maanantaina, helmikuuta 25, 2008

Forrest Yoga





On tämäkin 2.30 AM -> nyt taas vaan kellonaika blogata ja avata Java Monster Russian kahvijuoma. Jänismies (arvon tiedemies myös edelleen hereillä!) lupasi heivata minut katolle pakkaseen istumaan ilman alushousuja, jos kohta tanssin energiajuoman ansiosta pornopolkkaa ympäri kämppää.

No ei tästä yö enää voi viime yötä levottomammaksi mennä. Olin unissani saunassa ja Jänismies tuli lauteille. Näin, että hän oli tatuoituttanut keskelle rintaansa tummaihoisen miehen, joka oli pukeutunut beduiinikaapuun ja mulkoili sen laskoksista vihamielisen näköisenä. Tatuointi oli väritetty kaikilla värikartan väreillä ja minulla löi hetken aikaa tyhjää silkasta kauhusta, kun ajattelin että joudun katselemaan sitä luihua hiipparia lopun ikäni. Mutta huomatkaa, pidin suuni kiinni, sillä jopa unessa olin sitä mieltä, että kyllä nyt ihminen saa ottaa sellaisen tatuoinnin kuin itse tykkää. Uniasenteeni lienee eräänlainen takauma menneisyyteen, jossa eräs ihminen oli vakavasti sitä mieltä että en saisi kirjoa nahkaani sitä mitä lystään, mutta minäpähän vaan kirjoin ja olen ylen tyytyväinen vieläkin.

Muuten, minulle tunnustuksia (Rocking girl, Kukat ja Exellent) -jaelleille Suurisydämiselle Chille, Madonreiän Olaville ja Malmin Polgaralle tiedoksi että hirveän kiroilun ja ähräämisen päätteeksi sain laitettua namiskani siistiin riviin tekstirullani alle. Olen tunnustuksista kiitollinen, vaikka vähän hitaalla sytytyksellä.

Epäilen suuresti html-koodin kanssa tuloksetta tapeltuani, että armaassa bloggerissa on tehty sitten viime tuunauksieni jälkeen jotain ovelia muutoksia. Semmoisia, joilla estetään käyttämästä omien pikku karvakätösten taitoja valmiiden sivupohjien muokkauksessa. En näet saanut namiskoita sen näköisinä kuin halusin, sinne minne halusin, vaan jouduin tyytymään kompromissiin säilyttääkseni blogin feng shuin. Mutta siellä ne nyt ovat anyway!

Heräsin maanantaihin hikisistä lakanoista semmoisissa fiiliksissä, että tänään pitää koittaa jotain uutta, mitä en ole ennen uskaltanut tai kehdannut. Helpoin väylä tähän oli selata läpi Cornellin urheilutarjonta ja katsoa oliko tälle päivälle mitään haastavaa ohjelmaa.

Puolentoista tunnin treeni, Ana Forrest nimisen henkilön lanseeraama Forrest Yoga näytti lupaavalta. Asanoidensa suhteen tosin hiukan liiankin pelottavalta. Esittelyssä luvattiin, että kyseessä on yksi lähitienoiden rankimpia ja vaativimpia joogamuotoja. Kun otin esittelystä pois ylisanat ja tuplasin suvereenisti oman itsetuntoni tilan, rupesi näyttämään siltä, että tuonnehan täytyy mennä.

No miehän menin. Treeniä veti topakka ja henkisesti hyvin vahvan oloinen pieni täti, jolla oli käsivarret kuin puun juuret ja terävä haukansilmä virheasentojen suhteen.

Puolitoistatuntinen oli aika hidastempoista liikehdintää ja vahvaa hengittämistä. Mutta auta armias miten asanat saivatkaan meikäläisen heikomman (polvesta vammautuneen) oikean jalan väpäjämään kuin haavan lehti. Jalkaparka piti pateettista tutinaansa koko treenin ajan niin, että olisi käynyt naurattamaan, jos ei olisi ollut niin tuskaa venymisen suhteen. Ohjaaja kävi monta kertaa sanomassa, että naama rennoksi ja hymyä kehiin.

Liikkeistö oli muutamia asanoita lukuun ottamatta tuttua astangasta ja power yogasta, mutta niistä oli tehty pitkäkestoisempia ja kiduttavampia kaikenlaisilla fuskauksenestojipoilla. Mm. paikallaan seisaalta liikkeitä tehtäessä piti käpristää varpaat kohti kattoa ja johan alkoi pelkkä seisominenkin poltella suloisesti muutaman henkäyksen jälkeen. Delfiiniasana tuntui myös aika muikealta, varsinkin kun ohjaaja tuntui unohtaneen meidät siihen varsin pitkäksi aikaa.

Jooga oli luultavasti rankin täällä tähän asti kokemistani ja sai hivuttautumaan kohti pelottavamman ja pelottavamman venymisen rajaa. Sitä pidemmälle ja pidemmälle venyessään vaan miettii, että varoittaakohan elimistö oikeasti hetkeä ennen kuin joku poksahtaa. Jos vain tarpeeksi hitaasti uskaltaa hivuttautua vielä vähän lähemmäs oman venyvyytensä reunaa. Toistaiseksi en ole vielä onnistunut rikkomaan mitään itsestäni täällä, mutta minua useamman kuukauden piinannut selänkivistys on hävinnyt lähes kokonaan. Todennäköisesti siksi, että ruoto on tas käynyt vahvistumaan ja tajusin vaihtaa aurinkotervehdyksen asanoista minulle tyystin sopimattoman ylöspäin katsovan koiran selkäystävällisempään kobraan.

Jälkifiilikset joogasta ovat olleet aika päräyttäviä. On suorastaan liian kirkas ja levoton olo. Ja nyt piti vielä mennä kiskomaan lisävirikkeeksi kahvijuoma. Joka muuten juomisen jälkeen tarkasteltuna osoittautui energiajuomaksi, jossa on aivan helvatisti kaikkea valvottavaa. Mitenkähän on, saisinko kofeiinin, tauriinin, guaranan ja muutaman muun hypittävän aineosan talttumaan melatoniinilla? Nyt tämä teksti kyllä menee jo liian steroidiseksi, joten koitan lähteä etsimään nukkumattia hyvästä piilopaikastaan.

On muuten aika mieletön nainen tuo videoiden Ana Forrest. Kyllä leuka putoaa useamman kerran, kun katselee hänen liikehdintäänsä.

3 kommenttia:

Polga kirjoitti...

Glups, tuo on pelottavaa 0_0

tiikeritoveri kirjoitti...

Videoista: ei voi kuin suunnattomasti ihailla (ja olla kade). Itse tämmöisenä persjalkaisena kirppuna en kuitenkaan voinut välttyä siltäkään ajatukselta, että hyvähän se noin pitkillä raajoilla on (tietenkin tarpeeksi treenattuaan) leikitellä miten lystää. Mitenkähän pitkä mahtaa tuo Ana Forrest olla, varmaan rapiat 180cm noin silmämääräisesti?
Oman tuntisi ohjaajan kerroit sen sijaan olleen pieni täti. Liikkeet näyttivät varmaan vähän erilaisilta hänen tekeminään?

Mutta mitä mieltä olet, mikä joogassa loppujen lopuksi vaikuttaa eniten siihen, miten helppoa/vaikeaa/mahdotonta kenenkin on mihinkin asanaan taipua? Pituus (johon ei voi itse vaikuttaa) ja muu ruumiinrakenne (joka sekin pitkälti peritty ja pysyvä, joskin toki vaikuttaa voi rasvakerroksen paksuuteen ja jossain määrin lihasmassaan); voima ja notkeus (joita sentään jokainen voi omien rajojen puitteissa hankkia); vai sittenkin ennen muuta kärsivällisyys, keskittymiskyky ym. henkiset ominaisuudet (joita niin ikään voi treenata)? Vai jokin muu (mikä)?

Ta-Miit kirjoitti...

Ana Forrestista tiedän sen verran, että hän on todella pitkän linjan intohimoinen joogi ja siis nuo videot hyvin extremeä, todella vakavaa paneutumista vaativaa joogaa. Ei tule nuo temput kuuloonkaan aloittelijoilla. Vaativat jo sirkusakrobaatin taitoja.

En tiedä Anan pituutta, mutta väittäisin, että pituus on joogassa ennemmin haitta kuin hyöty, koska pitkän kropan ja raajojen kontrolloiminen vatsalihaksilla teettää monin verroin töitä lyhyempään verrattuna. Sen sijaan tiedän, että hänelle on sattunut vakava onnettomuus, josta hän on kuntouttanut itsensä joogalla.

Ruumiinrakenteella on toki merkitystä, mutta ei mitään fatalistista, koska jokainen joogaaja tekee vain oman kapasiteettinsa mukaan. Ylimenevistä nivelistä ja nivelvammoista on oman kokemukseni mukaan jonkin verran haittaa, mutta ei loppujen lopuksi mitään ylipääsemätöntä estettä.

Joogaamiseen en tiedä olevan oikeastaan mitään muuta estettä kuin oma mieli, joka väittää että jotain ei muka voi tehdä. Tavoitteena tai maalinahan ei ole joogassa oikeastaan... niin ei oikeastaan mikään, vain se tekeminen itsessään.

Vaikeat liikkeet vaativat lihaksia, jotka taas kehittyvät kun tekee tarpeeksi kauan helpompia liikkeitä. Mitään kipua tai huonoa oloa tuottavaa ei saa joogassa tehdä ja oman kehon rajoja on kuunneltava tai muuten voi loukkaantua.

Tärkeintä joogassa on se, että menee, tekee ja yrittää ja yrittää myös pitää kaikki harjoitusta häiritsevät apinankälätys-ajatukset (itsen vähättely, uteliaisuus naapurin taipuisuutta kohtaan, kilpailunhaluisuus, halu päästä pian kahville ym.) poissa päästä pörräämästä.

Tuohon, niin kuin kaikkeen muuhunkin joogassa menee kauan aikaa ja kehitys on niin hienovaraista, ettei sitä itse huomaakaan, ennen kuin joku tulee sanomaan, että miten sä voit taipua noin paljon. Mutta monet muut muutokset (ilo, kirkkaus, puhdistumisen tunne) ovat huomattavissa hyvin pian, jopa ensimmäisten harjoitusten jälkeen.

Kurkkaapa seuraava linkkiä:
http://www.forrestyoga.com/
FY-media/Yoga_to_Heal_
Your_Back.pdf