Iso ÄmmÄ

Madonnaa diggaileva ystäväni tuli vallan hurjaksi. Hän osti itselleen sekä minulle lipun popin kuningattaren Madison Squarella 11.10 järjestettyyn konserttiin, mistä hänelle suurkiitos. Hän sai huudettua ebaysta paikat permannolta, josta näkyvyys lavalle olikin kiitettävä.

Itse en ole erityisemmin Madonnan musiikista kiinnostunut ja pidän vain muutamista hänen biiseistään (Hung up, Four Minutes), mutta musiikkihistoriallisena ilmionä Maddy on kieltämättä hyvin vaikuttava ja ajatuksia herättävä persoonallisuus. Räikeästä ja julkeasta seksuaalisuusperformanssistaan puhumattakaan.

Monikaan saman ikäinen laulaja ei ole noin täydellisessä atleettikunnossa ja vetele maailmankiertuetta, jonka ohjelmanumeroissa on mm. melkoista kuntoa ja ketteryyttä vaativa hyppynaruspektaakkeli. Koittakaapas vaikka jokainen kotona huviksenne miten jouhevasti pääsette kyykkyyn ja ylös jalat yhdessä ja selkä suorana sen jälkeen, kun olette ensin hajottaneet polvenne.

Turha sitä paitsi valittaa, ettei tuon ikäisenä pitäisi enää näytellä nuorta kiimaista narttua. Kyllä Madonna varmaan itsekin tietää parikymmentä vuotta musiikkialalla huhkittuaan, miten ja mille virnuilla parodisesti. Ei Mick Jaggerille ja Iggy Popillekaan valiteta siitä, etteivät kyseiset parhaan myyntipäivänsä jo nähneet herrat niin kovin arvokkaasti, siveästi ja seniorimaisesti käyttäydy. Raadollinen totuus on että musiikissa seksi, sirkushuvit ja muu ketkuttaminen ovat aina myyneet paremmin kuin loistava lauluääni. Madonna itsekin myöntää, ettei hän ole niin hyvä laulaja, että hänen megasuosionsa selittyisi sillä.

Madonna on ehkä pelottava kontrollifriikki ja itsekeskeinen narsisti (yllättäen nämä luonteenpiirteet muuttuvatkin paheksuttaviksi, kun on kyse menestyvästä naisartistista), mutta hän on haastattelujen ja kannanottojensa perusteella myös rohkea ja älykäs nainen, joka ei juurikaan anna muiden määräillä mitä hänen on sopivaa tehdä ja mitä ei. Pidän hänessä siitä, että hän talloo paskan lentämisestä huolimatta jatkuvasti auktoriteettien varpaille ja uhoaa, että kukaan ei voi häntä estää tai pysäyttää. On kieltämättä herkullista ja siistiä, että joku vittuilee suuren yleison edessä niin paaville, sotahaukoille, kuin maailman politiikan kermallekin sanojaan siistimättä. (Vittuilu Sarah Palinille oli mannaa korvilleni) Siitä huolimatta, että moinen vastarannankiiskeys toki palvelee loistavasti myös hänen omaa suosiotaan ja tilipussiaan.

Kuningatar odotutti itseään puolitoista tuntia, jonka aikana ehti hyvin tarkkailla hitaasti paikalle valuvaa väkeä. Sateenkaarikansa oli paikalla vahvasti edustettuna ja joitakin henkilötä konsertti oli innostanut pukeutumaan näyttäviin kuteisiin. Eräskin lumivalkoiseen sonnustautunut marilynmonroe-lookalike-neiti sai koko aitiollisen päät kääntymään puoleensa sipsuttaessaan omalle paikalleen, sievästi vilkuttaen.

Introna konserttiin toimi näyttävä animaatio, jossa esiteltiin Kovan Karkin valmistusvaiheita. Sen jälkeen Madonna käännettiin lavasteista esille ja hän istui valtaistuimellaan jalat oikein kunnolla levällään. Itselläni ensireaktio oli: hitto vieköön miten pieni muija hän onkaan. Oikea taskulolita. No mitä tosin odotin ihmisestä, joka on noin 152 cm pitkä ja totaalisen rasvaton sekä nesteetön lihaskimppu? Ehkä se on se maine ja kohina, joka laittaa ihmisen ajattelemaan että joku toinen ihminen olisi suurempi kuin onkaan.

Pieni nainen laittoi koko Madison Squaren messuamaan, aaltoilemaan ja hytkymään kuin jonkun jättimäisen pakanallisen temppelin. Ei kyseessä ollut suinkaan mikään konsertti, vaan jonkinlaisen jumalattaren palvelus siellä oli selvästi menneillään. Se oli ateistille mielenkiintoista ja ehkä hieman pelottavaakin tarkkailtavaa. Onneksi en ollut eturivissä, sillä olisin hyvinkin saattanut saada erään Maddyn hampaisiin joutuneen vanhemman miehen lailla ankaraa rippiä ja nuhtelua siitä, kun en tanssannut, kiljunut tai heilunut joukkopsykoosissa muiden lailla.

Keikan musiikista itsestään minun lienee turha laatia mitään analyysia, sillä en rehellisesti tiedä montakaan Madonnan kappaleen nimeä, saatika erota niitä toisistaan. Eli jätetään se niille, jotka tietävät paremmin.

Madonnan uusimman levyn nimi on provosoivasti Hard Candy. Termillä on useita yleisöä pohdituttaneita sivumerkityksiä pedofiilin unelmalolitasta heroiiniin ja seisovaan kulliin. Se kuulema tarkoittaa pornoslangissa myos vanhempaa huoraa, joka pukeutuu nuoreksi tytoksi. Kiertueen nimi on puolestaan osa biisiä jossa lauletaan "My sugar is raw, sticky and sweet." Vaginan palvonta ei ollut unohduksissa näiltäkään kekkereiltä ja Maddy muisti useaan otteeseen viitata napansa alle muistuttaakseen, minkä ympärillä koko maailma loppujen lopuksi pyörii.

Henkilökohtaisen elämän saralla Madonna on nyt aika kovassa mediapyörityksessä annettuaan kenkää aviomiehelleen Guy Ritchielle. Juorulehdet ruotivat ekstaasissa sitä, kumpi puolisoista on ollut ahneempi, kylmempi, kontrolloivampi tai loukkaavampi avioliiton aikana. Tulossa on siitä harvinainen avioerospektaakkeli, että tällä kertaa onnenonkijaksi syytetty pienempituloinen mies on vaatimassa itselleen puolta musiikkimaailman rikkaimman naisen valtakunnasta. Avioehtoahan heillä ei ollut. Kummankohan puolelle julkinen sana asettuu?

Minua mietityttää enemmänkin, millaiset ovat tähden kimalluksen ja kovan kuoren alle piilotetut inhimilliset tunteet. Tuskinpa tosin sen kummemmat kuin meillä muillakaan.

"I can be arrogant sometimes, but I never mean it intentionally. I can be really snotty to people but that`s not anything new really. I always acted like a star long before I was one. If people don`t see my sense of humor then I come off as being expensive, but I always endear myself to people when I find their weaknesses and they acknowledge it. It`s the people who try to hide everything and try to make you think they`re so cool that I can`t stand."

Yllä olevassa videossa on mielestäni konsertin henkilökohtaisesti mukaansatempaavin sikermä.

Sekametelisoppa

Kirjoittamiseni on ollut muutamista sattuneista syistä alamaissa ja on yllättävän vaikeaa ja kehtuuttavaa ottaa itseään sen verta niskasta kiinni, että saisin aikaiseksi koosteen viikosta, jonka vietin metropolissa. Mutta kun olen kerta luvannut itselleni pyhästi pitää kattavaa kirjaa matkoistani ja näkemästäni, niin ei siitä parane luistaa. En halua vahingossakaan unohtaa mielenkiintoisia elämyksiä, joita koitan elämääni keräillä ja kiroilla muutaman vuoden päästä kuvakasa kourassani, että missä ihmeessä minä tämänkin muka olen ottanut ja mitä silloin tarkalleen ottaen tapahtuikaan. Siispä otetaan taas pala kerrallaan.

Nykissä vain kerta kaikkiaan on kaikkea liikaa, niin positiivisessa kuin negatiivisessakin mielessä. Mielenkiinnon kohteet virtaavat siellä silmien ohi metron nopeudella. Kaiken näkemisen kuume tarttuu väistämättä ja patistaa kävelemään nopeammin, valikoimaan ripeämmin ja hankkiutumaan tehokkaammin paikasta toiseen. Tuntuu siltä, kuin pesusienen lailla imeviin aivoihin olisi kaadettu päivästä toiseen isolla tratilla tavaraa niin, että kallon saumat vain rutisivat. Muistuu taas mieleen Axl Rose, joka biisissä Welcome to the Jungle istuu pakkopaidassa tempoillen tuolissa ja tuijottaa lukemattomia edessään välkkyviä ruutuja.

Lähtöaamuni Ithacasta oli oikea visuaalinen elämys. Reitin varrella kohoilevilla kukkuloilla loimotti komea ruska ja paksut usvalautat ajelehtivat laaksoissa auringon noustessa. metsänrajan takaa. Annoin taas itselleni henkistä bennyhilliä siitä, että miksi minä en voi edes yrittää olla aamuvirkku ja lähteä bongaamaan edes joskus aamuja. Kertakaikkiaan kurjaa, että on olemassa vuorokaudenaika, josta minulla on niin nirkoisesti vapaa-ajan havaintoja, kirjoituksia sekä valokuvia.

Heti Nykiin saavuttuani kävin viemässä tavarat Dexter Hostelliin, osoitteeseen 345 West 86th Street. Hostelli oli ihan kelvollinen ja vaatimattomalle matkaajalle tarpeeksi siisti käytävän sekä kylppärin lattialla olevista hiiri/torakkaloukuista (ainuttakaan vorriaista en missään nähnyt) huolimatta. Etenkin kun ottaa huomioon sen, että meinasin ensin halpuuden perusteella valita majapaikaksi maineeltaan yhden Nykin törkeimmistä torakka- ja ludehostelleista. Siis oikein aidon BedBugBite Innin, nimeltään West Side Inn Hostel. Onneksi realistishenkinen matkaseura sai minut tosiin ajatuksiin. Muuten voisin pahimmassa tapauksessa olla täynnä kutiavia paukamia. Älkää menkö West Side Inn Hosteliin, ellette varta vasten tahdo ottaa riskejä ja kokeilla eksoottisia puremainfektioita.

Joilllakin on ollut Dexteristäkin huonoja kokemuksia, eikä sen pitäminenkään kuulema ole yksiselitteisen laillista, mutta itselleni 30 dollaria yöltä kustantava majapaikka passasi mainiosti. Sen ainoat miinukset olivat perkeleellisesti kitisevä metallisänky ja todella hankalat, ohuet tikkaat, joilla kiivetä yläpedille. Voi mun kävelystä kipeitä jalkaparkojani myöhempinä päivinä! Mitään häiriöitä hostellissa ei ilmennyt. Sijaintikin oli mielestäni turvallisella paikalla, lähellä ruokakauppoja, luksusvanhainkodin vieressä ja helpon metromatkan päässä Manhattanista, joten myöhemmälläkään majapaikaan palaaminen ei huolestuttanut. Läheisellä Amsterdam-avenuella oli muuten sunnuntaisin silmänkantamattomiin ulottuvat markkinat, joilla oli tarjolla kojuruokaa ja muuta tavaraa.

Lähdin heti sisäänkirjautumiseni jälkeen kävelemään hostellilta parinkymmenen korttelin päähän, Harlemin rajalla 110-113 Amsterdam avenuen välissä sijaitsevalle St. John Divinen goottikatedraalille. Se olikin ensimmäisen päiväni ainoa nähtävyys iltaisen kaduilla norkoilun ja ruuan etsimisen lisäksi.

Luokassa "katedraalit", kyseinen uskomusolentojen palvontapaikka on kuulema maailman suurin. Minua itseäni ei kiinnostanut paikan hengellisyys, vaan Franciscus Assisilaisen juhlapäivänä suoritettava kuuluisa eläinten siunaaminen. Koska en ollut jaksanut nousta viiden tienoilla lähtevään bussiin, en ikävä kyllä ehtinyt nähdä varsinaista eläinryntäystä kameleineen ja muine kuriositeetteineen, vaan jouduin tyytymään laamoihin, sekä muutamiin siunattavaksi tuotuihin koiriin ja kissoihin. Ehkä olisi pitänyt kerrankin nousta jo kukonlaulun aikaan.

Itse katedraali oli erittäin näyttävä niin sisältä kuin ulkopuoleltakin, joten se kannatti kyllä käydä vilkaisemassa. Katedraalin vieressä on lisäksi veikeä pieni puisto, jonka keskellä kohoaa hyvän ja pahan taistelua kuvaava Greg Wyattin Peace Fountain. Se on oikea sekametelisoppa veistokseksi ja wikipedia kuvaa sitä seuraavalla tavalla:

Peace Fountain celebrates the triumph of Good over Evil, and sets before us the world's opposing forces—violence and harmony, light and darkness, life and death—which God reconciles in his peace.

When the fountain operates, four courses of water cascade down the freedom pedestal into a maelstrom evoking the primordial chaos of Earth. Foursquare around the base, flames of freedom rise in witness to the future. Ascending from the pool, the freedom pedestal is shaped like the double helix of DNA, the key molecule of life. Atop the pedestal a giant crab reminds us of life's origins in sea and struggle. Facing West, a somnolent Moon reflects tranquility from a joyous Sun smiling to the East. The swirls encircling the heavenly bodies bespeak the larger movements of the cosmos with which earthly life is continuous.

Nine giraffes—among the most peaceable of animals—nestle and prance about the center. One rests its head on the bosom of the winged Archangel Michael, described in the bible as the leader of the heavenly host against the forces of Evil. St. Michael's sword is vanquishing his chief opponent, Satan, whose decapitated figure plunges into the depths, his head dangling beneath the crab's claw. Tucked away next to the Sun, a lion and lamb relax together in the peace of God's kingdom, as foretold by the prophet Isaiah.

Suomesta tullut ystäväni J saapui hostellille illalla. Saimme huomata, että neljän hengen huoneemme kämppis oli ruotsalainen! Kommunikoimme hänen kanssaan sitkeästi englanniksi, kun ei kerta ollut mikään pakko puhua ruotsia. Kävi ilmi, että hän ei edes tiennyt suomalaisten olevan velvoitettuja kaksikielisyyteen.

Suomen tuliaisina haltuuni päätyneen mustan huumeen, eli salmiakin yliannostus ja melatoniinin siivittämät kunnon unet maistuivat mainiolta siitä huolimatta, että pieninkin liikahdus yläpetillä aiheutti kauhean SKRIIEEEEEK! -naukaisun punkan tukirakenteissa.

Isoon Omppulaan

Paistoin illankorvassa kanelilta tuoksuvan omenapiirakan lähtötunnelman nostattamiseksi. Huomenna haukkaan ensimmäisen suupalan vähän Isommasta Omenasta.

Nyt on vielä minimalistinen viikon matkakamppeitten pakkaus tekemättä. Pakko, siis aivan pakko saada kaikki sullottua yhteen naftiin laukkuun. Hypin vaikka päällä, mutta enempää en ota. Aamulla varhain möngin bussiin ja köröttelen New Yorkiin. Vaikka vastahan sieltä nelisen viikkoa sitten tulin ja sitä edeltävästä visiitistäkään ei ole kuin muutama kuukausi. Yhtä eestaas matkustamista on ollut koko tämä kesä. Hassua lähteä New Yorkiin vähän niin kuin aikoinaan Turusta Helsinkiin.

Matkan tavoitteena on käydä katsomassa Madison Squarella rokkaavaa Isoa Ämmää ja tirkistelemässä Broadhurstilla Harry Potterin taikasauvan heiluttelua. Ottaa uusintavisiitti Bronxin eläintarhaan ja viettää kokonainen päivä luonnonhistoriallisessa museossa. Koluta pari isoa puutarhaa. Talsia ristiin rastiin Central Parkia ja ehkäpä viimeinkin käydä katsomassa ne pakolliset vapaudenpatsaat ja kaksoistornien jättämät aukot. Frommersin New York City 2008 -opas pitänee hyvän huolen, ettei tarvitse sormi suussa ihmetellä mihin sitä aikaansa kuluttaisi.

Tämä kirjoittelu on nyt kyllä selvästi joku defenssimekanismi ja sijaistoimintaa, ettei vain tarvitsisi pistää kamppeita kasaan. Minä otan nyt itseäni niskansta kiinni ja menen pakkaamaan. Se on moro.