Keltainen vyö

Tänään pääsimme Jänismiehen kanssa vihdoinkin kauan odotettuun taekwondon keltaisen vyön kokeeseen.

Vyökokeen aikataulu siirtyi syksyllä kertaalleen kuukaudella eteenpäin ja olemme siitä lähtien odottaneet kieli pitkällä pääsevämme perustekniikoista vihdoin seuraavalle tasolle. Yksi opettajistamme on jo tosin opettanut meille pidemmän aikaa yksittäisiä vihreän vyön tekniikoita ja muotoa. Hän oli tunnustanut muille opettajille epäilevänsä meidän muuten kyllästyvän tyystin. Siinä oli tietyllä tapaa totuuden siemenensä, koska jalan- ja nyrkinheilutusta pidempään harrastaneena helpot tekniikat oppii luonnollisesti nopeammin. Pitkästä alkeisjankkaamisessa oli tosin se hyöty, että on tullut kiinnitettyä tarkempaa huomiota pieniin yksityiskohtiin ja pakotettua toisesta lajista opitut refleksinomaiset liikeradat muotoutumaan taekwondoon sopiviksi.

Saimme paljon kehuja hyvästä keskittymisestä, vahvasta energiasta ja motivaatiosta. Kritiikkiä tuli vain hyvin mitättömistä ja kritiikin antajien mukaan hyvin toisarvoisista asioista, mikä tuntui hyvältä. Oli hauskaa tehdä ilmeisen tyylipuhdas suoritus satanen lasissa ja muiden treenaajien tuijottamisesta pätkääkään paineita ottamatta. Kahdeksan rankkaa vyökoetta aiemmassa lajissa ovat kuitenkin opettaneet tehokkaasti ottamaan julkisen esiintymisen rennommin.

Vaikka joskus olen äärimmäisen katkera ja turhautunut kaikesta kivuista ja vammautumisistakin, joita itsepuolustuslajien harjoittamisesta on itselleni seurannut, en silti taitaisi mistään hinnasta luopua siitä mielihyvästä ja kirkkaudesta, jotka hyvä treeni ja hyvä suoritus tuovat mukanaan. Se kun tuntee oman ki-pisteensä säteilevän päättäväistä energiaa, on kerta kaikkiaan parhaimmillaan kuin elokuvan koominen klisee, jossa lehtiä lennättävä myrskytuuli nousee taistoon käyvän sankarin selän takaa.