torstaina, elokuuta 27, 2009

Mörkö



Pääsin sitten vihdoin ja viimein tapaamaan Mörköäkin.

Olin jo ehtinyt olla aika huolissani vanhasta papparaisesta, kun häntä hoitavan eksän ilta-aikataulut eivät sopineet kerta toisensa jälkeen yksiin meidän kanssamme. Samalla kuitenkin takaraivossa kolkutteli tieto siitä, että "jotain" oli ilmeisesti pielessä ja kissalla epämääräisiä patteja.

Heti kun saavuimme hoitopaikan pihamaalle, harmaantunut Mörkö tassutteli hatelikosta tervehtimään ja sanoi mulle söpösti mrrrräy ruostunutta saranaa muistuttavalla kollinäänellään. Armas äkäskääkkä!

Meillä oli varattu puolen tunnin päähän aika eläinlääkäriltä ja ikäväkseni jouduin paijausten sijaan syyllistymään inhottavaan rääkkäykseen, sullomalla papparaisen suuresti vihaamansa kuljetuslaatikkoon. Sain pikaiseen tuta, että Mörkö ei suinkaan ollut erityisen huonossa kunnossa, saatika mikään heiveröinen vanhus. Kauhean mälinän saattelemana berserkkipaniikkiin itsensä kiihdyttänyt pitkäkarvapiru iski parsinneulan teräviksi hiotut kyntensä syvälle olkapäähäni. Punnersi ja vänkyili vastaan niin maan perkeleesti. Meinasin jäädä häpeällisesti tappiolle tuon pahansisuisen ärriäisen kanssa painiessani, vaikka eksä ja nyksä avustivat kopittamista parhaansa mukaan. Olin kamppailun jälkeen niin stressi-irtokarvoilla kuorrutettu, että olisin käynyt Chewbaccasta.

Kun pääsimme autolla liikkeelle, ei kestänyt kauaakaan kun nenään leijui muhevat tuoksut, Mörön tuttuun tapaansa väännettyä hätäkakat. Lisäksi hän alkoi kuolata niin, että suupielistä roikkuivat pian paksut kuolavaljakset. Oli mukavaa kävellä lemuavan kopan kanssa eläinlääkärin tiskille ja tokaista, että tarviis muuten päästä siivoamaan alleen paskonut potilas ennen tutkimusta. Haisevien pökäleiden ronkkiminen irti pitkistä häntäkarvoista oli taas kertakaikkista juhlaa ja kirosin itseäni siitä, etten ollut ottanut tarpeeksi aikaa parturoida kollin muhkeita villahousuja etukäteen lyhyemmäksi.

Lääkäri tutki huolenaiheena olevat patit ja sanoi heti, ettei pitänyt niitä silmämääräisesti aggressiivisen oloisina. Kun emme moisesta ylimalkaisesta toteamuksesta saaneet mielenrauhaa, hän antoi kollukalle tutkimuksia varten rauhoittavaa troppia. Onneksi eksä ei ollut tällä kertaa mukana, sillä viimeksi hän meinasi pyörtyä kupsahtaa, kun katseli piikillä pistämistä. Univelkainen Jänismies sen sijaan torkkui tuolillaan ja lupsautteli silmiään siihen malliin, että en ollut lainkaan varma kumpi saikaan kankkuunsa sen rauhoittavan pistoksen.

Lekuri otti hyytyneestä turrista verikokeet. Testattua tuli kilpirauhas-, maksa- ja munuaisarvot sekä valko- ja punasoluarvot sekä verensokeri. Kollin 15 vuoden ikään nähden noissa ei onneksi ollut mitään mainittavaa häikkää, joten pattien suhteen päädyttiin pelkkään tarkkailuun. Lisäksi Mörkö sai uudenlaisen loishäädön niskaan siveltävänä nerokkaana geelinä.

Kotimatkaa varten Mörkö jo tokeni rauhoituksesta sen verran, että aloitti taas kauhean kuuloisen molinan ja vonkumisen. Miten kissasta voikin lähteä noin paha ääni? Sydän ja tärykalvo meinasi särkyä. Syliinkään en voinut ottaa, koska autossa panikoiva Mörkö onnistuu yleensä aina hankkimaan kynnenalusensa täyteen raakaa ihmislihaa.

Istuimme eksällä jonkin aikaa kahvilla ja sovimme, että Mörkö pysyy siellä toistaiseksi, sillä en voi ikävöinnistäni huolimatta ottaa häntä tämänhetkiseen asuinpaikkaamme. Tämä siksi, että armas Hopeatoffeemme ei optimistisista lupauksista huolimatta saanutkaan olla syksyn tilapäismajoituksemme aikaa siellä, missä alun perin piti, vaan palautui pikabumerangina meille. Ja kahden toisilleen vieraan kissan ahtaminen toisen ihmisen (ehdottomasti-ei-raavittavia!!!) kalusteita sisältävään pieneen kämppään voisi tuottaa enemmän ikävyyksiä ja kärhämää, kuin juuri nyt jaksan kestää. Ahistaa, sillä olisin kovasti halunnut hemmotella ja paapoa vanhaa papparaista kunnolla, kahden erossaolovuoden edestä.

Vaikka ilmeisen hyvähän kollilla on ollut hoitopaikassaan elellä. Iso talo ja omenapuinen pihatontti reviirinä. Eksän vanhempien jo harmaantunut beagle silloin tällöin leikkikaverina. Mielenvireyttä ylläpitävä reviirikiista naapurin kollin kanssa, sekä silloin tällöin muutama vieraileva kersa koulutettavana. Eksä kertoi suuresti huvittuneena nauraa hörötellen, kuinka muutamakin kääpiö oli opetellut kantapään kautta, että Mörköön ei tosiaankaan parane hairata kiinni, kuin vieraaseen sikaan tai voipi tulla kirvelevä pipi. Heh-heh.

Hieman vaappuen asteleva papparainen hanttaroi heti lääkärikäynnin jälkeen ruokakupille ja kävi ahmimassa napansa täyteen. Laattasi sitten rauhoitusaineen jälkivaikutusten takia suoraan ulkoportaille. Seuraavana hänellä oli jo vuorossa pihan katsastus ja sen varmistaminen, ettei kuulema oikein kiusankappaleeksi äitynyt töpöhäntäinen kolli ollut taas vaanimassa nurkilla.

Ainakin toistaiseksi siis näyttää ilahduttavasti siltä, että setä jaksaa vielä heilua!

4 kommenttia:

Yaelian kirjoitti...

Tsemppiä Mörkölle! On muuten ihan oman (tai poikani) Otto vanhuksen (myös 15 v) isäkissan näköinen. Tuo alleen kakkiminen on mulle ihan uutta, ei ole tuollaista tapahtunut kissojen kanssa,Voi parkaa,oli varmaankin ihan kauhuissaan!

Villikissa kirjoitti...

Voi pientä poloista! Onneksi ei kuitenkaan ollut mitään vakavaa.

Anonyymi kirjoitti...

Pitänee kuitenkin miettiä, että elämällä on mittansa. Sekä kissan, koiran että immeisiä saatellut.
Hyvä näin, antaa Vanhan Herran elämää rakastavana taistella.
Siis ajatus, ei kannanotto.

Massiva kirjoitti...

Niin hersyvän hyväsanainen kirjoittaja olet, että tavallinen eläinlekurireissukin on mahtavaa luettavaa!