Muutettuani ruisleivän luvatusta maakunnasta opiskelemaan, törmäsin karuun tosiasiaan: eteläisessä Suomessa ei pääsääntöisesti osata tehdä oikeaa ruisleipää!
Alkuaikojen kauppareissuillani nappailin muutaman kerran ostoskoriini ensimmäisen halvahkon tummanvärisen leivän, koska oletin itsestäänselvästi sen olevan ruisleipää. Useampikin tällainen käntty jäi syömättä ja unohtui yököttelyn säestämänä kaappiin homehtumaan , kun suuhun viedessä paljastui, että siihen oli muilutettu ties mitä omituisia mausteita siirapista kuminaan. Kirosin katkerasti, että mitä helvetin ruisleipää se tällainen mössö on, joka maistuu suussa makealle kakulle tai imelähkölle yrtille! Rajansa se on kaikella!
Tämä ei suinkaan ole ainoa tapa, jolla ruisleipää maassamme häväistään. Joka-ikisessä ruispuikula-, reissumies-, rukiinvoima-, maalaisruisleipä-, ja ties missä ruishässäkkäpussissa lukee takana yllättäen, että leipä sisältää sekä hiivaa, lisäaineita että huomattavia määriä vehnäjauhoja. Korpeaa hiukan se, että moista pullaa saadaan kuitenkin mainostaa RUISLEIPÄNÄ. Pahimmillaan kun sitä ruisjauhoa tuntuu olevan noissa käntyissä vähemmän kuin puolet.
Äidin ikivanhaan perinnejuureen leivottua ruisleipää on tullut ikävä moneen otteeseen, vaikka aina kotona käydessäni saankin pari isoa ruislimppua kainalooni kotiin viemisiksi. Sähköuunissa en ole yrittänyt paistaa ruisleipää, kun kerran karjalanpiirakatkin jäävät siinä paistettaessa oudon kumisiksi. Harva tuoksu sitäpaitsi on niin ihana, kuin puu-uunissa paistuvan ruisleivän. Mikä taivaallinen nautinto onkaan laittaa juuri paistetun, höyryävän ruisleivän viipaleelle paksu nokare voita ja nautiskella vahvasta ja väkevästä rukiin mausta. Siihen lisäksi jos vielä nappaa siipaleen kylmäsavustettua lohta tai juuri paistettuja, vähän suolalla maustettuja leppärouskuja, niin kuninkaidenkin pitopöydät kalpenevat siinä rinnalla.
Pälkäneen lähellä toimiva Uotilan leipomo Oy on sentään tajunnut tarttua riuskalla kädellä tähän ravitsemukselliseen ja kulinaristiseen ongelmaan. Heidän Maalaislimppunsa tehdään 100% rukiista ilman leivinhiivaa ja erityisesti ILMAN LISÄAINEITA. Ja sen kyllä huomaa. Nykyisin en juuri muuta leipää mielelläni söisikään, mutta usein tämä tuote on kaupoista loppuunmyyty.
Uotilan leipomon kaltaisten eettisesti toimivien yritysten kassaan kannan mielelläni roponi. On ilahduttavaa, että näinä sairaan "tuotetaan mahdollisemman halvalla mahdollisimman huonolaatuista paskaa ja huijataan kuluttaja ostamaan se mahdollisimman kalliilla" -kapitalismin aikoina edes jotkut yritykset vaivautuvat myymään jotain vilpitöntä!
Alkuaikojen kauppareissuillani nappailin muutaman kerran ostoskoriini ensimmäisen halvahkon tummanvärisen leivän, koska oletin itsestäänselvästi sen olevan ruisleipää. Useampikin tällainen käntty jäi syömättä ja unohtui yököttelyn säestämänä kaappiin homehtumaan , kun suuhun viedessä paljastui, että siihen oli muilutettu ties mitä omituisia mausteita siirapista kuminaan. Kirosin katkerasti, että mitä helvetin ruisleipää se tällainen mössö on, joka maistuu suussa makealle kakulle tai imelähkölle yrtille! Rajansa se on kaikella!
Tämä ei suinkaan ole ainoa tapa, jolla ruisleipää maassamme häväistään. Joka-ikisessä ruispuikula-, reissumies-, rukiinvoima-, maalaisruisleipä-, ja ties missä ruishässäkkäpussissa lukee takana yllättäen, että leipä sisältää sekä hiivaa, lisäaineita että huomattavia määriä vehnäjauhoja. Korpeaa hiukan se, että moista pullaa saadaan kuitenkin mainostaa RUISLEIPÄNÄ. Pahimmillaan kun sitä ruisjauhoa tuntuu olevan noissa käntyissä vähemmän kuin puolet.
Äidin ikivanhaan perinnejuureen leivottua ruisleipää on tullut ikävä moneen otteeseen, vaikka aina kotona käydessäni saankin pari isoa ruislimppua kainalooni kotiin viemisiksi. Sähköuunissa en ole yrittänyt paistaa ruisleipää, kun kerran karjalanpiirakatkin jäävät siinä paistettaessa oudon kumisiksi. Harva tuoksu sitäpaitsi on niin ihana, kuin puu-uunissa paistuvan ruisleivän. Mikä taivaallinen nautinto onkaan laittaa juuri paistetun, höyryävän ruisleivän viipaleelle paksu nokare voita ja nautiskella vahvasta ja väkevästä rukiin mausta. Siihen lisäksi jos vielä nappaa siipaleen kylmäsavustettua lohta tai juuri paistettuja, vähän suolalla maustettuja leppärouskuja, niin kuninkaidenkin pitopöydät kalpenevat siinä rinnalla.
Pälkäneen lähellä toimiva Uotilan leipomo Oy on sentään tajunnut tarttua riuskalla kädellä tähän ravitsemukselliseen ja kulinaristiseen ongelmaan. Heidän Maalaislimppunsa tehdään 100% rukiista ilman leivinhiivaa ja erityisesti ILMAN LISÄAINEITA. Ja sen kyllä huomaa. Nykyisin en juuri muuta leipää mielelläni söisikään, mutta usein tämä tuote on kaupoista loppuunmyyty.
Uotilan leipomon kaltaisten eettisesti toimivien yritysten kassaan kannan mielelläni roponi. On ilahduttavaa, että näinä sairaan "tuotetaan mahdollisemman halvalla mahdollisimman huonolaatuista paskaa ja huijataan kuluttaja ostamaan se mahdollisimman kalliilla" -kapitalismin aikoina edes jotkut yritykset vaivautuvat myymään jotain vilpitöntä!
1 kommentti:
Jos nyt johonkin rukiiseen imelyys sopii, niin sitten mämmiin. Samperi kun tämän vuoden ainoa mämmiostokseni unohtui kylään jossa kävin saunomassa enkä ole jaksanut käydä sitä takaisinkaan perimässä.
Lähetä kommentti