Kuten Herodotoksen aikoinaan lanseeraamasta termistä saattaa päätellä, olen kissarakas ihminen. Tarkkaan käännettynä liikkuvaisen (aiolos) hännän (ouros) omaavien olentojen rakastaja, vaikka se hivenen kaksimieliseltä kuulostaakin.Kissanpalvontani ei rajoitu vain siihen, että kotonani asustaa kaksi eleganttia ja omapäistä, mutta suunnattoman hellyttävää pikku itsevaltiasta. Ne lienevät turkkiin naamioituneita huumorintajuisia demoneja, jotka ovat noituneet minut passaamaan ja paijaamaan itseään.
Kissuus tai kattismi, kuinka sen nyt mahdollisimman omin sanoin sanoisin, merkitsee minulle lisäksi eräänlaista rationaalispohjaista totemismia, silmäkulmassa häilähtävää voimaeläimen varjoa, jolla on innoittava vaikutus elämääni. Tietenkään se ei ole ainoa asia, mikä minua liikuttaa mutta hyvin tärkeä sellainen.
Olen kiinnostunut kissaeläimiin liittyvästä myyteistä, saduista, kansantarinoista, symboliikasta, taiteesta ja kirjallisuudesta. Kissakirjat, kissamaalaukset, kissaesineet ja kissavalokuvat vetävät minua magneetin lailla puoleensa. Yritän ahneesti ja vaihtelevalla menestyksellä haalia niin verkosta kuin kirjastojen ja kaukopalvelujen kautta aineistoa, joka kuvaisi asiallisesti ja laajasti tämän salaperäisenä pidetyn eläinryhmän edustajien representaatioita. Myös omissa taiteellisissa tuotoksissani kissoilla on ja tulee enenevissä määrin olemaan tärkeä rooli.
Kauan sitten toin venäjältä taulun, jossa on kuvattuna nojatuolissa istuva räjähtäneen näköinen selvästi taiteilijasieluinen kissa, toisessa tassussaan pikari, toisessa haarukkaan keihästetty sieni. Sen nimi on V Kresle - Nojatuolissa. Taiteilijasta ei ole muuta tietoa kuin nimikirjaimet I.M. Taulussa itsessään ei ole mitään ihmeellistä, se on vain halvahkon oloinen liimalevylle ruiskumaalattu naivistinen sutaisu. Minulle se on kuitenkin ollut erittäin rakas heti ensisilmäyksestä lähtien, suorastaan samaistun tuohon kuvaan. Kissat ovat juurikin noin hulluja ja nimen omaan siksi niin viehättäviä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti