sunnuntaina, toukokuuta 13, 2007

Just semmoinen olo

Mehiläiset ovat tehneet pesän pääni sisään. Ne kulkevat korvistani sisään ja ulos kuljettaen karvaisissa jaloissaan kultaista siitepölyä. Vuoraan mieltäni zenpropoliksella, etten sairastuisi mihinkään hivuttavaan mielen tautiin: kaipuuseen, ikävään, katumukseen, masennukseen.

Niin pienen ajan sisällä niin paljon ajatuksia. Niin paljon eestaas virtaavia ihmisiä, eläimiä, paikkoja. Hymyjä, irvistyksiä, halauksia, silityksiä, tuoksuja, makuja, naurua, itkua. Ainutlaatuisia piirteitä. Ihmetystä siitä miten monenlaisten ja erikoisten persoonallisuuksien, maisemien, asioiden joukon tunnenkaan. Miten hätääntynyt olo tuleekaan siitä, kun ajattelen että kaikkeen ja kaikkiin olisi pitänyt ehtiä sittenkin tutustua paremmin, viettää enemmän aikaa ja keskustella enemmän. Kaikkien kanssa.

Ovi on auki. Seison kynnyksellä matkalaukku kädessä. Kaiken omani kannan mukanani.

Minä kummallisen sosiaalinen erakko ajattelen: Soutavatko ystävät lupauksensa mukaan meren yli? Tulevatko todella kylään? Ovatko he hetken päästä enää samoja vai vieraita. Olenko enää koskaan itsekään sama. Tuskin, sillä ei virtaava vesikään ole koskaan sama hetkeäkään.

Mitä minusta jää tänne, mitä vien mukanani?

Minulla on valtava pakkomielle siihen, että jos tutustun ihmiseen ja viihdyn hänen kanssaan, tahtoisin voida ojentaa omat tuntosarveni suoraan hänen päänsä sisään ja tuntea ilman vääristävää kommunikointia mitä hän tuntee, ajattelee, mistä hän koostuu ja mitä hän pohjimmiltaan on. Tuntuu välillä siltä, että vaikka puhuisi tuhat vuotta, ei saa tyhjentävästi käytyä läpi sitä mitä haluaa toisesta tietää ja toiselle kertoa.

Ja sekin kaikki muuttuu koko ajan.

Minulla on juuri sellainen olo kuin silloin, kun pienenä seisoessani Jäämeren rannalla nilkkojani myöten hyytävässä meressä tähysin sumuiseen horisonttiin. Ajattelin, että jos lähtisin siitä uimaan, saapuisin joskus pohjoisnavalle. Olin ajatuksesta aivan sanoin kuvaamattoman haltioissani.

4 kommenttia:

tiikeritoveri kirjoitti...

Just semmoinen olo, että tämmöiset kirjoitukset pitäisi kieltää. Tai siis meikäläistä pitäisi kieltää näitä lukemasta. Herättää niin paljon eestaas virtaavia ajatuksia, tunteita, muistoja... ja miten hätääntynyt olo tuleekaan siitä, kun epätoivoisesti haluaisi kommentoida muttei löydä edes omia sanoja.

Me tapaamme tietysti jatkossa yhtä harvoin kuin tähänkin asti... mutta yhtä varmasti. Vain paikat vaihtuvat, ja siitä olen omasta puolestani pelkästään innoissani! Onnea matkaan ja uuteen elämänvaiheeseen!

Ta-Miit kirjoitti...

Ajoin eilen pyörällä kaupungilla ja kävin veljen kanssa maankaatopaikan huipulla ihailemassa Turkua. On oudon kirkas ja seesteinen olo, semmoinen hippiolon vastakohta. Tulevan ex-kotikaupungin näkee ihan eri tavalla kuin silloin kun on koteloitunut arkeen ja paikallaan olemiseen.

Kun tulee pimeä, katselen tämänhetkisen korkealla olevan kämpän ikkunoista kauniisti näkyviä kaupungin valoja ja tuntuu kuin siellä alapuolella levittäytyisi suurikin paikka.

Mietin että tuleekohan Turkua ikävä. Rakastuin tähän kaupunkiin ensi silmäyksellä, kun kävelin pimeällä valaistua Aurajoen rantaa ja olen kyllä kiintynyt moneen paikkaan täällä ristiin rastiin kolutessani ja toinen toistaan hienompia maisemia löytäessäni.

tiikeritoveri kirjoitti...

"jos tutustun ihmiseen ja viihdyn hänen kanssaan, tahtoisin voida ojentaa omat tuntosarveni suoraan hänen päänsä sisään ja tuntea ilman vääristävää kommunikointia mitä hän tuntee, ajattelee, mistä hän koostuu ja mitä hän pohjimmiltaan on."

Tämä kohta ei vaan jätä minua rauhaan... Kommunikoinnin vääristävyyden koen itsekin väistämättömäksi. Identtiset kaksoset ehkä (?) poikkeuksena, mutta muuten en usko, että kaksi yksilöä koskaan voivat toisiaan täydellisesti tuntea ja ymmärtää. Erittäin usein todellisia tuntemuksia tietysti vääristellään tarkoituksellakin, mikä voi asiasta riippuen olla enemmän tai vähemmän harmillista, mutta tavallaan vielä harmillisemmalta tuntuu tahaton vääristävyys - erityisesti sellaisten ihmisten kanssa jotka jollain tasolla jo tuntee (ystävät) ja/tai haluaisi oppia tuntemaan paremmin: vaikka kuinka haluaisi kommunikoimalla välittää jonkin oman tuntemuksensa tasan tarkkaan sellaisenaan, aina jää vähintäänkin epäilys, että tajusiko toinen nyt sittenkään täsmälleen... eli juuri näin:
"Tuntuu välillä siltä, että vaikka puhuisi tuhat vuotta, ei saa tyhjentävästi käytyä läpi sitä mitä haluaa toisesta tietää ja toiselle kertoa."

Toisaalta, haluaisinko edes? Haluaisinko tuntea kenetkään niin läpikotaisin, ettei hänestä, ajatuksistaan ja reaktioistaan löytyisi milloinkaan enää mitään yllättävää? Ja haluaisinko itse EDES läheisimpien ihmisten tuntevan minut niin läpikotaisin...? Itse asiassa en! Oikeastaan tuntosarviajatuksesi melkein kauhistuttaa... varsinkin jos ajattelee sellaista yksisuuntaisena (puhumattakaan sitten ko. aktista ilman toisen lupaa: törkeämpää yksityisyyden loukkausta en osaisi kuvitellakaan). Oletan toki, että tarkoitit tuolla nimenomaan kaksisuuntaista vaikutusta - että kun ojentaisit omat tuntosarvesi suoraan toisen pään sisään, antaisit tälle samalla yhtäläisen pääsyn omaan päähäsi. (Vai?) Minua moiseen saisi tuskin sittenkään suostuteltua...

Sen sijaan tulee mieleen, että tuollaisille tuntosarville olisi kyllä käyttöä pelkästään oman päänsä kanssa... kun joskus sitä on niin vaikea edes itseään tajuta, omia ristiriitaisia ajatuksiaan.

"Kummallisen sosiaalinen erakko" oli myös hauska ja kiintoisa ilmaus, kiitos siitä.

Ta-Miit kirjoitti...

Tuossa tuntosarvivertauksessa ajattelin oikeastaan kahta muurahaista, jotka kohtaavat ja tunnustelevat tuntosarvillaan toistensa päätä. Muistaakseni ne tutkivat toistensa feromoneja. Feromoneilla ei kai pysty valehtelemaan tai teeskentelemään?

Siis toiveissani itsellä ei sentään olisi mikään rajaton kulkulupa toisen päähän eikä kellään toisella olisi pääsy kaikkeen mitä itse ajattelee, vaan siis pelkästään sen hetkiseen viestiin, kanssakäymiseen, olemisen tilaan jonka haluaa kipeästi välittää tai ottaa täysin vääristymättömänä vastaan. Salaisia lokeroita ei olisi (ehkä?) tarvis mennä penkomaan, toisaalta niissä saattaisi juurikin olla selitys sille, miksi sitä toista ihmistä on niin vaikeaa ymmärtää. Tai sitten ei, ymmärtämättömyys voisi vain kasvaa.

Silti, joskus olen kyllä toivonut mahdollisuutta kokea päivä elämää esim. Jänismiehen aivoilla ja aisteilla tai edes pientä visiittiä hänen päänsä sisään.