Metsästäjä-keräilijä-viettini on villinä riemusta, kun se pääsee viimeinkin juoksuttamaan minua mielensä mukaan. Jänismies naureskelee, että viettini pitäisi laittaa kuristuspantaan, kun pienestä lainapakasteesta kaatuu avatessa päälle puolen hehtaarin metsän mustikat ja sieniä joutuu kohta ottamaan sänkyyn kainaloon nukkumaan, kun eivät muuallekaan mahdu. Eräänä hulluna sienisyksynä muistankin nähneeni unta siitä, että sänkyni on ääriään myöten täynnä suppilovahveroita ja nukuin niiden joukossa, mikä ei ollut kaukana totuudesta...
Ei mies kyllä yhtään valita sitten, kun illalla tarjoilen tuoksuvia piiraita ja muhennoksia nenän eteen.
Olen kolunnut intohimoisesti metsiä ja haalinut sieltä mukaani kaiken syömäkelpoisen mikä vain suinkin irtoaa. Oi sitä ikiaikaista riemua, kun löytää mustikoita, vattuja, ruusunmarjoja, pihlajanmarjoja, puolukoita, juolukoita, suppilovahveroita, kantarelleja, rouskuja, tatteja, orakkaita ja vaikka mitä ihanaa, eikä kukaan tai mikään estä kajoamasta tuohon runsaudensarveen. Olalla keikkuva kamera ottaa silmänruuaksi talteen senkin, mitä massu ei protestoimatta sulattaisi.
Olen suunnattoman onnekas paluumuuttaja, sillä juuri tänä syksynä sarvesta on ryöpynnyt herkkuja runsain mitoin: Mustikoita on ollut niin paljon ja niin isoja, että pensaat ovat lyyhistyneet pitkäkseen jättikokoisten marjojen painosta. Mustikoita löytyy vieläkin ja ne ovat vetisyydestään huolimatta edelleen syömäkelpoisia. Kyllä minä olen niitä ahminutkin, -tätäkin kirjoittaessa puoli litraa! (leveä, sinihuulinen virnistys).
Puolukat ovat niin isoja, että ämpärillisen kerää hyvästä paikasta melkein huomaamattaan. Pirtelöiden tekoon tarkoitetulla tehosekoittimella kun surauttaa puolukat sileäksi soseeksi, niin ei tarvitse edes siivilöidä kuoria pois unelmavaahtoista vispipuuroa tehdessä. Puolukkasose sopii muuten mainiosti liian makean jogurtin pelastajaksi.
Ruusunmarjoja jos löytää jostain liikenteestä kauempana olevasta metsästä, niin jopas niistä saakin mahtavan kiisselin! Keitetyt ruusunmarjat maistuvat soseena törkeän pahalle, mutta kun siivilöinnin jälkeen sekaan vähän kerrassaan maistellen lisäilee sokeria, lirauksen sitruunamehua ja ehkäpä hintusen verran inkivääriä sekä kanelia ja nauttii valmiin keitoksen kerman kera, niin voi kyynel, että osaakin olla hyvää! Joillekin uppoavat ruusunmarjat sellaisenaan tai kuivattuna jauheena ja kyllä minäkin karvasiementen täyttämiä kiulukoita joskus huvikseni imeskelen.
Kettujen ylenkatsomista
pihlajanmarjoistakin saa vaikka mitä ihanaa kun vaan kokeilee.
Veljen pihamaan luumupuu ähelsi puolestaan niin paljon hedelmiä, että lopulta yksi oksa rapsahti niiden painosta itsekseen poikki. Minä loikkasin sutena niiden kimpuun ahmin niin paljon makeita luumuja, että suuri ihme kun en tullut kipeäksi.
Maata omistavilta onnekkailta ystäviltä on lisäksi herunut mustaherukoita, luumuja, herneitä, kurpitsoja, omenia ja savustettua kalaa. Kasaan haalituista antimista ruokaa laittaessa ja pöydän ääreen tyytyväisesti huokaisten istahtaessa on olo kuin sankarilla Valhallassa. Vielä kun pistäisi omat simat käymään ja
korpihunajaa mausteeksi niin sitten olisi jumalten pidot maan päällä...
Taidan olla tällä menolla kasvattamassa muhkean vararenkaan talven varalle. Metsän herkkuja valmistaessa kun ei yleensä tule voita, kermaa ja sokeria säästeltyä.
Jokaihmisen oikeus on kotimaamme suuri ylpeys. Maat, joiden metsistä ei saa tai voi poimia suuhunsa mitään, ovat kyllä jotensakin säälittäviä. Ero on vähän kuin Konnulla ja Mordorilla: siinä missä Konnussa herkutellaan yltäkylläisesti maan antimilla, niin Mordorissa kärsitään saasteista ja vedellään pilaantuneita raatoja (ja sen kyllä näkee naamasta).
Kyllä siinä puolesta huvista jää paitsi, jos metsässä saa vain katsoa, muttei koskea. Sama kun museossa kävelisi. Suomalaiselle sentään on jo verenperintöinen kunnia-asia osata mennä metsälle ja tulla sieltä pois tuomisten kanssa, jos terveys vaan kestää ja jalat kantaa. Täällä
keruumatkailevat italialais-, ranskalais- ja japanilaisressukat puolestaan pyörtyilevät onnesta, kun kuulevat että metsistämme saa vapaasti romehtia kaikki sienet mitä löytää, eikä niistä tarvitse edes maksaa.
Kaiken kaupan päälle metsä hoitaa siellä kulkevan sielua. Oma identiteetti sulautuu tarpoessa osaksi luontoa ja marinoituu havujen, sammalen, mullan sekä pihkan tuoksuissa pehmeän mureaksi.
Todettiinhan se lopulta tieteellisestikin, että ulkona luonnossa puuhasteleva ihminen on hyväntuulinen jo senkin takia, että likaa ja maata möyriessään hengittelee samalla
Mycobacterium vaccae -nimistä bakteeria, joka saa aivosolut erittämään mielialaa kohottavaa serotoniinia sekä noradrenaliinia. Biofilia on terveen sielun merkki ja edellytys. Vain sijoiltaan nyrjähtänyt, sairas yhteiskunta yllyttää jäseniään pelkäämään luontoa, säikkymään multaa ja rakastamaan kaikkea steriiiliä sekä keinotekoista. Älkää siis vain antako
metsän pelon lisääntyä vaivihkaa, vaan painukaa mehtään, aina jos ja kun vain suinkin pääsette. Viekää jälkeläisennekin ja tunkekaa niille vaikka marjoja suuhun äänenvaimentimeksi, jos kitisevät että tietsikalla peluu on kivempaa!
Eikä sen metsässäolon tarvitse olla mitään perinteisen ryppyotsaista puurtamista ja itikan syöttinä kärvistelemistä. Kukaan ei kiellä rentoutumasta ja ottamasta metsälle vaikka tyynyä ja peittoa, itikoita hätistelevää sitronellakynttilää, rosvopaistia tai häppää, jos siltä tuntuu. Muista metsän mielikuvituksellisista käyttötarkoituksista puhumattakaan. Peittoaa meinaan aika monen baarin tunnelman se, kun makaa keskellä mustikkamätästä, vetää toisella kouralla mustikkoita napaan ja huikkaisee toisella noukkimella mustikkalonkeroa palan painikkeeksi (mustikkakilju tai mustikkakotiviini olisi tietysti vieläkin puhdasoppisempaa). Siitä on hyvä jatkaa vaikka laavun notskille paistamaan makkaraa tai kantarellia kepinnokassa :D
