Lihaskuntotesti

Kun on treenannut koko elokuun lähinnä rötväämällä, syömällä makkaraa, savukalaa ja luokattomat määrät salmiakkia, sekä juomalla alvariinsa punaviintä ja olutta ja siideriä, niin mikäs sen mukavampaa kuin palata kotitatamille ja kuulla, että ensimmäiset vastaantulevat treenit käytetään lihaskuntotestiin!!!!

Testauslajien joukossa ei ollut suunnattomaksi pettymyksekseni lajeja: "kuinka monta salmiakkia saat tungettua suuhusi kerralla", "montako grillimakkaraa pystyt syömään voimatta pahoin" eikä edes "kuinka paljon pystyt kittaamaan Pato Amadoa ja Karjalaa yhdeltä istumalta, ilman että alat sammaltaa, hoiperrella ja höperehtiä."

Höh.

Hoipertelua, känniolotilaa ja höperehtimistä pääsimme sentään testaamaan kymmenen sekunnin pyörivien potkujen testissä (vastaa otsa tolpassa pyörimistä), mutta muuten töihin joutuivat kesän makeaan lonnimiseen liiankin tottuneet lihakset.

Yllätin itseni iloisesti vetämällä mielestäni täysin rapakuntoisena sen verran selkälihaksia, vatsalihaksia ja punnerruksia, että edellä mainitut menivät hyvän ja kiitettävän lokeroihin puolustusvoimien lihaskuntotaulukossa. Vauhditon pituushyppy ja joku aika sitten juoksemani cooperkin olivat näköjään hyvän rajoissa, vaikka treenaamiseni on sekä laadullisesti että määrällisesti vähentynyt romahdusmaisesti jenkkilässä oleillessani, Suomen kiertueestani puhumattakaan.

Testi oli hauska ja motivoiva, eikä se tuntunut inhottavalta rääkkäykseltä. Hienoa, että tällaisia uudistuksia tuodaan lajiimme, ihan kateeksi käy kun joudun palaamaan merten taa. Ainoa vika testissä oli itsessäni, eli heti vatsalihaksilla aloittaessani, pohkeeni veti jostain syystä kovaan kramppiin ja venähti kipeästi, kun en keskeyttänyt sen takia suoritusta. Nyt se on sitten puinen ja kipeä. Perkules. Mitä ihmeen logiikkaa on muuten reväyttää pohkeensa tehdessään vatsalihaksia kysyn minä. Varmaan sama, kuin että saa migreenin kun juoksee cooperin.

Tuli heti kova hinku aloittaa syksyn tehotreeni ja päästä taas sellaiseen kuntoon, että tuntee itsensä terveeksi, motivoituneeksi ja vahvaksi. Makkara-salmiakki-viina-treenejä en kuitenkaan suosittele kenellekään tähän tavoitteeseen pyrkimiseksi. Minulla vain on niihin vissi erikoislupa, kun en sitten koko loppuvuonna saa näitä ihmiskehon kipeästi kaipaamia vitamiineja ja kivennäisaineita hyvän kalan, hyvän makkaran, salmiakin, hyvän suomalaisen oluen muodossa, enkä noista Amerikassa myynnissä olevista viineistäkään ole oikein saanut tolkkua tähän päivään mennessä.

Kiitos uudistuksista ja hyvistä treeneistä M, jos satut tätä vilkaisemaan. Great job, way to go sanois jenkkiläinen.

Jeesus elämässäni

Kävin ennen muinoin 90-luvun alussa kertaalleen yökylässä syvästi uskovaisen perhetutun luona, kun kerta samassa kaupungissa asuimme. Siinä illalla kahvipöydässä istuessamme, emäntäni otti puheeksi, että kyllä se olisi niin hyvä jos minäkin antaisin Jeesuksen tulla elämääni. Taisin lusikoida kiireesti kakkua suuhuni, ettei olisi vain tarvinnut vastata.

Esittelinpä sitten äidilleni vuoden 2002 tietämillä miehen, josta ei ole juurikaan pahaa sanottavaa. Hän on lempeä ja sydämellinen, ihmeellinen, kaunis, oikeudenmukainen, rahasta piittaamaton, fariseuksia vihaava, kiltti eläimille, tervehdyttävää seuraa ja kaikkea muutakin mukavaa. Suuttuessaan hän kyllä kaataa pöydän jos toisenkin, jos siihen ilmenee tarvetta. Äidillä oli heti lempinimi kielen päällä. Miehen tummaan pitkään tukkaan, ruskeisiin silmiin, kasvonpiirteisiin ja silmiinpistävään laihuuteen viitaten hän tokaisi: "Pula-ajan Jeesus!"

Tuossa kesäloman aikana järvellä retkeillessämme Jesse suostui pyynnöstämme tekemään näytösihmeen ja kävelemään vetten päällä, mistä autenttinen kuva yllä. Hänen saavuttuaan viimein rantaan, esitimme kuksat ojossa hartaan toiveen, että josko hän olisi muuttanut myös ison järven veden viiniksi. Valitettavasti ihmemiehemme sanoi, että yksi ihme kerrallaan, muuten iskee työuupumus päälle ja että loma se on oltava jumalan pojallakin. Päätimme seuraavalla kerralla priorisoida tarkasti ihmeiden esitysjärjestyksen.

Mutta nyt se tärkein ilmoitusluontoinen asia. Perhetuttu voi viimeinkin antaa kiven vierähtää sydämeltään. Jeesus on ollut elämässäni jo pitkälti seitsemättä vuotta. Paljastettakoon nyt myös se "suuri salaisuus", että olen ollut hänen kanssaan naimisissa 26.1. 2007 lähtien.

Saku ja kärmes

Laitanpa tämän merkillisen tapauksen tänne, vaikka siitä nyt onkin jo muutama viikko aikaa.

Mansfieldin metsässä kävellessäni istahdin kannolle pitämään taukoa ja juomaan vettä. Selkäni takaa kuului kuivien lehtien kahinaa, jonka olen tottunut liittämään usein kohtaamiini käärmeisiin. Käärmehän siellä olikin, mutta kita apposen ammollaan ja iso sammakko suussa.

Käärme ja sammakko ottivat mittaa toisistaan ja minä kaivoin päätäni pyöritellen kameran esiin. Matelija oli mielestäni haukannut ihan liian ison suupalan, eikä sillä ollut toivoakaan saada pulleaa sakua mahtumaan sisään leukapielistään. Sammakkoa kohtaan tuntemastani säälistä huolimatta päätin visusti olla puuttumatta luonnon kiertokulkuun ja tyydyin vain dokumentoimaan verisen kamppailun.

Kamalalta näyttänyt tilanne sai kuitenkin yllätyskäänteen. Käärme joko haistoi minut ja säikähti tai sitten sammakon iholta erittyvä myrkky teki tehtävänsä, sillä yhtäkkiä käärme sylkäisi saaliin suustaan.

Irti päässyt sammakko jäi nyhjöttämään paikoilleen, kiivaasti puuskuttaen. Hetken sitä katseltuani, kaadoin sen päälle vettä, nähdäkseni miten pahoin se oli vahingoittunut. Sammakolla oli päässään vain pieni puremahaava ja käärmeen tunnistin myrkyttömäksi Garden Snakeksi, joten sakulla saattoi olla jopa mahdollisuuksia selvitä hengissä.

Jonkin ajan kuluttua sammakko lähti loikkimaan karkuun ja ilman illallista jäänyt käärme solahti omille teilleen aluskasvillisuuden sekaan. Minä sain muistoksi aika karmaisevan kuvasarjan.

Kylmä ja kova maa

Kylmä ja kova maa on kotimaa. Kuunnelkaa kun se laulaa.

Newarkilla lentokoneeseen astuessamme, minua ja Jänismiestä vilkaisi päästä jalkoihin norjalainen vanhempi nainen. Hän puuskahti sydämensä pohjasta: "Luojan kiitos, teillä ei ole lapsia! Katsokaas, olette juuri saapuneet lastentarhalennolle. " Vilkaistessani hämmentyneenä ympärilleni huomasin, että "joka toisella" matkustajalla tosiaan oli pieni kullannuppu mukana.

Se tarkoitti lähes taukoamatonta, tärykalvoja raastavaa huutorääkynäkonserttia läpi yön ja aina kun yksi lopetti, pian toinen aloitti. Maailmassa on harvoja yhtä pirullisia ääniä (palohälytin ehkä), joten oli turha kuvitella nukkuvansa silmäystäkään. Norjalainen suorasuu kunnostautui vielä pukemalla monien ajatukset sanoiksi ja huomauttamalla myrkyllisesti hymyillen eräälle äidille, että lapsenne muuten karjuu kuin pieni paholainen. Itse en ilkeäisi moista kenellekään laukoa, mutta turha teeskennellä sitäkään, että pystyisin univelkaisena kovin myötämieliseen ja rakentavaan ajatteluun. Voisin kyllä riemumielin allekirjoittaa vetoomuksen äänieristetyistä lentotiloista lapsiperheille.

Kööpenhaminassa lentokentällä juoksimme unenpuutteesta vahakynttilänkalpeina, ruuhkassa sähiseviin ihmisiin törmäillen vaihtolennolle, viiden ruhtinaallisen minuutin marginaalilla ehtien. Lippujemme tarkastaja vittuili meille sojona, kun olimme niin hengästyneitä. Näiden valaisevien esimerkkien valossa saatoin todeta, että tervetuloa taas siihen normaaliin maailmaan, jossa makeat sokerihymyt, ylikohteliaisuus ja kouristuksenomainen korrektius ovat lähinnä naurun ja pilkan kohde.

Nukkua sain vasta hamassa tulevaisuudessa, sillä lentokentältä matkasimme vielä kuusi tuntia kotiseudulleni ja valvoimme myöhään aamuyöhön syrjäkylän kantakapakassa kaljaa kitaamme kumoten. Pöytäämme istahti siellä alta aikayksikön vanhempi mies, joka tiedusteli olemmeko saatananpalvojia, kun hän näet on sellainen ja hakee juttuseuraa. Olipa mukavaa laukaista kiertelemättä ja kaartelematta, että mielestäni saatananpalvonta on ihan perseestä.

Viimeisten kymmenen päivän aikana univelkani on tuplaantunut ties monenteenko potenssiin ja pääni on täynnä surisevia ampiaisia. Kunniamaininta tomeralle (vai sadistiselle?) äidille, jonka mielestä on suunnattoman antoisaa tulla herättämään jetlagista kärsivä tytär kahta minuuttia vaille kuusi-nolla-nolla ja saarnata vakavalla naamalla, että vasta aamuseitsemältä ylös nouseva (vaikkakin kolmelta nukkumaan mennyt) ihminen on "vetelä".

Olen istunut päiväkausia (ja osan yhdestä yöstäkin) huulet karrelle rohduttavassa sateessa ja tuulessa, sekä välillä myös fantasiakirjamaisessa pilvipoudassa järvellä, teräksenharmaata vedenpintaa ja oikullista kalantuloa vahdaten sekä matkansa pään kohdanneiden kuhien purukalustoa ja kummallisia peilisilmiä ihmetellen.

Olen saunonut karun paratiisimaisen autiosaaren kalasaunalla. Olen uinut hampaita kalisuttavassa vedessä, kävellyt alasti "vetten päällä", maannut toppatakissa hiekkarannalla, istunut yömyöhään nuotiolla savuntuoksusta nauttien ja nukkunut perimätiedon mukaan entiseksi ruumishuoneeksi luulemassamme kalamajassa, vuodelta miekka ja kirves olevilla homehtuneen näköisillä, reikäisillä patjoilla.

Olen kiskonut salmiakkia, punaviiniä, olutta ja makkaraa niin, että verisuonet tykyttävät ratketakseen otsalla ja laiduntanut äidin puutarhan läpi kaikkea mahdollista syötäväksi kelpaavaa märehtien. Olen nauttinut pikkuveljen savustamasta tajuttoman herkullisesta kuhasta, kälyn Kultakalliolta keräämistä kantarelleista tehdystä kastikkeesta sekä ystävien savustamista ihanan rasvaisista ja suussa sulavista muikuista.

Osan ajasta olen matkatavaroiden viivästymisen vuoksi viettänyt minua noin 30 kiloa painavamman "pikku"veljen tyylikkäissä lökäverkkareissa ja äidin lähes tunnistamattomaksi hiutuneessa villapaidassa, karmeassa pastellisävyliivissä sekä jostain ranskalaisesta tavaratalosta ostetussa violetissa kukkahattutäti-hatussa hilluen. OOO-SAM! Minun täytynee mitä pikimmin anoa lupaa liittyä Lumppujen ja Lureksin huipputyylitietoiseen kirjoittajakaartiin.

Olen kuunnellut vuoden aikana kertyneet kauhutarinat kyläläisten ja sukulaisten surullisista kohtaloista, jotka hyytävät sydämen hilelihaksi. Pelko ja suru, joita naiivisti luulin juosseeni karkuun, istahtivat tanakasti takaisin olkapäälleni ja kertoivat pysyttelevänsä siellä elämäni loppuun saakka.

Kuriositeettina isäpuoli lykkäsi päivänä muutamana käteen sanomalehden, jossa oli uutinen kotitilallani aikoinaan tiuhaan työapuna viihtyneestä miehestä, joka on lukemattomien tekemiensä rikosten jatkeeksi syytettynä ystävänsä murhasta ja tämän paistamisesta nuotiolla. En ollut edes yllättynyt, sillä syytetty henkilö on kuvottava niljake, joka ansaitsisi kuulan kalloonsa.

Olen ollut näiden kymmenen päivän aikana kaikkea mahdollista laidasta laitaan. Yllättynyt, hurmaantunut, seurallinen, onnellinen, hilpeä, toiveikas, tasapainoinen, selkeä, tokkurainen, hämmentynyt, ärtynyt, vihainen, pelokas, tuskainen, ahdistunut, järkyttynyt, yksinäinen, erakkouttani huutavasti kaipaava ja surullisempi sekä synkempi kuin koskaan elämäni aikana.

Tietää ainakin tulleensa kotiin.