseksi ollut härkä- tai mölysammakko, joka antoi viime kesänä näytteen keuhkojensa kapasiteetista Sappsucker Woodin lammen rannalla. Sen ääni todella muistutti härkää, joka tuohtuneena mylvii: MUUH, MUUH, MUUH!

Höntyviä

Sunnuntaina ajelimme Chimney Bluff State Parkiin ja kävelimme Ontario-järven rannalla ihmettelemässä vaaleanruskeana mutavyörymönjänä valuvia rantapenkereitä sekä viimeisiä sulamattomia jäähirviöitä.

Kävelimme myös metsässä ja silmääni sattui merkillisen näköisiä, kuivuneita kasvinpalkoja, joissa oli pieniä halkeamia. Halkeamista pilkisti horsmanhöytyviä muistuttavaa valkoista untuvakarvaa, joka oli hyvin silkkistä ja pehmeää koskettaa.

Poimin muutaman palon mukaani, tutkiskellakseni niitä tarkemmin kotona. Näytin ylen ihastuneena palkojen höntyväsisusta Jänismiehelle. Hän sanoi epäluuloisena, että jos tuon ne autoon, saan luvan pistää ne oranssiin tiikeripipooni jemmaan. Hän ei kuulema halunnut inhaloida vahingossa yhtään kasvin siementen karvaista lenninhöntyvää sieraimeensa.

Ehdimme ajaa noin puoli tuntia kotiinpäin, kun autossa päittemme ympärillä leijasi ensimmäinen karannut höntyvä. Sille nauraen kurkkasin pipoon ja totesin, että kaikki keräämäni palot olivat räjähtäneet pipon sisälle pulleaksi untuvapilveksi. Olisittepa vain nähneet Jänismiehen ilmeen, kun näytin pipon sisustaa hänelle. Sieraimet lievästi sanottuna värisivät.

Kotona sitten aloin jäljittää kasvia internetistä. Luulen löytäneeni oikean lajimäärityksen jo silläkin perusteella, että ihmettelimme metsässä kulkiessamme napakalla otteella puissa kiipeileviä ja jopa yhdestä rinteelle kallistuneesta puusta tiukasti kiinni piteleviä köynnöksiä.

Kyseessä oli leviämistavaltaan erittäin aggressiivinen tulokaskasvi nimeltä Swallow wort, jota kutsutaan myös nimellä "Dog strangling vine." Jos se pääsee jonnekin juurtumaan, siitä on hyvin hankala jos ei jopa mahdotonta päästä eroon.

Minun täytyy siis penkkiin laittamisen sijaan tuhota siemenet tai sitten pistää ne kokeilun vuoksi itämään sisälle kukkaruukkuun. Vuokraisäntä tuskin olisi mielissään, (vaikka sanoikin että saan tehdä kukkapenkeille mitä lystään) jos hänen puutarhaansa ilmaantuisi yllättäen tämä kiipivä, hankalasti häädettävä tulokas. Koirankuristajaviini on ei-toivottu myös siksi, että se on tappavaa ravintoa monarkkiperhosten toukille, jotka tuo täällä harvinaistuva perhonen voi munia epähuomiossa sen lehdille.

Arrogant Bastard

Lieneekö kellekään tuttu tietyn nimeltä mainitsemattoman, jumalan suosiman kansakunnan edustama käyttäytymisen malli, jossa mennä kouhotetaan jonnekin, saapastellaan ympäriinsä kuin maailman omistajat, rikotaan ohimennen jotain arvokasta ja häivytään sitten jälkiään korjaamatta ja anteeksi pyytämättä? Tätä katsotaan yleisesti sormien välistä ja muut korjaavat korvat luimussa vahingot.

Tulihan tämä jo toki nähtyä taannoisessa hit and run -episodissa, josta onneksi selvisimme vakuutusyhtiön yliarviointien ansiosta nollasaldolla. Syyllistä ei kukaan edes yrittänyt löytää.

Jänismies on nyt rakentanut vuoden ajan paljon suunnittelua, käsityötä ja tarkkaa mekaanista näpräämistä vaativaa laitetta. Hermoja, ahkeruutta sekä aikaa vaatinut rakennusurakka on lähestymässä loppuaan ja varsinainen kiinnostava osuus, eli mittaaminen alkamassa.

Jänismies käänsi eilisen työpäivän aikana laitteelle selkänsä menemällä puoleksi tunniksi toiseen huoneeseen töihin. Kun hän palasi takaisin, laite oli vääntynyt vituralleen ja yksi kupariputkista taittunut poikki. Joku labrassa mitään lupia kyselemättä toikkaroinut vajakki, idiootti, eteensä katsomaton, kusipää rähmäkäpälä oli siis törmännyt päin laitetta melkoisella voimalla ja häipynyt sitten vaivihkaa ilmoittamatta "pikku vahingostaan" kellekään.

Sillähän ei tietenkään ole mitään merkitystä, että alueelle on liimattu "Pysy kaukana, ei kahta metriä lähemmäs, älä koske mihinkään" -ilmoituksia sen varalta, että esimerkiksi joku siivooja ei tietäisi tai osaisi varoa laitteistoja asianmukaisesti. Näköjään nuo samat varoitukset saisi nitoa laitoksen ylempitasoisten työntekijöiden otsaan, että menisi niinkin fiksuille ihmisille perille.

Vahingonteosta on informoitu laitoksen johtoa ja muita asiaankuuluvia henkilöitä. Ilmoitus aiheutti kuulema kovaa käsien vääntelyä ja päivittelyä. Henkilökunnalle on lähetetty sähköpostia, jossa kehotetaan syyllistä selvittämään asia. Työkaverit ovat hyvin, hyvin pahoillaan ja ihmettelevät miten kukaan voi tehdä jotain noin tyhmää.

Teolle on yksi epäilty henkilö, joka oli silminnäkijöiden mukaan haahuillut labrassa juuri tapahtuneen aikoihin, vaikka paikka ei ole edes hänen työaluettaan, eikä hänellä pitäisi periaatteessa olla sinne mitään asiaa lupaa kysymättä. Kyseinen henkilö on laitoksella hyvin arvostettu ja fiksu, mutta kuulema hyvin ylimielinen mies. Jos hän on syyllinen, on hän myös todella raukkamainen paskahousu ja toisten työtä halveksiva idiootti.

Syypää ei ole edelleenkään ilmoittanut. Löisinpä vaikka vetoa, ettei ilmoittaudukaan.

Jänismiehen mielialoja kuvaa hyvin toteamus: "On se hyvä ettemme elä feodaaliajan Japanissa. Saattaisi muuten tehdä kovastikin mieli kaivaa miekka tupesta."

Let´s have a nice day.

Kiwa Hirsuta

Tätä en ollut aiemmin tiennyt, mutta tiedon löytäminen riemastutti minua suuresti ja lempieläimieni kaanon kasvoi taas yhdellä hurmaavalla jäsenellä. Jänismies, joka on länsimaiselta horoskoopiltaan rapu ja kohtuullisen karvainenkin, lienee todella imarreltu kunhan oivaltaa tämänkertaisen affektioni sumean logiikan :)

Vuonna 2005 Eteläiseltä Tyyneltämereltä, 1500km Pääsiäissaaresta eteläänpäin löydettiin suuri karvainen rapulaji. Se nimettiin ilmeisestä syystä jetiravuksi. Jetiravun latinankielinen nimi on kiwa hirsuta, jossa kiwa tarkoittaa maorien kansanperinteen merenvartijajumaluutta ja hirsuta puolestaan "karvaista" latinan kielessä.

Karvaturri löydettiin 2200 metrin syvyydestä, merenpohjan hydrotermisten lähteiden (black smokers - mustat savuttajat), eli vedenalaisten geysireiden alueelta. Kyseiset alueet ovat olleet aarreaitta lukuisten tuntemattomien lajien löytymisen suhteen. Samassa kasvuympäristössä elelevät myös merkilliset jättiläisputkimadot.

Jetirapu on kooltaan noin 15 cm. Sen silmät ovat surkastuneet, pigmentittömät ja sokeat. Ravun karvaiset tarttumasakset toimivat kasvualustana bakteereille, joiden tehtäväksi on arveltu hydrotermisistä lähteistä purkautuvien myrkyllisten mineraalien neutralointi. Toinen spekulaatio on, että rapu käyttää bakteerikasvustoa ravintonaan. Kiwa hirsutan ravintoympyrään kuuluvat myös pienet katkaravut ja vihreä levä.

Jollakin on hyvin samankaltainen mieli kuin minulla. Hän on katsonut tuota söpöä turriaista ja nähnyt heti sielunsa silmillä mitä suloisimman pehmolelun. Kaavat oman kiwa hirsutan tekemiseen löytyvät täältä. Pitäisiköhän koittaa, pysyisikö ompeluneula itsellä kädessä noin monimutkaisessa projektissa? Ois se vaan aika lutunen.

Kuvan copyright: Ifremer/A. Fifis