Katri Vala: Pesäpuu palaa

KATRI VALA

PESÄPUU PALAA

Katri Vala (1901-1944) on mainittu sukupolvensa tunnetuimmaksi runoilijaksi ja erityisesti vapaan mitan ja modernistisen tyylin ansioituneeksi uranuurtajaksi. Hänen sairauksien ja vastoinkäymisten sävyttämä, lyhyeksi jäänyt elämänhistoriansa on kiihkeä ja traaginen, mistä näkyy heijastuksia myös hänen runoissaan. 

Valan tuotannon keskeisiä piirteitä ovat hurmioitunut elämänriemu, intohimoiset rakkauskuvaelmat, luonnon palvonta sekä tarkoituksellisesti lapsen näkökulmasta esitetty aikuisia kritisoiva maailmankuva. Tämän jyrkkinä vastakohtina esiintyvät synkät, mutta terävänäköiset kuolemankuvitelmat ja sairaudesta sekä uupumisesta kumpuava kyynisyys. 

Vala käyttää positiivisten runojensa keskeisinä teemoina vuodenaikoja, luontoa, sadunomaisia visioita ja aistikokemuksia. Negatiivisen tunnelman, pelon ja kauhun kuvaelmat syntyvät puolestaan kokemuksesta, että rauhaa haluava ihminen on avuton, kun kansakunnat nousevat sotimaan toisiaan vastaan. Silloin kaikki kaunis sekä arvokas, niin henkinen kuin materiaalinenkin pyritään tuhoamaan ja tallomaan jalkoihin.   

Katri Valan viimeinen, vuonna 1942 ilmestynyt runokokoelma Pesäpuu palaa on kaiken kaikkiaan hyvin synkkä ja raskasmielinen. Se on kirjoitettu sota-aikana ja suurin osa runoista käsittelee sodan kokemusta äidin, lapsen, tyrmistyneen humanistin ja itsensä avuttomaksi tuntevan yksilön näkökulmista. Sen kirjoittamisen aikana Vala oli jo hyvin sairas ja runoissa hän vihjailee aavistavansa elämänsä olevan loppusuoralla. Kokoelman keskeisiä symboleja ovat turvattomuus, pelko, tuhovoimat, kuolema, tuli, veri, uupumus ja talven jähmettynyt kylmyys. Runoissa on vain pieniä välähdyksenomaisia ja ironisia viittauksia siihen värikylläiseen elämäniloon, joka pulppuaa aikaisempien kokoelmien runoissa.     

Katri Valan runot tuntuvat läheisiltä ja ymmärrettäviltä. Hurmioituneisuudestaan huolimatta niissä ei juuri ja juuri ylity se hienon hieno raja, joka kulkee väkevien tunneilmausten ja kiusallisen pateettisuuden välissä. Luontokuvauksista tulee erityisesti sellainen olo, että jos osaisin niin haluaisin sanoa monta asiaa juuri niin kuin Vala kirjoittaa. 

Raivo, jota Vala humanistina tuntee kansakuntia sotiin johtavia ihmisiä kohtaan, tuntuu voimakasta vastakaikua herättävältä, hyvin tärkeältä ja ajankohtaiselta asialta. Samoin kuin Valassa, itsessäni herättää turhautunutta kiukkua, se, että maailmaa tuntuvat hallitsevan raivohullut sekopäät, joille toisten tuhoaminen on ainoa keino tehdä elämästään tyydyttävää. Pieniltä ihmisiltä, jotka haluaisivat elää rauhassa ja nauttia pienistä asioista, ei koskaan kysytä mielipidettä tai lupaa.

Kokoelman nimikkorunossa ”Pesäpuu palaa” tiivistyvät kokoelman kaksi olennaista puolta: ihmisen halu elää rauhassa ja luonnosta nauttien ja hallitsemattomat tuhovoimat, jotka tekevät moisesta mahdotonta. Mielikuva linnuista, jotka lentävät hädissään kirkuen ja tuhoojia tähyten palavan pesäpuun ympärillä, on hyvin ilmaisuvoimainen ja hätkähdyttävä. Myös oivallus siitä, miten hyvä ihmisen olisi elää kasvin lailla on mielestäni viisas ja syvällinen, tarkemman pohdiskelun arvoinen.

Katri Vala kuoli 1944, vain 43 vuoden ikäisenä häntä vuodesta 1926 asti vaivanneen tuberkuloosin uuvuttamana Eksjön parantolassa. Hänen tuhkauurnansa laskettiin myöhemmin kotimaan multaan Sörnäisten Marjatanmäellä. Runoilijan hautajaisista muodostui valtava mielenosoitus ja kunnianosoitus: tuhannet ihmiset saattoivat oman runoilijansa hänen viimeiselle lepopaikalleen.