sunnuntaina, syyskuuta 07, 2008

Valkoisen Helmen kirous



Päädyimme Suomen lomallamme jälleen meitä mm. Itävallassa ja Ranskassa kiidättäneen Transit Helmen kyytiin. Syynä tähän oli se, että legendaarisen poliisiauton omistusoikeus siirtyi hupskeikkaa eksältäni pienimmälle pikkuveljelleni ja pikku-pikkuveli lupasi antaa meille kyydin erääseen must-kyläpaikkaan. Olimmehan jo autuaasti päässeet unohtamaan, miten tuppaa käymään autoille, jotka ovat eksän eksiä.

Helmi on kuljettanut meitä sisuksissaan useita tuhansia kilometrejä ja selvinnyt hengissä kammottavien vuoristoteiden kurveista, nousuista ja laskuista. Toisaalta se on myös räjäyttänyt renkaansa Saksan moottoritiellä, meinannut päätyä huolimattoman kiristyksen ansiosta kolmipyöräiseksi Ranskassa ja yskinyt surkeasti eräänkin matkan rannikolta Karjalan kunnaille.

Helmi lähti kitisemättä liikkeelle ja kiisimme tasaista vauhtia pitkin maanteitä, ohi syksyisten viljapeltojen, Lauri Tähkän ylimielisen Elonkerjuun soidessa taustalla. Pääsimme lähes perille, ennen kuin ääni Helmen sisuskaluissa muuttui pahanenteiseksi vinkunaksi. Kävi ilmi, että auton laturin hihna veteli viimeisiään.

Hihna saatiin ensiavuksi kiristettyä ja pääsimme vierailun jälkeen jonkun matkaa takaisin Turkuun päin. Sitten hihna taas löystyi, vinkuna kiihtyi ja akku hyytyi erääseen risteykseen Euran tietämillä. Jouduimme työntämään auton risteyksen yli lähimmälle linjapysäkille ja se tuntui niin nostalgisen tutulta. Olen nimittäin työntänyt eksän autoja niin monta kertaa, että voisin osallistua autontyöntämisen maailmanmestaruuskisoihin.

Saimme sentään tien toisella puolella hommiaan lopettelevalta ulkomaalaiselta kahvilatyöntekijältä lisää virtaa. Ystävällisellä auttajallamme oli ylähuulen halki kulkeva näyttävä arpi ja kirjailijamielisenä ihmisenä päädyin heti mielikuvittelemaan, missä tragediassa hän oli mahdollisesti huomiota herättävän vammansa saanut.

Ladattu virta ei pitkälle riittänyt ja pian olimme taas jonkun suljetun taipalekahvilan pihalla aapailemassa vähäisiä vaihtoehtojamme. Olimme kuulleet urbaanilegendan siitä, että pihka saattaisi antaa hiukan tarvittavaa kitkaa, joka puolestaan saattaisi mahdollistaa hihnan pyörimisen vielä hetken aikaa. Niinpä rönysin metsikköön etsimään haavoittuneita havupuita.

Kädet pihkassa löysin sisältäni pienen mekaanikon ja ryömin auton alle töhnäämään hihnoja. Operaation jälkeen koitimme jatkaa töyssähtelevää matkaamme. Minulla oli tekemistä mustien moottoriöljy-pihkaisten käsieni kanssa, etten olisi lääpännyt niitä johonkin otolliseen pintaan kiinni tai tahrinut niillä Jänismiehen rakasta punahilkkatakkia, jonka olin sosialisoinut lämmikkeekseni.

Luovasta ensi-avusta ei ollut juuri mitään hyötyä ja niinpä jämähdimme seuraavaksi Raitko-nimisen metsätien risteykseen, auton nokka sopivasti alamäkeen. Ei siinä muu auttanut, kuin lykätä autoa pitkin valittua suuntaa ja saimme tuloksetta lykätä sitä aika monta kertaa. Kunnes olimme jumissa kilometrin päässä metsäpätkällä, ilman että auto enää osoitti henkiin heräämisen merkkejä.

Siinäpä sitä sitten oltiin. Hiekkatiellä, pimeässä metsässä, huikaisevan hienon tähtitaivaan alla. Linnunrata näkyi komiasti ja ilma oli raikasta hengittää. Näkymättömissä virtaavan metsäpuron heleää solina vain säesti peukaloittemme ja päittemme pyörittelyä. Tiellä ei mökin mökkiä, eikä minkään näköistä liikennettä. Helmi nökötti tyystin hyytyneenä ja kaikki lukuisat työntöyritykset olivat turhia. Työntäessä pihkaiset käteni tuppasivat jäämään joka kerta auton puskuriin tai peltiin kiinni ja irrottivat otteensa rapeasti rapsahtamalla. Jos olisi ollut makkaraa tai vaahtokarkkeja, olisimme pistäneet mieluusti notskin pystyyn.

Kireämmällä ihmisellä olisivat jo menneet hermot monta kertaa, mutta meillä näytti pinna vain venyvän entisestään. Tuli todettua, että ei vielä edes stressihiki alkanut kihota kainaloon. Kesän aikana oli vastaan ehtinyt tulla jo niin täydellisen tyrmääviä ja elämältä pohjaa termiittien lailla murentavia asioita, että tämä tuntui siinä rinnalla pelkästään hassunhauskalta seikkailulomalta.

Mikäs siinä sitten muu auttoi, kuin ottaa luuri käteen ja soittaa rakkaalle vähän isommalle pikkuveljelle, että tulisitkos meidät noutamaan täältä noin sadan kilometrin päästä. No hänhän hyvänä ja sydämellisenä ihmisenä lähti, vaikka kello oli jo pitkälti puolenyön ja hänellä takanaan erittäin pitkä, toiminnantäyteinen päivä sekä liuta lyhyitä yöunia. Se pienempi pikkuveli pisti puolestaan kännykkänsä soittamaan vanhaa ja aitoa Nightwishiä yön piristeeksi.

Vähän isomman pikkuveljeni vetoavustuksella saimme hinattua Helmen vaarallisen valottomana Laitilaan, jonne jätimme sen yöksi nukkumaan. Itse olimme Turkusessa ja pää tyynyssä vasta joskus neljän tienoilla.

Tulipahan taas todettua, että emme ole näköjään vieläkään kasvaneet aikuisiksi, kun liikumme edelleen autoilla, joissa ainoana takuuna on se, että ne hyytyvät jossain vaiheessa matkaa jonnekin hankalaan paikkaan.


2 kommenttia:

shaoli kirjoitti...

Voi teitä (huomaa sanan kaksimerkityksellisyys...). Tuossa pihkakohdassa nauroin kyllä tikahtuakseni ja täytyy sanoa, että Niisakin yhtyi nauruun, ei ehkä ihan tiennyt miksi nauroi...

Kaiken kaikkiaan ihana tarina.

Ta-Miit kirjoitti...

Luulen, että olisitte nauraneet vielä enemmän, kunhan olisitte nähneet miltä käteni näyttivät :)

Jotenkin alkaa tuota episodia ajatellessa soida päässä "Mä näitä polkuja tallaan kai viimeiseen asti..."