Vähältä piti, etten tänään sännännyt tietonkoneen ääreen kirjoittamaan bloggausurani tulikivenkatkuisinta tekstiä. Siitä, että tästä tuleekin hyväntuulista hehettelyä, saatte kiittää liikuntahallilta kotiini olevaa muutaman kilometrin jäähdyttelymatkaa (-14 asteen pakkasessa) ja yllä olevaa videota, jossa joogi Hayward joutuu vitsikkään viiksekkään koettelemaksi.
Menin tänään Forrest-joogatunnille Teaglelle, jossa käyn ylipäätään aika harvoin treenaamassa. Olin ärsyttävästi pari minuuttia myöhässä tunnilta, joten kävin äkkiä riisumassa pois talvikuteeni (näin jälkikäteen tarkasteltuna vain uimaritiimille tarkoitetussa) pukuhuoneessa, kun se oli oikein kätevästi vastapäätä joogasalin ovea. Käteni olivat täynnä takkia, hanskaa, toista takkia, ulkoiluhousua ja sukkaa, joten jätin huolettomasti kenkäni pukuhuoneeseen, ettei tarvitse niitä enää erikseen hakea.
Jooga oli antoisa, vaikkakin muutaminen minulle täysin uusine liikkeineen (mm. side crow) melko vaativa. Oi sitä chilimäistä poltetta, joka asanoiden aikana hiipii lihaksiin. Tunsin yhdessä vaiheessa suurta kiusausta vääntää viimeinkin jalkani kokonaan niskan taakse, kun se kerta tuntuisi sinne nyt jo mahdollisesti menevän, mutta jätin sitten kuitenkin varmuuden vuoksi myöhemmäksi. Muistui nääs mieleen kevään reidenrevähdys, jota podin peräti neljä kipeää kuukautta. Vasta loppupuolella alkoi keskittymiseni herpaantua todella, kun huomasin olevani ihan törkeän nälkäinen. Massu vain kurisi surullisesti udjana-bandhaa kiristäessäni. Viimeisissä venytyksissä uneksin jo vesi kieleltä tippuen ruuasta ja odotin pääseväni ryntäämään kotiin, leipomieni tuoreiden sämpylöiden kimpuun.
No arvata saattaa pääsinkö. Kun koitin hakea tunnin jälkeen kenkäni pukuhuoneesta, sen ovi olikin lukossa. Menin nillittämään asiasta hallin tiskillä päivystävälle nuorelle miehelle, joka ei meinannut ensin edes tajuta mistä on kyse, vaikka hyvin selvällä amerikaanskalla selostin ja viitoin havainnollisesti. Pian kävi ilmi, että kyse ei suinkaan ollut kommunikaatio-ongelmasta, vaan siitä, että tyyppi ei itse asiassa tiennyt juuri mistään mitään, kunhan nyt vain oli töissä siellä.
Nuorukainen aapaili siinä sitten sormi suussa valehtelematta noin sata avainta sisältävän naulakon edessä ja totesi, että hän ei todellakaan osaa sanoa, mikä avain siihen pukukoppiin käy. Avaimiin kun ei oltu edes merkitty, mihin oveen mikäkin niistä kuului. Liikuntahallin asiakkaat ovat sitten vissiin jotain vitun harrypottereita, jotka pystyvät valkkaamaan sen yhden ainoan tarvitsemansa maagisen avaimen siitä taulusta pelkän ajatuksen voimalla.
Seuraavan noin puolen tunnin ajan poju sitten sovitteli eri nippujen avaimia pukukopin oveen tuloksetta ja minä huokailin nääntyneenä vieressä. Mikään niistä ei käynyt ja hän kohautteli olkiaan. Ehdotin hänelle jollekulle asiasta mahdollisesti tietävälle soittamista. Hän sanoi ettei hänellä ole kenenkään vastuussa olevan numeroa, eikä hän itse asiassa edes tiedä kenen numeroa ylipäätään hakisi. Mahtavaa.
Minulle alkoi nousta tuskanhiki kainaloon, sillä ulkona oli huomattavan kylmä enkä voinut edes kuvitella hipsuttavani sukkasillani kotiin, saatikka edes noin puolen kilometrin päässä olevalle Jänismiehen työpaikalle. Minulla ei ollut mukana puhelinta, eikä sen puoleen Jänismiehen numeroakaan. Nuorukainen jatkoi päämäärätöntä pyörintäänsä kopissaan ja alkoi käydä selväksi, että ainakaan hänellä ei ollut yhtään hyvää ideaa ongelmani suhteen. Lähinnä hän kai vain toivoi minun haihtuvan ilmaan tai imeytyvän lattian rakoon. Koitti hän sentään hakea pyytämääni puhelinnumeroa netistä, mutta ei löytänyt sitäkään, vaikka haku vaati vain noin kolmen sanan peräkkäinasettelua googlen looraan. Lopulta sanoin, että minä tungen nyt sinne sinun koppiisi, etsin Jänismiehen labran numeron netistä itse ja soitan sitten sinne paikan puhelimesta. Tyyppi näytti vähintään vastahakoiselta ja täysin huumorintajuttomalta, mutta antoi hetken ähisteltyään luvan.
No eipä auttanut sekään. Jänismiehen labran numero ei vastannut, vaikka kuinka rinkutin. Todennäköisesti Jänismies, hänen työtoverinsa ja Suomesta tullut vieras olivat lähteneet siihen aikaan jo illalliselle. Jotta se siitä cunning planista sitten. Tarkistin vielä hallin sulkemisajan ja sehän olikin siinä sopivasti mennyt jo varttitunti sitten. Koppityyppi näytti siltä, että oli jo täysin kypsä lähtemään himatsuun. Oh noes.
Kysyin, onko koppityypillä autoa ja päätin, että jos tässä nyt ei muu onnistu, niin hän saa kyllä viskata minut kotiin, olipa supernoloa tai ei. Oli hänellä auto, mutta tietenkin parkissa jossain toisella puolen yliopistoa. Silmäilin epätoivoisena kopissa olevia uimaräpylöitä ja näin jo itseni läpsyttämässä niillä lumessa ja pakkasessa kuin maailman suuresti murjoma Aku Ankka. Onneksi oli sentään housut jalassa.
Mutta suojeluspiruni oli sittenkin kuulolla, kunhan vain ensin antoi minun kärsiä, sadistinen sarvipää kun on. Kopinvartija hokasi jokseenkin viime tingassa (ennen kuin olisin mennyt hakkaamaan otsaani halki lähimpään tiiliseinään), että hyllykön alta pilkistivät jonkun miespuolisen henkilön sinne jättämät LENKKARIT. Koppis sanoi, että hänen puolestaan voin lainata niitä. No minähän tempaisin ne ahneesti jalkaani ja hallelujaa, niillä pystyi isoudesta huolimatta kävelemään. Jopa juoksemaan kotiin asti. Ja minähän juoksin, verisuoni päässä pullottaen.
Kotona sitten ahdoin sämpylää suuhuni minkä kerkesin (olen onnistunut vissiin ekaa kertaa elämässäni tekemään MEHEVIÄ, suussa sulavia sämpylöitä, kuivien käkkänöiden sijasta) ja istahdin tietokoneen ääreen sormiani naksutellen. Tavoitteenani oli vaahdota laveasti ja mahdollisimman rumia kirosanoja viljellen siitä, millaisia älykääpiöitä täkäläiset ovat, kun virittelevät ilkeitä tuhkimoansoja viattomille naisparoille. Ja sitten vielä se pelastava prinssikin osoittautuu Pekka Puupääksi.
Kävin kuitenkin ensin vilkaisemassa Hyssen blogissa hauskaa videota. Minun oli pakko kopioida se tänne, sillä sen katsomisen jälkeen ei ollutkaan enää yhtään kiukkuinen ja katkera mieli. Ainoastaan nauratti.
Menin tänään Forrest-joogatunnille Teaglelle, jossa käyn ylipäätään aika harvoin treenaamassa. Olin ärsyttävästi pari minuuttia myöhässä tunnilta, joten kävin äkkiä riisumassa pois talvikuteeni (näin jälkikäteen tarkasteltuna vain uimaritiimille tarkoitetussa) pukuhuoneessa, kun se oli oikein kätevästi vastapäätä joogasalin ovea. Käteni olivat täynnä takkia, hanskaa, toista takkia, ulkoiluhousua ja sukkaa, joten jätin huolettomasti kenkäni pukuhuoneeseen, ettei tarvitse niitä enää erikseen hakea.
Jooga oli antoisa, vaikkakin muutaminen minulle täysin uusine liikkeineen (mm. side crow) melko vaativa. Oi sitä chilimäistä poltetta, joka asanoiden aikana hiipii lihaksiin. Tunsin yhdessä vaiheessa suurta kiusausta vääntää viimeinkin jalkani kokonaan niskan taakse, kun se kerta tuntuisi sinne nyt jo mahdollisesti menevän, mutta jätin sitten kuitenkin varmuuden vuoksi myöhemmäksi. Muistui nääs mieleen kevään reidenrevähdys, jota podin peräti neljä kipeää kuukautta. Vasta loppupuolella alkoi keskittymiseni herpaantua todella, kun huomasin olevani ihan törkeän nälkäinen. Massu vain kurisi surullisesti udjana-bandhaa kiristäessäni. Viimeisissä venytyksissä uneksin jo vesi kieleltä tippuen ruuasta ja odotin pääseväni ryntäämään kotiin, leipomieni tuoreiden sämpylöiden kimpuun.
No arvata saattaa pääsinkö. Kun koitin hakea tunnin jälkeen kenkäni pukuhuoneesta, sen ovi olikin lukossa. Menin nillittämään asiasta hallin tiskillä päivystävälle nuorelle miehelle, joka ei meinannut ensin edes tajuta mistä on kyse, vaikka hyvin selvällä amerikaanskalla selostin ja viitoin havainnollisesti. Pian kävi ilmi, että kyse ei suinkaan ollut kommunikaatio-ongelmasta, vaan siitä, että tyyppi ei itse asiassa tiennyt juuri mistään mitään, kunhan nyt vain oli töissä siellä.
Nuorukainen aapaili siinä sitten sormi suussa valehtelematta noin sata avainta sisältävän naulakon edessä ja totesi, että hän ei todellakaan osaa sanoa, mikä avain siihen pukukoppiin käy. Avaimiin kun ei oltu edes merkitty, mihin oveen mikäkin niistä kuului. Liikuntahallin asiakkaat ovat sitten vissiin jotain vitun harrypottereita, jotka pystyvät valkkaamaan sen yhden ainoan tarvitsemansa maagisen avaimen siitä taulusta pelkän ajatuksen voimalla.
Seuraavan noin puolen tunnin ajan poju sitten sovitteli eri nippujen avaimia pukukopin oveen tuloksetta ja minä huokailin nääntyneenä vieressä. Mikään niistä ei käynyt ja hän kohautteli olkiaan. Ehdotin hänelle jollekulle asiasta mahdollisesti tietävälle soittamista. Hän sanoi ettei hänellä ole kenenkään vastuussa olevan numeroa, eikä hän itse asiassa edes tiedä kenen numeroa ylipäätään hakisi. Mahtavaa.
Minulle alkoi nousta tuskanhiki kainaloon, sillä ulkona oli huomattavan kylmä enkä voinut edes kuvitella hipsuttavani sukkasillani kotiin, saatikka edes noin puolen kilometrin päässä olevalle Jänismiehen työpaikalle. Minulla ei ollut mukana puhelinta, eikä sen puoleen Jänismiehen numeroakaan. Nuorukainen jatkoi päämäärätöntä pyörintäänsä kopissaan ja alkoi käydä selväksi, että ainakaan hänellä ei ollut yhtään hyvää ideaa ongelmani suhteen. Lähinnä hän kai vain toivoi minun haihtuvan ilmaan tai imeytyvän lattian rakoon. Koitti hän sentään hakea pyytämääni puhelinnumeroa netistä, mutta ei löytänyt sitäkään, vaikka haku vaati vain noin kolmen sanan peräkkäinasettelua googlen looraan. Lopulta sanoin, että minä tungen nyt sinne sinun koppiisi, etsin Jänismiehen labran numeron netistä itse ja soitan sitten sinne paikan puhelimesta. Tyyppi näytti vähintään vastahakoiselta ja täysin huumorintajuttomalta, mutta antoi hetken ähisteltyään luvan.
No eipä auttanut sekään. Jänismiehen labran numero ei vastannut, vaikka kuinka rinkutin. Todennäköisesti Jänismies, hänen työtoverinsa ja Suomesta tullut vieras olivat lähteneet siihen aikaan jo illalliselle. Jotta se siitä cunning planista sitten. Tarkistin vielä hallin sulkemisajan ja sehän olikin siinä sopivasti mennyt jo varttitunti sitten. Koppityyppi näytti siltä, että oli jo täysin kypsä lähtemään himatsuun. Oh noes.
Kysyin, onko koppityypillä autoa ja päätin, että jos tässä nyt ei muu onnistu, niin hän saa kyllä viskata minut kotiin, olipa supernoloa tai ei. Oli hänellä auto, mutta tietenkin parkissa jossain toisella puolen yliopistoa. Silmäilin epätoivoisena kopissa olevia uimaräpylöitä ja näin jo itseni läpsyttämässä niillä lumessa ja pakkasessa kuin maailman suuresti murjoma Aku Ankka. Onneksi oli sentään housut jalassa.
Mutta suojeluspiruni oli sittenkin kuulolla, kunhan vain ensin antoi minun kärsiä, sadistinen sarvipää kun on. Kopinvartija hokasi jokseenkin viime tingassa (ennen kuin olisin mennyt hakkaamaan otsaani halki lähimpään tiiliseinään), että hyllykön alta pilkistivät jonkun miespuolisen henkilön sinne jättämät LENKKARIT. Koppis sanoi, että hänen puolestaan voin lainata niitä. No minähän tempaisin ne ahneesti jalkaani ja hallelujaa, niillä pystyi isoudesta huolimatta kävelemään. Jopa juoksemaan kotiin asti. Ja minähän juoksin, verisuoni päässä pullottaen.
Kotona sitten ahdoin sämpylää suuhuni minkä kerkesin (olen onnistunut vissiin ekaa kertaa elämässäni tekemään MEHEVIÄ, suussa sulavia sämpylöitä, kuivien käkkänöiden sijasta) ja istahdin tietokoneen ääreen sormiani naksutellen. Tavoitteenani oli vaahdota laveasti ja mahdollisimman rumia kirosanoja viljellen siitä, millaisia älykääpiöitä täkäläiset ovat, kun virittelevät ilkeitä tuhkimoansoja viattomille naisparoille. Ja sitten vielä se pelastava prinssikin osoittautuu Pekka Puupääksi.
Kävin kuitenkin ensin vilkaisemassa Hyssen blogissa hauskaa videota. Minun oli pakko kopioida se tänne, sillä sen katsomisen jälkeen ei ollutkaan enää yhtään kiukkuinen ja katkera mieli. Ainoastaan nauratti.
6 kommenttia:
Video on niin paras!!
Tuo tilanne oli aika hanurista, iteltäni ois mennyt hermo heti. En yhtään kestä kattoa kun joku pyörii peukku suussa, varsinkin sellainen jonka pitäis toimia ja toimittaa ja olla muka duunissa. Ärr!
Video oli jo ihan hauska, mutta onneksi mulla ei ollut mitaan juotavaa suussa kun luin tuosta sun kirjoituksesta ton rapyla kohdan...siina oli parskahtanyt liemet suoraan lapparin paalle.
Naurattaa vielakin, noita tollasia joskus sattuu.
Juttu parani kuin huono vuosikertaviini vielä seuraavana päivänä, kun lähdin palauttamaan vääriä kenkiä ja noutamaan omiani takaisin. Siellä oli uusi partasuti tiskillä ja kaverin asenne oli tuplasti vittumaisempi kuin edellisillan nuorukaisen.
Tyyppi käyttäytyi avoimen ivallisesti ja vittuili sojona tyyliin kikkelis kokkelis, mitäs jätit. Totesi, että ei sitä ovea saa ollenkaan ulkopuolelta auki ja jäi hymyilemään arvoituksellisen persereiän näköisenä. Minä olin, että whattafuck, mutta selitystä ei herunut. Ivallista virnuilua vaan.
Päättelin sitten herra arvoituksellisen kommasta, että jostain päin rakennusta on pakko olla toinen ovi pukuhuoneisiin. Löytyihän se sitten antoisan haahuilun päätteeksi toisen pukuhuonelabyrintin perältä. Jotkut avuliaat ihmiset olivat lisäksi viskelleet kenkäni korkean hyllyn päälle perimmäiseen nurkkaan, josta jouduin kiipeämään ne alas.
Olisi ollut tosiaan liikaa pyydetty asiakaspalvelijalta kertoa, mistä vitusta sinne pukuhuoneeseen pääsee. Kaikkia kusipäitä noihinkin hommiin palkataan.
Kurja tilanne! Onneksi et tullut kipeäksi. Jessus mikä kuspä se toinen äijä!
Mitaa laittaa muisti lappu tohon lapparin reunaan, etta ala laita mitaan nestetta suuhun, kun menet Raapimapolkkyyn, nyt meinaan oli punkkua suussa ja toi eika siina viela kaikki kertomus, LMAO, sai taas niin hihittelemaan. Tiedan, ei sais nauraa toisen kommelluksille, mutta pitaako ne sitten kirjoittaa noin hauskasti?
Kiitos, tavoitteenani on aina vähän naurattaa, jos mahdollista :)
Kahvin nenästä purskahtamisesta tuli mieleen eräs hyvinkin absurdi kokemus taannoiselta New Yorkin reissultamme.
Sain Suomesta tulleelta matkakumppaniltani tuliaisiksi salmiakkia. Viettäessämme yötä hotellissa, makasin sängyllä ja ahmin kourakaupalla lakrisaleja.
Sitten päätin huuhtoa ammoniumkloridit alas huikalla Smirnoff Iceä. Smirnoff ja hampaankoloon jäänyt lakrisal muodostivat sitten mielenkintoisen kemiallisen reaktion keskenään.
Huonetoverini tuijottivat monttu auki, kun minä ryntäsin sängyltäni kylpyhuoneeseen mglblpglprb-tyylisiä ääniä päästellen. Sain sylkäistyä ylettömästi kuohuvan juoman ulos suustani viho viimeisellä hetkellä, ennen kuin se olisi purskahtanut komeana suihkulähteenä nenän kautta.
Kaikkea sitä vaan oppii, kun vanhaksi elää...
Lähetä kommentti