tiistaina, syyskuuta 08, 2009

Kaivo


Tuli yllättäen talvi ennen syksyä.

Nuori ystävä käveli muutamia viikkoja sitten siihen pimeään, vedettömään kaivoon, josta ei enää kiivetä takaisin. Ei varoittanut ketään, ei oireillut millään tavoin etukäteen. Ei vilkuttanut, eikä jättänyt mitään järkevää selitystä. Pyysi kirjeellä anteeksi ja meni vaan. Julman päättäväisesti. Taakseen katsomatta.

Vaikka päällisin puolin elämä jatkaa kulkuaan niin kuin ennenkin, sydämellä häilyy varjo. Itku tirahtaa helposti, vaikka kuinka purisi huulta. Nauru kalskahtaa ontolle, ihan kuin tyhjässä huoneessa nauraisi. Iloisuus ja innostuminen tuntuvat jotenkin sopimattomalta. Tekisi mieli läimäyttää itseään, kun lipsauttaa suustaan irvokkaita sanontoja: olevansa kuoleman väsynyt, ihan död tai maanneensa viikonlopun raatona sohvalla. Ihan kuin siitä jotain tietäisi.

Sitä on varonut kirjoittamista tai puhumista, kun sanat tuntuvat järjestään niin vääriltä ja kömpelöiltä. Tapahtuneen sanoiksi pukemisen tarve on silti ollut pakottavan suuri. Vaikeneminen vain pysähdyttää ja lamaannuttaa, patoaa eteen päin virtaamisen.

Eilisilta surevien ystävien kesken toi lohtua ja antoi ymmärtää, että sanat (olivatpa ne huolella valittuja tai valitsemattomia) ovat joka tapauksessa vain sanoja, -yhtä aikaa sekä painavan merkityksellisiä, että mitäänsanomattoman tyhjiä. Sukupolvemme uskaltaa sentään pohtia ääneen sitä, mistä vanhemmat mieluummin ovat hiljaa. Ja kyllä, kyllä meillä on jopa lupa höpöttää ja nauraa vainajasta puhuessa, vaikka kyyneleet valuisivat yhtä aikaa poskilla.

Viimeisiksi muistoikseni jäivät hänen miellyttävä, vähän ujo hymynsä ja auransa ystävällinen lämpö hilpeänä juhlayönä tanssiessa, -ne tulevat aina uudestaan ja uudestaan kummittelemaan elävinä mieleeni. Olin vilpittömän ilahtunut siitä, että tunnen niin mukavan ja välittömän ihmisen, sekä näen häntä pitkästä aikaa ja sanoin sen kyllä ääneenkin. Hysteerinen naurun rätkätys, tuhmat sutkaukset ja riehakas hevosenleikki värittivät pitkälle aamunkoiton ohi kestäneitä jatkoja. Ei siellä mitään varjoja näkynyt, paitsi silmien alla valvomisesta.

Lupasin mennä kylään, niin kuin hän pyysi. En ehtinyt, niin kuin ei moni muukaan kutsuttu.

Tänne kaivon reunalle jäi iso joukko ihmisiä suu auki loksahtaneena, kurkottelemaan käsiään syvyyksiin. Hokemaan, että ei voi olla totta. Tähyilemään ja haromaan pienintäkin johtolankaa. Potemaan henkistä kiertohuimausta sen pohjattoman epäreilun pudotuksen edessä, että elämän valon voi sammuttaa "naps" tuosta noin vain, tahallaan katkaisijasta painamalla, ilman auringonlaskua tai hiljaa hiipiviä varjoja.

Ja sitten on hetkessä pilkkopimeää.

Me kaivon reunalla seisojat voimme vain kirota huulemme turraksi, että miksi, voi helvetin perkeleen saatanan miksi, ilman mitään mahdollisuutta vastauksiin. Ikinä. Pohdimme ahdistuneina, vihaisina ja huono-omatuntoisina, että olisimmeko sittenkin ehtineet tehdä jotain, ihan mitä vaan. Ottaa napakasti kiinni lähtijän hihasta ja pysäyttää. Kertoa, että sellaista taakkaa ei olekaan, jonka kantamiseen ei voi pyytää apua.

Pienintäkään lähtöaietta ei kukaan kuitenkaan yksimielisesti ollut kuullut, nähnyt, havainnut tai edes helvetti soikoon aistinut. Ei pienintäkään. Päinvastoin: tulevaisuudensuunnitelmia, lupauksia ja sopimuksia huomiselle.

Lähtijä silpaisi mukanaan kaivoon ison siivun auringonpaistetta, hyväntuulisuutta ja ystävällisyyttä. Lämpimät parantajan kädet, joilla olisi tehnyt vielä paljon hyvää. Terveen sielun ja ruumiin, joilla olisi vielä vääntänyt monta rivakkaa mattopainia elämän kanssa. Hurmaavan persoonallisuuden, josta kaikilla oli vain myönteistä sanottavaa. Nuoren ihmisen, joka jätti mielijohteesta (?) korttinsa katsomatta.

Eikö joku kusipää olisi joutanut hänen sijastaan? Miksi hyvät ihmiset ovat aina ensimmäisenä käsi pystyssä jonossa, kun viikate heilahtaa?

Agnostikon suru on sormien välistä tyhjyyteen variseva kämmenellinen tuhkaa. Enkä tarvitse mitään uskonnollisia satuolentoja puhaltelemaan niitä silmiini, kyllä ne kirvelevät ilmankin.

Jos kaivolla on pohja, siellä on nyt syvälti suolaista vettä.

Traditional Indian Prayer

When I am dead
Cry for me a little
Think of me sometimes
But not too much.
Think of me now and again
As I was in life
At some moments it's pleasant to recall
But not for long.
Leave me in peace
And I shall leave you in peace
And while you live
Let your thoughts be with the living.



6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Elämä voi olla pohjattoman surullista, kun se katkeaa. Eikä selitystä löydy tämän taivaan alla. Kaivo pitää salaisuutensa: mikä on se houkutus, joka vie valon sinne, jossa pimeys vallitsee?
Kuolema ei kerro.

Iisi

Maria kirjoitti...

Ihana kirjoitus. Puit sanoiksi sen kaiken, mitä minäkin ajattelin ja tunsin, mutta en osannut sanoa. On ihan tyhjä, ontto ja loputtoman surullinen olo. Tuntuu tosiaan, että kaikki ilon hetket ovat sopimattomia ja silti ne kummasti parantavat mieltä. Silti, sammakoista huolimatta asiasta puhuminen tuntuu helpottavan aivan suunnattomasti.

Tänään näimme viimesiksi jääneistä yhteisistä juhlista valokuvia, joita emme olleet ennen nähneet. Hätkähdytti nähdä ystävä niissä niin hyvinvoivana, niin iloisena. Kuvien jälkeen tuntui taas siltä, että kaikki on vain suunnattoman suurta, huonoa pilaa ja kohta joku tulee sanomaan, että ei vaiskaan.

Tänään kävimme myös sen vanhan, pois menneen sukulaisen asunnolla ensimmäistä kertaa tapahtuneen jälkeen. Tiskasin siellä tiskialtaaseen jääneet astiat ja tyhjäsin jääkaapin ja pakastimen. Kello raksutti seinällä ja silmälasit oli aseteltu paikoilleen piirongin reunalle huolella ihan kuin ne olisi asetettu siihen vain hetkeksi. Sukulaisen läsnäolo tuntui vahvasti asunnossa, mutta se tuntui vain rauhottavalta ja siltä, että kaikki on hyvin ja niin kuin pitääkin.

Nuoren ystävän lähtö taas salpaa hengityksen kuin isku palleaan. Sitä ei voi käsittää, ei millään. Tuntuu, kuin maailma olisi hetkeksi pysähtynyt.

Tekisi mieli jotenkin repiä tämä suru irti itsestä. Miten sen saa pois? Puhumalla ehkä? Jos kaipaat juttukaveria, niin viesteile. Olen koko viikon hautajaisia lukuunottamatta hyvinkin pitkälle kotosalla.

Polga kirjoitti...

Voi - olen sanaton. Toisaalta, kaikki joutuvat joskus katsomaan siihen kaivoon...

Kliseemäisesti elämä jatkuu ja sen täytyykin jatkua, vaikka se on välillä niin hemmetin vaikeaa!

Jael kirjoitti...

OLen kovasti pahoillani että ystäväsi elämä katkesi tuolla tavalla,niin surullista. En osaa oikein muuta sanoa.

-stjtr- kirjoitti...

Olen pahoillani. Itku ja nauru ovat kovin lähellä toisiaan, niin ilossa kuin surussakin.

Ja kun kukaan ei toisen pään sisään pääse, on vain annettava ihmisen mennä. Etenkin mielestään.

Ana kirjoitti...

Osanottoa. "Henkinen kiertohuimaus" on varmaan oikein osuva termi oloon :-(