torstaina, helmikuuta 07, 2008

Katsoa saa, mutta ei koskea tai aukoa päätään


Eduskunnan seksuaalisen ahdistelun jupakka on saanut julkisuudessa todella inhottavan sävyn.

Kourallista miehiä syytetään nimet mainiten seksuaalisesta häirinnästä, mutta samalla jätetään kertomatta sanatarkkaan mitä he todella ovat tehneet.

Juttujen yksilöimättömyydelle on painavana syynä se, että jos valittajat joutuisivat esiintymään omilla nimillään, he joutuisivat kärsimään häirinnän lisäksi vielä kliseisistä uhriin kohdistetuista aggressioista, mitätöinnistä ja syytöksistä. Edellä mainituissa suomalaiset ovatkin kunnostautuneet kiitettävästi tämän keskustelun tiimoilta.

Kertomatta jättämisten ja liioittelujen vuoksi, kiviensä alta ryömineet naisia vihaavat nilviäiset ovat riemulla täydentäneet aukkotehtävän omilla valinnoillaan ja vääristelleet jutun vedeksi omaan myllyynsä. Häirinnästä on tehty naisten ilkeä valhe ja perätöntä juoruilua. Juttu on levinnyt kuin Jokisen eväät pitkin kankaita ja sen punainen lanka on sen verran hukassa, että saa tehdä töitä edes säikeen löytääkseen.

Häirintä on kääntynyt sovinistilötväkkeiden mielissä täysin päälaelleen. Onkin alettu yhtäkkiä penätä naisilta pukeutumiskoodia, vaikka kyse on miesten huonosta käytöksestä. Eduskunnan vallanhimoisten naiskansanedustajien syytellään pukeutuvan tahallaan kuin Reeperbahnin huorat ja vilauttelevan kiusoittelevasti reittä, rintaa ja revaa miesparkojen nenän edessä. Sitten kun nämä viattomat miesparat sattuvat vähän vitsailemaan keskenään tai vilkaisemaan sivusilmällä näitä baabelin porttoja päin, heidän elämänsä tuhotaan armotta.

Haisee muuten kilometrin päähän paskapuheelta niin kauan kun ei kerta asuta missään naisten kaapupukeutumista lain nojalla vaativassa valtiossa. Häirinnästä kertoneiden kommenteissa vilahtaa muuten sekin, että he ovat tietoisesti muuttaneet pukeutumistaan konservatiivisempaan suuntaan sen tähden, että välttyisivät näiltä armoitetuilta kommentoijilta.

Vihaa tihkuvat feministinlynkkaajat kiekuvat jälleen kerran kurkku suorana hirveistä vääryyksistä ja ihmisoikeusrikoksista, joita kunnon miehiä kohtaan tehdään. Toisaalla kaikuu halveksuva röhötys, että seksuaalisesta häirinnästä ahdistuminen ja siitä valittaminen on NAURETTAVAA ja TURHANPÄIVÄISTÄ akkojen vinkumista.

Tarvitseeko vielä ihmetellä, miksi naisilla on enemmän työpoissaoloja jos asenneilmasto on kerta tällainen?

Tehdäänpäs ensinnäkin ero muutaman asian välille. En tiedä ainuttakaan ihmistä, joka olisi ilmiantanut tai haastanut ketään oikeuteen seksuaalisesta häirinnästä pelkän katsomisen takia. Katsominen ei todellakaan vahingoita ketään, vaikka voikin joissain tapauksissa maaniseksi tuijotukseksi tai stalkkaamiseksi muuttuessaan alkaa tuntua uhkauseleeltä.

Mielenkiintoista on muuten tässä yhteydessä se, että jopa moraalittomat eläimet tunnistavat sen rajan, jonka yli mentäessä katseella aletaan tarkoituksellisesti uhata tai alistaa toista. Miksei sitten ihminen?

Katsomisen jokainen kestää ja on syytäkin kestää nahoissaan. Eihän tästä maailmasta muuten tule helvettiäkään. Tai kaikilta pitää puhkoa silmät. Loppujen lopuksi on aivan hailea, kuka täällä vilkuilee ja ketä. Minä en ainakaan jaksa kiinnittää siihen huomiota. Itselleni tulee aina yhtä suurena yllätyksenä ja nurkan takaa se, jos joku on todella vaivautunut katselemaan minua ja vieläpä tekemään huomioita arkisesta ulkonäöstäni.

Katseella ei voi tappaa eikä raiskata. Terveintä on ottaa asenteeksi, että ei kukaan siitä katsomisesta kulu. Jokainen toki voi miettiä mielessään, milloin katsominen muuttuu epäkohteliaaksi tuijottamiseksi tai vaikkapa vihjaileviksi ilmeiksi tai tirkistelyksi ja onko se kulloisessakin tilanteessa asiallista käytöstä. Mutta edelleen, toisten ihmisten katsominen tai vilkaiseminen EI todellakaan ole seksuaalista häirintää. Eikä se, jos toinen ihminen sanoo ystävällisen kohteliaisuuden esim. vaatteista.

Sen sijaan se, että leipäläpi lonksahtaa auki ja sieltä karkaa ulos katseen kohteena olevan seksuaalisuutta, ruumiin muotoja, ulkonäköä, vaatteita, yleistä olemusta tai pantavuuden astetta alentuvasti ja seksistisesti kommentoivia rasvaisia sanoja, - on seksuaalista häirintää. Samoin se, että joku kajoaa toiseen ihmiseen omin lupineen nipistämällä, taputtelemalla tai koskettelemalla intiimialueita välittämättä vastalauseista. Ylipäätään tulemalla lupaa kysymättä ja hyökkäävästi iholle. Toistuvasti.

Seksuaalinen häirintä koostuu alistuseleistä, joilla häiritsijä tekee selväksi olevansa jostain syystä oikeutettu kajoamaan kohteen mieleen, ulkonäköön ja halutessaan jopa tämän ruumiiseen silloin kuin itse haluaa, välittämättä siitä mitä kohde haluaa. Häirittävä on häiritsijän näkökulmasta alempiarvoinen ja vähempivaltainen objekti, jonka yli omaa valtaa käytetään tai yritetään käyttää väärin. Häirityltä ei todellakaan kysytä lupaa tai halukkuutta tulla häirityksi. Yksityisyyden aidan yli mennään omin luvin, vain siksi että sattuu itseä huvittamaan. Ja se on häirintää.

Tiedättehän koirat, jotka tulevat nylkyttämään lahkeeseen lupaa kysymättä. Ei niiden nylkytystä kukaan nainen tai mies halua sietää, sillä se on inhottavaa. Lisäksi se on alistusele. Ihan samalla tavalla kuin seksuaalinen häirintäkin.

TIIVISTETTYNÄ KAKSI SANAA: YKSIPUOLISUUS JA EI-TOIVOTTAVUUS.

En tiedä mikä tässä ei mene joillekin perille. Onhan monien heteromiestenkin aivolohkoihin pinttynyt kauhuskenaario siitä, että heterosignaaleja tajuamaton homo tulee ehdottelemaan, koskettelemaan tai arvioimaan heidän ulkonäköään ilman lupaa. Siis jo pelkkä ei-toivottu kiinnostus on näiden machomiesten mielestä äärimmäisen tuomittavaa. Itse asiassa homofoobikoille riittää vakavaksi omaan persoonallisuuteen koetuksi uhkaksi pelkästään sekin, että homoja on ylipäätään olemassa. Tähän ”uhkaan” sitten voidaan muka perustellusti reagoida äärimmäisillä tavoilla. Eikä juurikaan tekemällä valitusta tai sanomalla että ei kiinnosta, vaan omankäden oikeudella ja silmittömällä väkivallalla, jopa murhilla.

Nainen sen sijaan ei saisi edes valittaa ei-toivotusta ahdistelusta, kun se on sitä säälittävää ”herkkänahkaisuutta” ja akkojen salajuonia miesten pään menoksi.

Mielenkiintoista tässä julkisuudessa on ollut myös se, että häirintä onkin käännetty yhtäkkiä pelkästään näyttävimpien ja seksikkäimpien kansanedustajanaisten ongelmaksi. Heti kaivettiin esimerkiksi (huoh) Tanja Saarela ja alettiin ruotia hänen miehiä "provosoivaa" ulkonäköään ja vaatetustaan, vihjaillen että itsehän hän sitä kerjää kun ei kerta peittävään kaapuun pukeudu.
Minäkin sain ensin sellaisen käsityksen, että tutkimus on kohdistunut nimenomaan kansanedustajiin, mutta sitten luin seuraavan pätkän:

Kyselytutkimus on osa eduskunnan kanslian tasa-arvoselvitystä, joka lähetettiin 680 henkilölle. Kyselyyn vastasi 320 eduskunnan työntekijää, joista 224 naisia. Kansanedustajilta asiaa ei kyselty.

Naispuolisista vastaajista joka kolmas oli joutunut kuulemaan asiatonta kommentointia, ja noin joka seitsemättä oli lähennelty fyysisesti. Neljässä tapauksessa kymmenestä syypääksi mainittiin kansanedustaja.


Niin, että häirinnästä valittava taho onkin ilmeisesti ns. alemmalla tasolla työskentelevät, jotka kokevat tulleensa huonosti kohdelluiksi kansanedustajien taholta. No mikä on sitten syynä siihen, että häirityt eivät avaa suutaan ja täräytä että turpa kiinni törkymöykky? Hesarin jutussa siteerattiin erään vastaajan kommenttia aiheeseen:


"Miten 20-vuotias nuori nainen, joka on ensimmäisessä työpaikassaan, uskaltaisi sanoa isoisän ikäiselle kansanedustajasedälle, että älä puhu törkeyksiä?" eräs avustaja pohtii.


Niin. Mitenköhän? Onko ainoa keino tämän asian esille nostamiseen todellakin se, että lehdistön on paisuteltava siitä järjetön skandaali? Pitääkö huonosti käyttäytyville ötjäkkeille aina olla joku ydinaseen suuruinen pelote varmistamassa, että he noudattavat itsestään selviä käytössääntöjä?


Huolestuttava julkista keskustelua leimaava piirre on myös se, että häirintää on vähätelty ja jopa annettu ymmärtää että sitä ei saisi lainkaan kritisoida. Häirintä on kaunisteltu vain miesten keskenään heittelemiksi tuhmiksi vitseiksi ja joksikin hyvin vähäpätöiseksi, normaaliksi äijäilyksi, mistä kenenkään normaalin ihmisen ei tulisi hermostua. Noinkohan mahtanee olla? Milläs luojan antamalla oikeudella nämä äijät sitten määrittelevät soveliaan huumorin rajat?


Kuinkahan moni kansanedustajamies mahtaisi tuntea olonsa imarrelluksi tai humoristiseksi, jos nuori nainen tulisi kahvilassa virneksimään, että sun pyllyvako muuten hymyilee mulle tai että onpas sedällä muhkea maha kun ei meinaa housunkaulukseen mahtua. Voisi mennä kahvi ja pulla väärään kurkkuun.


Häirittyjen niskaan kasataan moninkertainen vastuu asiasta. Ensin syytellään provosoinnista, sitten siitä että ei ole huumorintajua ja että asiasta on nostettu haloo ja sitten myös siitä, että on pidetty suu liian pitkään kiinni. Tosiasiassa varmasti moni toivoo voivansa ratkaista häirinnän siten, että ahdistelija itse tajuaa perääntyä ilman, että joudutaan käyttämään kovia otteita kuten itsepuolustusta tai ahdistelijan ilmiantoa tai erottamisen vaatimista. Moni varmasti ratkaisisi ahdistelun mieluiten asiallisessa hengessä ja siten, ettei ahdistelija saa päähänsä kostaa nöyryytystään ja kasvojensa menetystä myöhemmin.


Olen kerran joutunut tilanteeseen, jossa olin tuuraamassa yhtä ihmistä miesvaltaisessa työpaikassa. Paikka oli yleisesti tuuraavien työntekijöiden epäsuosiossa, enkä näin jälkikäteen todellakaan ihmettele.

Se oli sitä aikaa, kun nuorena ihmisenä tasapainoilin sotia välttelevän kiltteyden ja torahampaiden palajastamisen välimaastossa, ensimmäiseksi mainittua päin kallistuneena. Myöhemmin olen huomannut, että on sittenkin parempi olla varmuuden vuoksi kallellaan torahampaiden suuntaan, sillä maailma on täynnä kovakalloisia tyhmyreitä, joille ankarakaan sanallinen varoitus ei merkitse mitään muuta kuin kehiin heitettyä kiehtovaa haastetta.


Työpaikalla oli johtoportaassa varsin itseään täynnä oleva nuori sälli isältään perityllä isolla pallilla istumassa. Pomon johtamistaidot näkyivät silmiinpistävästi häntä ympäröivien työntekijöiden fiiliksissä. Jengi istui hiirenhiljaa ja pää painuksissa työpisteissään, enkä koskaan kuullut kenenkään nauravan tai juoruavan. Fiilis oli todella karmiva. Tämä johtaja-jolppi yritti yhden ainoan kerran kyykyttää minuakin todella typerästä asiasta, mutta piti jatkossa turpansa kiinni kun annoin hänelle samalla mitalla takaisin. Eihän minun tuurarina todellakaan tarvinnut hänen taholtaan pelätä työni menettämistä tai muitakaan sanktioita.


Työpaikan duunaripuolen "alempitasoiset" miehet kohtelivat minua aluksi todella ystävällisesti ja rehdisti, kuten myös minä heitä. Mutta sitten yksi näistä vanhahkoista sälleistä sai jostain päähänsä että haluaa minulta pusun. Hän ahdisti minut kirjaimellisesti nurkkaan (olin pienessä varastohuoneessa, jonka oven hän tukki) ja alkoi vaatia saataviaan. Hihkaisin tiukasti, että ei tule kuuloonkaan, minulla on oma mies, enkä suutele vieraita miehiä. Karvani nousivat inhosta pystyyn ja minua yökötti sojona jo pelkkä ajatuskin moisesta vanhasta, eltaantuneesta viiksivallusta, mutta huomatkaa, etten sanonut mitään miestä kohtaan tuntemastani vastenmielisyydestä ääneen. Kohtelias kun olin.


Ei mennyt perille. Mies jatkoi kärttämistään ja sulki ulosmenotieni kropallaan.


Tiesin, että jos hän käy väkisin käsiksi minuun, hän ei jätä minulle vaihtoehtoja. Vastaan epäröimättä väkivaltaisesti, jos minuun kajotaan luvatta ja yritetään pakottaa johonkin. Siitä taas olisi seurannut todella paljon ikävyyksiä niin hänelle kuin itsellenikin. Niinpä keksin pikaisesti verbaalisen uhkauksen, jolla tein selväksi tilanteen vaarallisuuden, mutta jätin miehelle loistavan mahdollisuuden perääntyä, ilman että hänen tarvitsee alkaa vihata minua henkilökohtaisesti:


Valehtelin, että minulla on sairaalloisen mustasukkainen poikaystävä, joka on uhannut hakata ja on hakannutkin monta sellaista, jotka yrittävät vähänkin lähennellä minua. Lisäsin tähän, että meillä on äärimmäisen rehellinen suhde ja kerromme kaiken toisillemme aina, joten on parempi lopettaa se ehdottelu. Niin kuin että WINK WINK ukko, kuolema kolkuttaa ovella, eikä kannata avata.


Turpiinsaantimahdollisuutta pettyneenä makusteltuaan, mies tajusi vihdoin perääntyä. Mutta merkille pantavaa on se, että itseni sanoma ehdoton EI ei riittänyt. Eikä sekään, että mies tiesi minun harrastavan itsepuolustuslajia. Piti tempaista tuulesta vaarallinen, väkivaltainen ja luonnevikainen apinamies sanojensa tehosteeksi.

En tehnyt ahdistelusta kantelua koska työ oli vain muutamien päivien kestoinen, mutta tilanteesta jäi todella paska maku suuhun. Itse asiassa maistuu vieläkin paskalle, kun sitä ajattelen.


Että näin ilkeitä me feministinartut sisimmältämme tosiaan olemme. Säälimme ja säästämme hankaluuksilta sellaisiakin ihmisiä, jotka tekevät meille henkistä väkivaltaa. Emme automaattisesti halua aiheuttaa rähäkkää ja järjestää potkuja sellaisellekaan ihmiselle, joka käyttäytyy sopimattomasti.


Sitten kun pidämme suumme kiinni, emmekä nosta kissaa pöydälle, se tarkoittaa sitä että ahdistelija voi huoletta jatkaa ahdisteluaan vaikka maailman tappiin asti. Aiheuttaa pahaa mieltä ja ahdistusta ties kuinka monelle muulle.

Kannattaisikin tosiaan ”herkkänahkaisia” naisia pilkatessaan muistaa, että suurimmasta osasta häirintää vaietaan visusti ja se painetaan liian usein villaisella. Häirittyjen mielenrauhan ja omanarvontunnon kustannuksella.


12 kommenttia:

ColibriDreams kirjoitti...

Juu, olen täällä minäkin lukenut nettilehtien välityksellä tuosta eduskunnan häirintäjupakasta, ja olen ihan samaa mieltä: se on saanut ärsyttäviä piirteitä. Joskus olen havainnollistanut (hetero)miehelle seksuaalista häirintää ja sen vakavuutta kysymällä, että olisiko kiva, jos häntä itseään isompi ja vahvempi mies tulisi ehdottelemaan törkeyksiä tai kourimaan. Meni perille.

Täällä Meksikossa seksuaalinen häirintä on yleistä, kiitos machokulttuurin. Julkisissa kulkuneuvoissa kähmintä on yleistä, etenkin metrossa. Ja tietysti aina silloin, kun ihmisiä on sumpussa niin paljon, että ei voi olla varma, kuka siellä lääppii. Pelkurit!

Olen itsekin tullut siihen tulokseen, että kannattaa näyttää ne torahampaat. Sen jälkeen, kun olen alkanut metrossa ottaa "koske ja kuolet"-sarjamurhaajailmeeni, on kähmintä ja kiinni painautuminen vähentynyt lähes olemattomiin. Ja jos joku erehtyy painautumaan liian lähelle, kummasti omaa tilaa alkaa löytyä napakan kyynärpääiskun tai varpaille astumisen jälkeen. Aivan liian monet sietävät häirintää hiljaa kärsien.

TA-MIIT kirjoitti...

Surullista tuossa työpaikkahäirinnässä on erityisesti se, että siihen syyllistytään monesti vain siksi, että kohteena oleva nainen on kohdellut häiritsijäänsä aluksi ystävällisesti, kunnioittavasti tai iloisesti ja mies on luullut sen olevan kutsu alkaa soidinmenot.

Mielestäni on inhottavaa joutua kohtelemaan ihmisiä vain neutraaleina hyvää päivää -esineinä siksi, että nämä eivät saisi turhia kuvitelmia päähänsä. Mutta se vaan näyttää olevan se turvallisin keskitie.

Minulla oli aikoinaan tapana kaveripiirissä demonstroida miehille joitakin perinteisen sovinistisia käyttäytymistapoja, kuten nipistelyä, machoilua tai tuhmien puhumista käänteisesti mutta olen luopunut siitä, sillä se ei oikeastaan olekaan enää mikään hyvä vitsi.

Toisaalta jos minulla on tilaisuus tulkata joku naisiin kohdistuva loukkaus sellaiselle kielelle, että mieskin sitä tajuaa (niin kuin sinäkin olet tehnyt) niin en jätä tilaisuutta käyttämättä.

Viimeisen kerran kun miespuolinen henkilö on läimäyttänyt minua takamukselle häiritsemismielessä, jätin läimäytyksen rankaisematta vaikka olisin voinut nostaa siitä ison äläkän tai vähintään potkaista äijää persuksille. Läimäisijä oli kerta kaikkiaan sen tasoinen vajakki, ettei hänelle mennyt, eikä tule menemäänkään jakeluun oikein mikään muukaan sopivan käytöksen säännöstö, joten annoin olla.

Anonyymi kirjoitti...

Onko kirjoittaja lukenut Henry Laasasen kirjan?Naisten seksuaalinen vallankäyttö.

TA-MIIT kirjoitti...

En ole, mutta tiedän sisällön pääpiirteittäin kirjoittajan kotisivujen perusteella. Mutta tässä bloggauksessa olikin kyse nimen omaan miesten seksuaalisesta vallan väärinkäytöstä eli häirinnästä.

Vastuu miesten huonosta käytöksestä ei siirry naisten harteille syyllistämällä seksikkäästä pukeutumisesta tai siitä, että joillakin häirityillä naisilla on toisia kauniimpi ja puoleensavetävämpi naama.

Vastuu häirinnästä on aina häiritsijällä itsellään.

TA-MIIT kirjoitti...

Kuuntelin tuossa Henry Laasasen haastattelun ja aika ohkaisia mielipiteitä miehellä tuntui olevan. Hyvä, että tutkii aihetta ja nostaa esille vaietuksi kokemiaan kysymyksiä, mutta kyllä hänen ihmiskuvansa aika paperiselta ja lohduttomalta kaiken kaikkiaan vaikuttaa.

Hän nähtävästi pitää ihmisten pariutumista pelkkänä materiaalisena kaupankäyntinä, jossa tunteilla tai ihmisten psyykkisellä yhteensopivuudella ei ole juurikaan painoarvoa. Kunhan vaan napsitaan kiiruusti kirsikat kakun päältä ja heitetään loppu roskiin.

Hän väittää, että miehet ovat pelkkiä panotarpeidensa varassa ohjautuvia eläimiä, joilla on kaksi vaihtoehtoa: joko saada mitä haluavat tai sitten häiriintyä ja ottaa väkisin. Minusta tuo on aika rankkaa miesten karikatyrisointia ja halventamista.

Hän pitää vääryytenä sitä, että kuka tahansa mies ei saa juuri sitä naista jonka sattuu haluamaan. Haluamisen pääkohteena ovat noin 18v. naiset ja loput siitä vanhemmat naiset ovat sitten ilmeisesti pelkkää ongelmajätettä jonka ei tarvitsekaan kelvata kenellekään.

Sitten kun kaikki miehet eivät saa mitä haluavat, luonnollisena seurauksena syntyy naisiin kohdistuvaa "häirintäterrorismia".

Mikähän siinä sitten on niin vaikeaa ymmärtää, että tässä maailmassa harva saa syntymäoikeutenaan kaiken mitä haluaa ja siitä huolimatta ei voi heittäytyä lattialle selälleen huutamaan ja potkimaan naama sinipunaisena.

Ei toisia ihmisiä voi tuosta noin vain mennä ottamaan, vaikka olisi mitkä resurssit itsellä hallussa. Eikä häirintää voi puolustella sillä, että "mä häiritsen kun mä en kerta saa mitä haluan."

Ei kukaan nainenkaan voi käydä nappaamassa ketä tahansa miestä jonka sattuu mallikatalogista bongaamaan. Moni nainen ei saa edes sellaista vähimmäisvaatimukset sisältävää kumppania, jonka kanssa saa olla oma itsensä ja hengittää vapaasti.

Nämä ovat kyllä hyvin hämäriä nämä joittenkin miesten näkemykset ihmisyydestä ja elämästä. Samalla ne ovat hyvin surullisia ja kyynisiä näkemyksiä. Ei voi muuta sanoa.

Anonyymi kirjoitti...

Millainen on paksu mielipide?
Onko kirjoittajan ihmiskuva lohduton?
Onko kirjoittajan ja Henry Laasasen mieskuvassa mitään yhteistä?
Onko 18 vuotiaan naisen seksuaalinen valta huipussaan?
Heittäytyykö kirjoittaja koskaan lattialle selälleen hutamaan ja potkimaan naama sinipunaisena.
Voiko nainen valita 18 vuotiaan pojan vaikka pojan naama ei olisi mallikansiossa.
Saavatko kaikki miehet edes vähimmäisvaatimukset täyttävän kumppanin?
Onko kirjoittajalla koskaan kyynisiä näkemyksiä elämästä?

TA-MIIT kirjoitti...

"Paksumpiin" mielipiteisiin vaadittaisiin otantaa muistakin ihmisistä kuin Laasasen kanssa samaa mieltä olevista miehistä, eli niistä miehistä, joiden mielestä miehillä on vaikeampaa parisuhdemarkkinoilla, kuin naisilla. Ilman kokonaisvaltaista näkemystä ihmisistä, luonnehdinnat jäävät väistämättä hyvin ohuiksi.

Seuraavanlainen ihmiskuva tai kuva ihmisten välisistä suhteista on mielestäni lohduton:

"Pyrkimyksenä on osoittaa, että naisten seksuaalinen valta on eräs yhteiskunnan keskeisistä vallan muodoista, joka siirtää varallisuutta ja muita resursseja miehiltä naisille. Kääntöpuolena naisten seksuaalinen valta aiheuttaa miehille kustannuksia, jotka ilmenevät maskuliinisen rooliodotuksen kapeutena ja pakkona suorittaa."

"Kontrolloimalla miesten seksin saantia naiset voivat vaikuttaa merkittävällä tavalla miesten käyttäytymiseen, sillä saadakseen seksiä miesten on tehtävä erilaisia asioita."

Noilla lauseilla naisten merkitys ja toiminta yhteiskunnassa tunnutaan luonnehdittavan pääsääntöisesti maksulliseksi jakorasiaksi, ihan kuin kaikki inhimillinen toiminta olisi jalkovälin ja rahan ohjaamaa. Ikään kuin naisilla ei olisi mitään muita resursseja kuin pillunsa ja miehillä mitään muuta tarjottavaa kuin raha ja materia.

Myös vastuu miesten käytöksestä siirretään naisten harteille ja syyksi, ihan kuin miehet eivät muka itse pystyisi vaikuttamaan käytökseensä eläimellisten panohalujensa kourissa.

Mielestäni on myös törkeää luonnehtia seksiä pelkäksi huoraamiseksi, myyjän ja ostajan markkinoiksi. Itse pidän seksiä kahden ihmisen jaettuna mielihyvänä sekä rakkauden ilmaisuna, enkä minään kylmänä kauppatavarana. Ihmiset, jotka kiristävät tai painostavat toisia seksillä ovat häiriintyneitä.

Koko kirjaa lukematta en voi vastata siihen, mitä yhteistä kirjoittajan ja itseni maailmankuvassa on. Varmasti kirjassa on hyviäkin huomioita (esimerkiksi se, että miehiin kohdistuvasta ja naisten tekemästä väkivallasta vaietaan helposti!), mutta kaveri, joka antaa ymmärtää sotienkin olevan seksiä pihtaavien naisten vika, ei heti kättelyssä innosta minua ainakaan maksamaan kirjastaan.

En halua ajatella miehiä minään sieluttomina panokoneina, sillä ainakin oma elämäni Jänismiehen kanssa on antanut minulle huomattavasti syvällisemmän kuvan miehen sielunelämästä ja tunteista. Toivoisinkin julkaistavan enemmän tutkimuksia siitä, mitä miehet tuntevat ja syvällisesti ajattelevat, enkä jatkuvia tylyjä jankutuksia siitä että miehet ajattelevat vain jalkovälillään ja eivät voi itselleen mitään.

Laasanen itse antoi haastattelussaan ymmärtää, että 18v. naisten seksuaalinen valta on huipussaan ja sitä vanhemmilla ei ole enää tiedossa muuta kuin alamäkeä.

Tuo teesi ei minua varsinaisesti kosketa, sillä en itse käytä seksuaalista valtaa saavuttaakseni itselleni tärkeitä asioita elämässäni, enkä pidä seksin avulla saavutettuja etuja, ts. reittä pitkin kiipeämistä missään arvossa, vain huonona ja halveksuttavana käytöksenä.

Jos vanhempi nainen valkkaa itselleen nuorta miesseuraa, sitä katsotaan aina pahemmalla silmällä kuin sitä, että vanhempi mies vikittää nuoria tyttöjä.

Itse en harrasta itkupotkuraivareita. Ne eivät kuulu aikuisen ihmisen käytökseen, eikä äitini sietänyt niitä silloinkaan kun olin pieni.

Ihmiskuvani ja maailmankuvani on erittäin kyyninen. Joskus todella pelkään ja jopa uskonkin, että
ihmiskunta loppujen lopuksi pyörii noiden kaikkein kuvottavimpien lainalaisuuksien mukaan ja itse olen vain sattumalta kohdannut miehiä, jotka poikkeavat edukseen noista Laasasen määritelmistä.

Mutta en ole tietääkseni ainoa ihminen, jolla on unelmia ja toiveita paremmasta maailmasta.

Kaikki miehet tai naiset eivät tosiaankaan saa edes keskivertovaatimuksia täyttävää kumppania. Monet miehet ja naiset elävät elämänsä suoraan helvetistä repäistyjen kumppanien kanssa tai ovat itse helvetistä repäistyjä. Monet ihmiset myös elävät elämänsä rahan, ruuan, kodin, terveyden, oikeuksien ja toivon puutteessa.

Mutta se, että jollakulla ei ole rahaa ei oikeuta häntä tekemään pankkiryöstöä.

Olen itsekin saanut otantani vakavasti häiriintyneistä kusipäistä, ennen kuin löysin ihmisen, jonka kanssa saa elää pelkäämättä tai olematta joka päivä huonolla tuulella. Olenko sanomattoman onnekas, vai valitsinko vain viisaasti, mene ja tiedä?

Olisi toki voinut käydä paljon huonomminkin, mutta minulla ei olisi tietenkään ollut mitään pyhää velvollisuutta hyväksyä sitä muuttumattomaksi asiantilaksi.

TA-MIIT kirjoitti...

Sitten vielä kannattaa muistaa, että Laasasen teos perustuu pelkkään graduun, eikä esimerkiksi väitöskirjaan.

Gradu ei tietääkseni vielä täytä kriteerejä mullistavasta ja vaikutusvaltaisesta tieteellisestä tutkimuksesta.

Kannattaa siis lukea myös kirjaan kohdistuvia kritiikkejä itse kirjan rinnalla.

Anonyymi kirjoitti...

Satuinpa minäkin nyt kuulemaan Henry Laasasta, Eve Mannun (Mantun?) haastateltavana Yle Radio 1:sen Kaapin paikka -ohjelmassa: http://www.yle.fi/radiosoitin/index.php?clip=44095&language=fi

Kuuntelin jopa kahteen kertaan, kun oli niin ylen mielenkiintoinen, ja puhujalla kaiken lisäksi kotoisan itäsuomalainen aksentti. :-)

Korostettakoon kättelyssä, että kirjaa en ole minäkään lukenut enkä ainakaan toistaiseksi tutustunut Laasasen mielipiteisiin muuta kautta tai sen laajemmin kuin mitä tuossa yhdessä radio-ohjelmassa käsiteltiin. Bloggauksesi edeltävät kommentit olin pari päivää ennemmin nopeasti lukaissut, mutten muistanut mainittua nimeä/kirjaa, joten Kaapin paikan kuuntelin ihan vailla ennakkoluuloja.

Ohjelman perusteella täytyy joka tapauksessa sanoa, että minuun kyllä upposi jokseenkin täysin se "heteroseksuaalisten pariutumismarkkinoiden" analyysi - jonka H.L. muuten itse arveli kolahtavan lähinnä miehiin, plus niihin "noin 5-10 prosenttiin naisista", jotka ajattelevat "teekkarimaisesti" eli "tälleen teknisesti", mistä mihinkään joukkoon en "tälleen teknisesti" määritellen epäheterona naispuolisena humanistihenkilönä välttämänä ihan koe kuuluvani... Mutta hyvin helppo mun on noihin H.L.:n näkemyksiin yhtyä, tai sanotaanko että vaikken millään muotoa asiantuntija (saati -osainen) olekaan, niin en näe mitään syitä mikseivät ne pitäisi pitkälti paikkansa. Eipä se nyt toisaan kauhean miellyttävä maailmankuva tai ihmiskäsitys ole, ei naisten eikä miesten kannalta, mutta mielestäni varsin realistinen ja terävästi hahmotettu.

Toki tähän omaan "Laasas-myötäilyyni" (heh) vaikuttanee osittain (ellei jopa suuresti) tietty ulkopuolisuus. Ohjelmassa H.L. toteaa kyseessä olevan tavallaan "ulkopuolisen katselijan näkemys", jonkun joka tarkastelee ilmiötä "kuin lasikupolin takaa" - ja juuri näinhän koen itsekin tekeväni, tässä ja niin monessa muussa asiassa. Ulkopuolisuus ylipäätään on seikka, jonka koen omaa elämääni aika olennaisesti määrittelevän, tai parhaiten vastaavan kysymykseen minun paikastani maailmassa. Ja romantikkoahan minussa ei ole ikinä ollut, sitä ominaisuutta sisältäni tuskin löytyisi vaikka luuytimiin asti porautuisi.

Myönnän kuitenkin, että JOS olisin naisena jotenkin "tyypillisempi" tapaus ja mukana noilla kuvatuilla markkinoilla, saattaisin H.L.:n näkemyksistä jossain määrin masentua. Ja jos olisin (hetero)mies, silloin vasta masentuisinkin. Samastun kuitenkin aina enemmän luusereihin kuin voittajiin - voin erittäin helposti kuvitella, että miehenä olisin ehken nyt ihan pohjasakkaa, mutta semmoista markkina-arvoltaan heikohkoa, ei-tarpeeksi-tasokkaaksi rankattavaa sakkia, joiden elämään Laasasen kuvailema naisten seksuaalinen vallankäyttö siis vaikuttaa kroonisena puutteena. Että ONNEKSI en ole! 8-)

Täytynee yrittää joskus kirjastosta varata po. kirja. Siinä olen sinun linjoillasi, että maksamaan en sen lukemisesta kyllä rupea. :-)

TA-MIIT kirjoitti...

Hmm. Itse totesin tuossa lounaalla työläästi tätä debattia englanniksi kääntäessäni (en muistanut mikä helvatti tuo ihmissuhteiden markkinateoria on englanniksi), että jos ihmissuhteet todella toimisivat pelkän kalkuloidun myynnin ja oston logiikalla (eli siis tunteet olisivat pelkkää sumutusluonteista illuusiota) niin samapa tuo olisi sitten meikäläisen kävellä rekan alle, kun ei paljon jäisi elämään kiinnostuksen aiheita. Eikä jäisi mieskään kaipaamaan muuta kuin piparia, jota toki voisi ostaa lisää kaupasta.

Sen verran korkealle kuitenkin arvostan rakkauden mysteeriä ja kahden psyykeen toisiinsa kietoutumista, että se ei ole pöytään isketyllä täpäkällä ostettavissa ja viettiin perustuvilla pakonomaisilla panohaluilla kuitattavissa.

Onneksi en elä samalla mentaalisella planeetalla Laasasen kanssa, vaan planeetalla, jossa myös miehillä on tunteet ja mielessä jotain muutakin kuin ainainen pillun saanti.

Palatakseni alkuperäiseen tekstiini, eli seksuaalisen häirinnän kritiikkiin, lisäisin vielä, että kun lähdetään syyllistämään seksuaalisesta häirinnästä häirittyjä itseään, lähestytään jälleen kerran asenteita, joiden mukaan raiskatuksi tuleminen on uhrin oma vika. Ja se on paskapuhetta, jota minä en taatusti niele yhtään lusikallista.

Anonyymi kirjoitti...

Vanha aihe, mutta se sai mut pohtimaan uhrin syyllistämistä. Olen aina ihmetellyt, miksi se on ylipäänsä tarpeellista. Minusta se osoittaa kestämätöntä ristiriitaa: Macho-ideologian (?) mukaan miehet ovat täysin vahvoja, kovia, mistään hetkahtamattomia jne. karskeja karjuja. Mutta silti heitä täytyy suojella syyllisyydentunteilta kuin lapsia. Kuinka naiset voisivat samaan aikaan olla sekä heikkoja, haavoittuvia, puolustuskyvyttömiä jne. liljankukkia _että_ "aiheuttaa" itse oman raiskauksensa? Äh! Ei mene jakeluun.

TA-MIIT kirjoitti...

Hyvä huomio, anonyymi.

Kun miehet laitetaan tilille seksuaalisista aggressioistaan, he esitetäänkin yhtäkkiä niin kovin haavoittuvina julkiselle ripitykselle ja torunnalle, että pitää jäädä jopa töistä pois sen takia. Suorastaan uhreina.

Nainen puolestaan ei saisi kokea haavoittuvansa, voivansa pahoin työyhteisössä tai vaatia ketään haavoittajaansa tilille, vaikka seksistisellä pään aukomisella mennään hyvin usein julmasti "ihon alle" ja sörkitään ihmisen herkimpiä tuntoja.

Tämä on tätä kaksoismoraalia, jota feministinä saa vihastella tapauksesta toiseen.