maanantaina, marraskuuta 26, 2007

Amerikkalainen ravintolakulttuuri

Eräs kinkkisimmistä jutuista, joihin olen täällä Amerikassa ollessani törmännyt, on ravintolakulttuuri. Suomessahan se on jotain sellaista arkipäiväistä, puolihuolimatonta haahuilua, johon en ole juurikaan kiinnittänyt mitään ihmeempää huomiota. Kunhan vain menen jonnekin ja pidän hauskaa.

Enkä ole ainakaan stressaillut koskaan siitä, osaanko jonkun käytösetiketin etu- ja takaperin. Viinojen ja paukkujen tuntemattomuuteni aiheuttaa toki toisinaan noloja tilanteita, mutta periaatteeni on että minähän en rupea opettelemaan jotain hiton drinkki- tai konjakki/viskimerkkikirjaa kannesta kanteen vain sen takia, että voin briljeerata jossain kälyisellä tiskillä pyytämällä vuoden luu gdwöxfördönnäytä tai lukemattoman määrän eri ainesosia sisältävää Pangalaktista kurlauspommia. Periaatteeni on, että (melkein) kaikki kelpaa ja vanhassa vara parempi.

Suomessa en mielelläni anna tarjota itselleni ruokia tai juomia. En edes Jänismiehen, jos vain olen sen verran varoissani, että pystyn itse maksamaan. Inhoan kiitollisuudenvelkaa, sillä rahan ei mielestäni pitäisi sotkeutua ihmissuhteisiin mitenkään. Jos ei ole fyffeä, niin sitten voin olla juomattakin tai kiskoa halpaa kahvia, jolla saa aikaiseksi ihan hyvän kofeiinihumalan. Tarjoan kyllä itse mielelläni, jos kaverilla on rahapula tai ihan vain muuten tarjoamisen ilosta. Anyway, idea on siis se, etten mielelläni ainakaan juo iltaa toisten rahoilla. Kyseessä ei ole kalkuloiva kitsaus, vaan yksinkertaisesti se, etten halua olla kenellekään velkaa/taakkana. Enkä sen sijaan taas koskaan laske sitä, jos itse tarjoan. Köyhälläkin on ylpeytensä ja periaatteensa, nääs.

No täällä sitten. Voi ei! Täällä on tapana, että koko ajan pyöritetään hermostuttavaa tarjoamisrumbaa. Aluksi meni jonkin aikaa, ennen kuin tosiaan tajusi, että täällä ei koskaan osteta seurassa vain itselleen. Yksi hakee aina kaikille vuorollaan.

Tässä vain on eräs suomalaista mielenrauhaa suuresti järkyttävä piirre. Jos et ole määrätietoinen, dominoiva ja skarppi, saat huomata että muut tarjoavat sinulle, ennen kuin ehdit kissaa sanoa. Ja kun itse sitten yrität sännätä kohti baaritiskiä hakemaan tarjottavaa muille, he kamppaavatkin sinut ilmoittamalla, että ovat jo juoneet tarpeeksi. Perkele!

Ongelmaan ei yleensä auta sekään, että aloitat tarjoamisen ensimmäisenä. Silloin amerikkalaiset ottavat jotain sikahalpaa olutta, joka ei tule kustantamaan sinulle juuri mitään. Sitten kun he itse tarjoavat sinulle, he käyvät määrätietoisesti hakemassa jotain kalleinta viskiä, jonka hinta saa naamasi kalpenemaan nöyryydestä. Ja sitten kun ehdotat maksavasi seuraavat viskit, kiintiö onkin jo täynnä ja jäät käytännössä velkaa edelliselle tarjoajalle aivan vitusti. Ja hän ei piittaa siitä vähääkään, hymyilee vain ihanan vieraanvaraisesti.

Erityisen vaarallista tämä on kolmen porukoissa kombinaatiolla 1 amerikkalainen ja me kaksi suomalaista. Tämä on meillä yleinen kombinaatio, sillä käymme kaljalla pääsääntöisesti vain Jänismiehen ystävällisen, mukavan ja todella suloisen työkaverin kanssa. Siis kyseessä on aivan poikkeuksellinen henkilö, joka on mahdollistanut kutsuillaan meille monta hauskaa iltaa niin baareissa kuin uusien ihmisten tykönäkin. Ja jota me arvostamme ihan satasella.

Mutta. Käytännössä tämä tarjoilupiirileikki voi tulla maksamaan tuolle amerikkalaiselle aivan törkeästi, jos edellä mainitun tapainen kaavio pääsee vahingossa toteutumaan. Ja se nolottaa suomalaista suuresti, ymmärrättehän miksi. Amerikkalaiselle se sen sijaan näyttää olevan yhdentekevää. Hän ei laske rahojaan, eikä pelaa rahapelejä. Emme mekään haluaisi, mutta... argh.

No, sitten kun olet hautonut syvää kiitollisuuttasi edellisen kerran baarireissusta muutaman viikon verran ja haluat näyttää amerikkalaiselle, että arvostat suuresti hänen seuraansa ja sitä, että hän on tarjonnut sinulle, alkaa todella haastava osuus. (Tähän tarjoutui muuten mukava tekosyy huomattuani jonkun lehden maksaneen tililleni jostakin jutustani sopivan summan, josta en tiedä tuon enempää, ennen kuin palkkanauha saapuu.) Vaikka olet kivenkovaa päättänyt, että kutsumasi ihminen on nyt vieraana ja ei siksi ota lompakkoa esille kertaakaan, saat tehdä muutaman vaativan sirkustempun, ennen kuin ohjakset pysyvät edes puoliksi hanskassasi.

Ja mikäli saat amerikkalaisen lompakon pysymään hänen omassa taskussaan melkein leikillisellä väkivallalla, voi esimerkiksi ravintolan yllättävä (täällä on muuten turha edes yllättyä mistään) toimimattomuus tai salaiset, sinulle tuntemattomat päässälaskusäännöt aiheuttaa sen, että amerikkalainen ehtii sittenkin livauttaa oman osuutensa johonkin väliin.

Esimerkki: Maksat ruokalaskun kortilla kaikista kohteliaista vastaväninöistä huolimatta. Olet natiivin ohjeiden mukaan laskenut laskuun tipin (ÄÄRIMMÄISEN TÄRKEÄ ASIA!) ja huokaiset helpotuksesta roivaistessasi nimikiekurasi alle. Tippi on ravintolassa todella tärkeä, sillä se on ainoa asia jolla voit vaikuttaa tarjoilijoiden naurettavan huonoon peruspalkkaan ja kertoa hänelle, että olet kiitollinen hänen vaivannäöstään ja iloisesta hymystään. Tarjoilijoiden palkka siis tulee melkein pelkistä tipeistä, perustuntipalkan ollessa käytännössä ei mitään. Eli jos et tippaa, olet totaalinen kusipääriistäjä ja käyttäydyt huonosti/halveksuvasti.

Ruuasta tippi on pääsääntöisesti 18 % mutta 15 - 20 % on ihan hyvä. Mistään en löydä yksimielistä määrää siitä, miten paljon sitä tippiä pitäisi oikein antaa missäkin paikassa. Natiivi väittää, että 10-15%. Mene ja tiedä, olemme luottaneet häneen. Itse en pidä tippikulttuurista, sillä mielestäni on työnantajan velvollisuus maksaa työntekijöilleen säädyllistä tuntipalkka. Asiakkaalla pitäisi myös olla mahdollista maksaa lasku ilman yletöntä päänvaivaa ja itsensä tahatonta nolaamista.

Tipissä on nimittäin omat konstikkaat jujunsa. Niistä vähäisin on helvetillinen päässälasku. Sen kaavaa en meinaa milloinkaan muistaa, koska se tunnutaan esittävän joka kerta eri tavoin. Eli nyrkkisääntö on laskea tippi kertomalla vero kahdella. Mutta ylläri, ylläri. Jos olet tilannut juomia, niissä vero on jo juoman hinnassa itsessään ja ei näy siten kuitilla vero-osiossa laisinkaan. Eli sinun pitää vielä laskea ruuista erotetuille juomillekin vero (sinun kuuluu siis tietää juomaverokin ulkoa), plussata se ruokaveroon ja vasta sitten kertoa kahdella...

Okei. Unohtakaa koko juttu. Helpommalla pääsette, kun roimaisette jonkun selvästi ylilyövän tipin pöytään ja jätätte laskutoimitukset ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneille matematiikan tohtoreille.

Juuri kun luulin kaiken olevan pulkassa, tarjoilijatar tuli kysymään sillai merkitsevästi, ollaanko me tyytyväisiä palveluun. Natiivi onneksi tunnisti nuotin moitteeksi tipin pienuudesta ja sitten aloimme kaikki (myös natiivi) noloissamme kysellä, että mikä nyt oli mennyt pieleen. Tarjoilija paljasti tuon viinaverojekun ja aloimme kaivaa kiireesti taskujamme. No minullahan sattui olemaan käteistä vain kaksi dollaria, jonka natiivi herrasmiehen elkein korvasi hymyillen vitosella. Ja minä narskuttelin hampaitani.

Mur, mur ja mur.

Sitten menimme seuraavaan baariin, jossa Jänismies sanoi tarjoavansa meille kaljat. Natiivi yritti hellyttävästi ämpyillä vastaan, mutta nauraen sanoin, että ei tule kuuloonkaan, tämä on meille nyt tärkeää. Sinä ET todellakaan maksa mitään (paitsi sen samperin tipin). Hohhoh. Arvatkaapas vain kävikö baarissa kortti sen jälkeen kun tilaus oli tehty ja kenellä oli käteistä taskussaan. No natiivillapa tietysti ja baari oli vielä niin törkeän kallis, että yhden kaljan hinnalla olisi ostanut ne hyvät viskit vähemmän ryöstömentaliteetilla toimivassa paikassa. Huokaus.

Ilta oli kuitenkin todella, todella mukava ja juttu luisti mukavasti seitsemästä puoli kahteen kuin voilla voideltuna. Kun lähdimme sitten kotiin, olin todella hyväntuulinen ja päätin määrätietoisesti että tämä ei nyt todellakaan käy näin. Illan saldo oli nimittäin viimeisen baarin viimeisten oluitten ansiosta kääntynyt siten, että natiivi olikin yhtäkkiä maksanut kaikki omat kulunsa ja olimme siis kaikki tasoissa. Mutta kun koko illan idea oli ollut se, että ME TARJOAMME, edes tämän kerran. Koko mahtipontinen showni haihtui hyvää vauhtia savuna ilmaan. Se olisi tarkoittanut seuraavan päivän takuuvarmaa suurta harmistusta ja moraalista krapulaa.

Kävelin siis automaatille, otin sieltä tasaavan summan ja vaadin natiivia ottamaan sen. Pistin koko tilanteen leikiksi sanoen, että tämä näyttää nyt tosi töykeältä ja mahtipontiselta, mutta mutta minulle on äärimmäisen tärkeää tasata tämä ilta. Kerroin myös, että hän on meille tärkeä ja haluan ilmentää sitä edes tällä tavalla.

Natiivi meni vitsikkäästi ihan myrtsänkyttyrälle, että en varmasti ota mitään takaisin ja minä kiusasin häntä humoristisesti sanomalla, että joudumme ottamaan erän mattopainia kadulla, jos hän ei muuten suostu. Lopulta laitoin nauraen rahan väkisin hänen kaulukseensa ja sitten hän puolestaan laittoi tasaavan kaksi dollaria minun paidan kaulukseeni. Jänismies katseli sivusta hullun naisensa touhuja silmät pyöreänä naureskellen.

Tilanne ei siis ollut mitenkään kiusallinen, vaan täynnä leikinlaskua. Minulle vain oli tällä kertaa tärkeämpää vaikka riskeerata täysjärkisen maineeni, kuin mennä jälleen kerran kotiin tuntien suurta synkkyyttä ja masennusta siitä, että ystävällinen, vähissä varoissa oleva ihminen oli jälleen kerran maksanut seurastamme liikaa.

No, joka tapauksessa vaikeuksien kautta edes jonkinlaiseen erävoittoon. Leivoin tänään pojille töihin suklaakakkua. Mitenkähän uskallan seuraavalla kerralla mennä ulos :)

4 kommenttia:

IrmaG kirjoitti...

Et siis halua ottaa vastaan tarjottua maallista hyvää ja siten kieltäydyt antamasta toiselle tarjoamisen tuomaa iloa, mutta haluat silti tarjota itse. Eikös tuollainen ole yhtälailla epätasapainoista, jättää vastapuolen kyseenalaiseen kiitollisuudenvelkaan?

Minusta rahan saa erotettua ihmissuhteista parhaiten kun siitä ei tee numeroa. Jos joku haluaa tarjota minulle niin siitä vaan, ja jos joku haluaa tarjota koko illan tietoisena siitä, että persaukinen opiskelija ei ihan heti pysty maksamaan takaisin, niin hän saa sen tehdä. Maksan takaisin vaikkapa tarjoamalla illallisen kotonani tms. mihin itse taloudellisesti pystyn venymään. Pääasia minulle on, että rahasta ei tehdä numeroa, sillä siten juuri se nostetaan jalustalle palvottavaksi, mitä se ei missään nimessä ansaitse. Ja tosiasia on että pitkällä aikavälillä tarjoamiset kuitenkin yleensä menevät tavalla tai toisella tasan.

shaoli kirjoitti...

Itse ikuisena tyhjätaskuna olin vain tyytyväinen joskus vieraillessani Briteissä, kun sain 3 kierrosta kaljaa ja baari meni sopivasti kiinni (klo 23!), kun olisi ollut minun vuoro kaivaa kierrosrahat esiin.


Luettiin muuten koulussa kolumni ravintolaruokailusta Kiinassa. Kiinassa vieraileva suomalaisjournalisti oli törmännyt samaan ongelmaan = kiinalaisille on kunnia-asia, että saavat maksaa ruoan ravintolassa, joten heppu ei päässyt koskaan maksamaan laskua ravintolassa. Kunnes oman tekstinsä mukaan kamppasi kiinalaistoverinsa, joka oli marssimassa kassalle, ja pakotti kassan ottamaan oman korttinsa =).

Elikkäs nyt heitto-otteet vaan peliin - tai sitten on vain annettava kohteliaisuus ja tarjoamisen ilo niille amerikkalaisille.

Bear Jack kirjoitti...

"Ei ne suuret tulot vaan pienet menot".Tämä on tarina nuukuudesta.Olimme syömässä eräällä eurooppalaisella lentoasemalla tasokkaassa ravintolassa.Meitä oli viisi suomalaista miestä.Laskun tultua pöytään neljä ensimmäistä maksoi osuutensa ja asiaan kuuluvan tipin.Viides otti kaikki rahat pöydältä. Hän laski ne,totesi niiden riittävän täsmällisesti viiteen ateriaan ja ojensi rahat tarjoilijalle hymysuin.Muut poistuivat paikalta toisaalle mutta tämä arjen sankari tilasi itselleen vielä oluen.

Ta-Miit kirjoitti...

Kyse ei ollut siitä, ettenkö minä ja mieheni olisi ottaneet vastaan hänen tarjoamaansa vaikka kuinka monta kertaa. Tuonhan juuri selitinkin, että tuo ihminen vain on ihan liian vikkelä jähmeälle suomalaiselle ja ehtii aina ensin. Shaoli, juttu meni juuri tasan niin kuin tuossa kiinalaistarinassa, vitseineen kamppailulajitempuista.

Kyse oli tosiaan siitä, että yksi ihminen on vähän liian monta kertaa tarjonnut meille kahdelle, ilman että olemme ehtineen sormeammekaan liikauttaa laskun suuntaan. Tästä olemme erittäin kiitollisia hänelle, mutta jatkuva näin päin tarjoaminen on tehnyt meille sellaisen olon, että me olemme kitsaita ja epäkohteliaita. Niin kuin että suomalainen kyllä ottaa mielellään, muttei anna.

Tarjoamiset olivat vain tosiaan jo jonkun aika vuotaneet jatkuvasti hänen tappiokseen ja se kävi pistelemään omatuntoani. Meillä itsellämme siis ei ole ollut kovin montaa tilaisuutta kokea tarjoamisen iloa ja on minusta jotenkin pöhköä, ettei sitä meille sallittaisi ollenkaan. Eli tälläkin kertaa tarjoaminen olisi ollut vain mahtipontinen valhe, ellen olisi tasannut tiliä.

Ja kyseessä ei ole mikään sellainen henkilö, jolla on rajattomasti rahaa. Hän tekee väitöskirjaansa ja Puskalan Yrjön perustutkimukseen tekemien leikkausten ansiosta hänen tutkimusrahoituksensa loppui kuin seinään noin tämän vuoden alusta. (Yrjö kun päätti että nyt mennään Marsiin ja muulla ei ole niinkään väliä...) Eli hän on elänyt siitä asti säästöillään, tekee ilmaista työtä ja hakee parhaillaan työpaikkaa, koska säästöt alkavat huveta.

Raha on itselleni jokseenkin yhdentekevää, eikä todellakaan kuulu ihmissuhteisiin, mutta aikuisiällä olen tullut entistä herkemmäksi sen suhteen, etten mielelläni riistä sitä toisilta ihmisiltä jotka sen ovat kovalla työllään ansainneet.

Nuorempana tietysti oli eri juttu, ja eleli jatkuvasti pummilla, mutta silloin ei ollut mitään muuta mahdollisuuttakaan, kun oli niin törkeän köyhä. Niiltä ajoilta sitten muistaakin sen alentuvan asenteen, mikä pummeihin kohdistui eikä enää haluaisi saada sellaista mainetta niskoilleen, edes tahattomasti.