Suhteeni ukonilmaan on jakomielinen Toisaalta rakastan ja kaipaan sitä, sillä se on minulle yksi alitajuntaani syviten vetoavista luonnonilmiöistä. Toisaalta se on myös saanut minut useasti toivomaan, että itseni sisällä olisi pieni, turvallinen kolo, jonne voisin ryömiä piiloon ja vetää oven tiukasti kiinni perässäni.
Pienenä pelkäsin ukkosta. Asuin viisivuotiaaksi asti maalla vaatimattomassa tönössä, jonka vieressä kasvoi suuri koivu. Ukkostuhojen uhka oli jotenkin nykyistä paljon vakavampi. Tai ainakin tuntui siltä, kun kuunteli vanhempien puheita. Muistan, että jokainen ukkosmyrsky sai isäni, isovanhempani ja meillä silloin tällöin asuneen "sukulaispiian" primitiivisen kauhun valtaan. Ainoastaan äitini näytti niistä jollain perverssillä tavalla nautiskelevan, -otti kupin kahvia käteen ja meni ikkunan ääreen fiilistelemään. Hoitajanani työskennellyt vanhapiika puolestaan istui kumpparit jalassa peräkammarissa ja kirkui sormiaan korviin tunkien kuin hyeena aina, kun jyrähti tai leimahti.
Istuin erään ukkosen aikaan lähellä pistokerasiaa, kun siitä vanhempieni ja mummon kertoman mukaan löivät lieskat. En tiedä, onko sellainen ylipäätään edes mahdollista, vaiko pelkkää liioittelua. Selvisin säikähdyksellä, enkä oikeastaan muista tapauksesta muuta, kuin että aikuiset häsläsivät ja kimittivät ja väittivät minun olleen ihan tillintallin. Kammohan siitä kehittyi. Pistorasioita karsastin huolella, vieläkin ne herättävät minussa jonkinlaista vastenmielisyyttä. Jos öisin ukkosti, kömmin aina puoliväkisin äidin kainaloon pelkäämään sitä ja nukuin autuaasti sen jälkeen, kun olin mielestäni turvassa.
Aikuisiällä olen alkanut nauttia ukkosesta, jos olen ihailemassa sitä talon sisällä tai tarpeeksi kaukana. Sääilmiönä ukkonen on pakahduttavan kaunis ja kiihottava. Voisin tuijottaa hyytävien salamojen piirtymistä pimeää taustaa vasten loputtomiin. Ja jotain elämää suurempaa siinä taivaallisten shamaanirumpujen paukkeessa vain on. Vaikka melu pääsääntöisesti ahdistaa minua, saan jyrinästä henkistä virtaa. Ei siis ole omena äitipuusta kauas pudonnut.
Jäätyäni Mont Blancilla vuoristoukkosen takia mottiin ja jouduttuani pelkäämään ihan liian lähelle iskeviä salamoja sekä kivivyöryä, sain kokemuksesta trauman. Kaikki äkilliset, paukahtavat äänet saivat minut hyppäämään pitkään tasajalkaa ja painajaiset jatkuivat talveen saakka. Ukkonen vainosi meitä samaisella matkalla Hauterivesissä, josta minulla on öinen mielikuva leiskunnan ja jytinän keskellä autossa puolinukuksissa istumisesta, sateennihkeään pyyhkeeseen kääriytyneenä.
Myös Trumansburg Fairissa ollessamme, Thunderstorm säikäytti minut pahasti. Juoksin kuin hysteerinen jänis kaatosateessa ja mutavellissä, peläten että salama iskee takaraivooni. Toisaalta sain kokemuksesta mahtavat adrenaliinikicksit heti lämpimään autoon turvaan päästyäni.
Tänä kesänä pääsin kokemaan elämäni kauneimman ukkosmyrskyn. Se oli niin vavisuttava ulkoilmaooppera ja taivaankannenmaalaus, että saan sen muistosta vieläkin ihania, kylmiä väreitä ja Carmina Buranan alkutahdit alkavat soida korvissani.
Olimme leirissä Badlandsin autiomaassa ja lähdimme visiitille Wall Drugiin. Istuskelin Kishin kanssa pienellä nurmikonläntillä ja tähyilin synkeää taivasta sillä aikaa, kun pojat pörräsivät kuuluisassa kauppakeskuksessa. Kun Jänismies tuli kissanlikaksi, pääsin vuorostani kahville kuuntelemaan sivukorvalla ihmisten keskusteluja. Sain selville, että alueella on radiossa mainittu tornadouhka.
Pysähtyessämme Wall Drugista palatessamme tankkaamaan bensaa Badlandsien edustalle, taivaalla alkoi tapahtua jotain vallan elokuvamaista: Nopeasti liikkuva pilvi alkoi kasvattaa itselleen jalkaa! Huomautin vieressäni ällisteleville mieskanssamatkustajille, että tuo sääilmiö muuten lähestyy aika viuhakkaan ja että eikös sen tieltä olisi syytä alkaa korjailla luitaan. Miesten mielestä ei ollut mitään syytä poistua aitiopaikalta. Samalla huoltoaseman pihasta lähti tuhatta ja sataa pakettiauto, jonka Jänismies huomautti kuuluvan jollekin meteorologiporukalle. Paku suuntasi tikkana kohti pilvilonkeroa.
OMC (=oh my cat!)
Emme ehtineet haukkoa kauaa henkeämme ja nostatella pulssia, kun draama laukesi ja pilvi imaisi stondiksensa takaisin, karaten itää kohti. Vaikea sanoa oliko sinä enemmän pettynyt vai helpottunut :) Jäi sinne taivaalle vielä runsaasti mielikuvituksekkaan näköisiä pilviä Badlandsien kukkuloilta ihailtavaksi. Kaukana pilkehti myös pientä salamointia.
Ilta kului leiriaskareissa. Hämärän laskeutuessa kyytipojat (Jänismiehen veli ja tämän kaveri) lähtivät pyykkäämään ja Jänismies loikki suihkuun. Minä jäin loikomaan kissan kanssa telttaan - neiti kun ei ennen päivänlaskua voinut nenäänsä laittaa vapaaehtoisesti ulos teltasta. Ukkonen kumisteli rumpujaan jossain entistä lähempänä.
Alkoi sitten ripsehtiä. Ripsehdintä muuttui suuremmiksi pisarantussahduksiksi. Alkoipa myöskin tuulla ihan tarpeeksi lujaa. Ja sitten ukkonen tuntuikin olevan jo pelottavan lähellä. Odotin hetken ja päätin lopulta evakuoitua varmuuden vuoksi kissan kanssa autoon, -vain huomatakseni että kaikki avaimet olivat pojilla.
Kerkesin jo huolestua toden teolla, ennen kuin Jänismies pinkoi sateen läpi teltalle, onneksi sentään meistä huolissaan. Sullouduimme autoon ja ajoimme sen pesutuvalle, jossa loput porukasta olivat motissa. Kyytiin tulevat pojat naureskelivat, kuinka pesulassa oli ollut ukkosta paossa lauma pelokkaasti pälyileviä lapsia. Kishi puolestaan otti rauhallisesti ja nukkui koko ajan sylissäni kerällä.
Koska ukkosella ei ollut juuri muuta tekemistä, ajoimme aukealle paikalle katselemaan mahtavaa luonnonteatteria. Sade meni hetkessä ohi, mutta taukoamaton salamointi jatkui taivaanrannassa, valaisten hienosti yötä. Sen tunnelman vaikuttavuutta on kertakaikkisen mahdotonta selostaa, mutta ehkäpä oheisesta videosta saa jonkinlaisen mielikuvan. Löysin näet sisältäni pienen elokuvaohjaajan, kun kännykkäkamerallaan kuvaava Jänismies piirtyi yöhön siluettina, salamat taustallaan. Sain näkymistä melkoisen tunnehyöyn, enkä pystynyt liikutukseltani juuri puhumaan. Stendhalin kyyneleet tihkuivat silmiin.
Kun palasimme teltalle, päätimme mennä nukkumaan. Edelleen myrskysi ja tuuli hurjasti, ukkosarmadan purjehtiessa pitkin poikin Pahan maan taivaankantta. Jänismies katseli kisun kanssa teltan pienestä takaluukusta pihalle ja näkymä kissasta ja miehestä olkapää olkapäätä vasten oli tosi hellyttävä. Katti laittoi tassun vasten luukun verkkoa, ihmetellen että mitähän älytöntä siellä pelottavassa ulkomaailmassa nyt tapahtuu.
Vaikka myrskyn kulku askarrutti meitä, emme jaksaneet valvoa sen loppumiseen asti, vaan käperryimme lämpöisten makuupussien uumeniin, kissa keskellämme ja jätimme yön Sekhmetin haltuun. Tuuli jatkoi teltan röykyttämistä, mutta hetken päästä emme sitä edes kuulleet, sillä olimme suloisesti unessa.
Aamulla heräsimme heleään auringonpaisteeseen.
Pienenä pelkäsin ukkosta. Asuin viisivuotiaaksi asti maalla vaatimattomassa tönössä, jonka vieressä kasvoi suuri koivu. Ukkostuhojen uhka oli jotenkin nykyistä paljon vakavampi. Tai ainakin tuntui siltä, kun kuunteli vanhempien puheita. Muistan, että jokainen ukkosmyrsky sai isäni, isovanhempani ja meillä silloin tällöin asuneen "sukulaispiian" primitiivisen kauhun valtaan. Ainoastaan äitini näytti niistä jollain perverssillä tavalla nautiskelevan, -otti kupin kahvia käteen ja meni ikkunan ääreen fiilistelemään. Hoitajanani työskennellyt vanhapiika puolestaan istui kumpparit jalassa peräkammarissa ja kirkui sormiaan korviin tunkien kuin hyeena aina, kun jyrähti tai leimahti.
Istuin erään ukkosen aikaan lähellä pistokerasiaa, kun siitä vanhempieni ja mummon kertoman mukaan löivät lieskat. En tiedä, onko sellainen ylipäätään edes mahdollista, vaiko pelkkää liioittelua. Selvisin säikähdyksellä, enkä oikeastaan muista tapauksesta muuta, kuin että aikuiset häsläsivät ja kimittivät ja väittivät minun olleen ihan tillintallin. Kammohan siitä kehittyi. Pistorasioita karsastin huolella, vieläkin ne herättävät minussa jonkinlaista vastenmielisyyttä. Jos öisin ukkosti, kömmin aina puoliväkisin äidin kainaloon pelkäämään sitä ja nukuin autuaasti sen jälkeen, kun olin mielestäni turvassa.
Aikuisiällä olen alkanut nauttia ukkosesta, jos olen ihailemassa sitä talon sisällä tai tarpeeksi kaukana. Sääilmiönä ukkonen on pakahduttavan kaunis ja kiihottava. Voisin tuijottaa hyytävien salamojen piirtymistä pimeää taustaa vasten loputtomiin. Ja jotain elämää suurempaa siinä taivaallisten shamaanirumpujen paukkeessa vain on. Vaikka melu pääsääntöisesti ahdistaa minua, saan jyrinästä henkistä virtaa. Ei siis ole omena äitipuusta kauas pudonnut.
Jäätyäni Mont Blancilla vuoristoukkosen takia mottiin ja jouduttuani pelkäämään ihan liian lähelle iskeviä salamoja sekä kivivyöryä, sain kokemuksesta trauman. Kaikki äkilliset, paukahtavat äänet saivat minut hyppäämään pitkään tasajalkaa ja painajaiset jatkuivat talveen saakka. Ukkonen vainosi meitä samaisella matkalla Hauterivesissä, josta minulla on öinen mielikuva leiskunnan ja jytinän keskellä autossa puolinukuksissa istumisesta, sateennihkeään pyyhkeeseen kääriytyneenä.
Myös Trumansburg Fairissa ollessamme, Thunderstorm säikäytti minut pahasti. Juoksin kuin hysteerinen jänis kaatosateessa ja mutavellissä, peläten että salama iskee takaraivooni. Toisaalta sain kokemuksesta mahtavat adrenaliinikicksit heti lämpimään autoon turvaan päästyäni.
Tänä kesänä pääsin kokemaan elämäni kauneimman ukkosmyrskyn. Se oli niin vavisuttava ulkoilmaooppera ja taivaankannenmaalaus, että saan sen muistosta vieläkin ihania, kylmiä väreitä ja Carmina Buranan alkutahdit alkavat soida korvissani.
Olimme leirissä Badlandsin autiomaassa ja lähdimme visiitille Wall Drugiin. Istuskelin Kishin kanssa pienellä nurmikonläntillä ja tähyilin synkeää taivasta sillä aikaa, kun pojat pörräsivät kuuluisassa kauppakeskuksessa. Kun Jänismies tuli kissanlikaksi, pääsin vuorostani kahville kuuntelemaan sivukorvalla ihmisten keskusteluja. Sain selville, että alueella on radiossa mainittu tornadouhka.
Pysähtyessämme Wall Drugista palatessamme tankkaamaan bensaa Badlandsien edustalle, taivaalla alkoi tapahtua jotain vallan elokuvamaista: Nopeasti liikkuva pilvi alkoi kasvattaa itselleen jalkaa! Huomautin vieressäni ällisteleville mieskanssamatkustajille, että tuo sääilmiö muuten lähestyy aika viuhakkaan ja että eikös sen tieltä olisi syytä alkaa korjailla luitaan. Miesten mielestä ei ollut mitään syytä poistua aitiopaikalta. Samalla huoltoaseman pihasta lähti tuhatta ja sataa pakettiauto, jonka Jänismies huomautti kuuluvan jollekin meteorologiporukalle. Paku suuntasi tikkana kohti pilvilonkeroa.
OMC (=oh my cat!)
Emme ehtineet haukkoa kauaa henkeämme ja nostatella pulssia, kun draama laukesi ja pilvi imaisi stondiksensa takaisin, karaten itää kohti. Vaikea sanoa oliko sinä enemmän pettynyt vai helpottunut :) Jäi sinne taivaalle vielä runsaasti mielikuvituksekkaan näköisiä pilviä Badlandsien kukkuloilta ihailtavaksi. Kaukana pilkehti myös pientä salamointia.
Ilta kului leiriaskareissa. Hämärän laskeutuessa kyytipojat (Jänismiehen veli ja tämän kaveri) lähtivät pyykkäämään ja Jänismies loikki suihkuun. Minä jäin loikomaan kissan kanssa telttaan - neiti kun ei ennen päivänlaskua voinut nenäänsä laittaa vapaaehtoisesti ulos teltasta. Ukkonen kumisteli rumpujaan jossain entistä lähempänä.
Alkoi sitten ripsehtiä. Ripsehdintä muuttui suuremmiksi pisarantussahduksiksi. Alkoipa myöskin tuulla ihan tarpeeksi lujaa. Ja sitten ukkonen tuntuikin olevan jo pelottavan lähellä. Odotin hetken ja päätin lopulta evakuoitua varmuuden vuoksi kissan kanssa autoon, -vain huomatakseni että kaikki avaimet olivat pojilla.
Kerkesin jo huolestua toden teolla, ennen kuin Jänismies pinkoi sateen läpi teltalle, onneksi sentään meistä huolissaan. Sullouduimme autoon ja ajoimme sen pesutuvalle, jossa loput porukasta olivat motissa. Kyytiin tulevat pojat naureskelivat, kuinka pesulassa oli ollut ukkosta paossa lauma pelokkaasti pälyileviä lapsia. Kishi puolestaan otti rauhallisesti ja nukkui koko ajan sylissäni kerällä.
Koska ukkosella ei ollut juuri muuta tekemistä, ajoimme aukealle paikalle katselemaan mahtavaa luonnonteatteria. Sade meni hetkessä ohi, mutta taukoamaton salamointi jatkui taivaanrannassa, valaisten hienosti yötä. Sen tunnelman vaikuttavuutta on kertakaikkisen mahdotonta selostaa, mutta ehkäpä oheisesta videosta saa jonkinlaisen mielikuvan. Löysin näet sisältäni pienen elokuvaohjaajan, kun kännykkäkamerallaan kuvaava Jänismies piirtyi yöhön siluettina, salamat taustallaan. Sain näkymistä melkoisen tunnehyöyn, enkä pystynyt liikutukseltani juuri puhumaan. Stendhalin kyyneleet tihkuivat silmiin.
Kun palasimme teltalle, päätimme mennä nukkumaan. Edelleen myrskysi ja tuuli hurjasti, ukkosarmadan purjehtiessa pitkin poikin Pahan maan taivaankantta. Jänismies katseli kisun kanssa teltan pienestä takaluukusta pihalle ja näkymä kissasta ja miehestä olkapää olkapäätä vasten oli tosi hellyttävä. Katti laittoi tassun vasten luukun verkkoa, ihmetellen että mitähän älytöntä siellä pelottavassa ulkomaailmassa nyt tapahtuu.
Vaikka myrskyn kulku askarrutti meitä, emme jaksaneet valvoa sen loppumiseen asti, vaan käperryimme lämpöisten makuupussien uumeniin, kissa keskellämme ja jätimme yön Sekhmetin haltuun. Tuuli jatkoi teltan röykyttämistä, mutta hetken päästä emme sitä edes kuulleet, sillä olimme suloisesti unessa.
Aamulla heräsimme heleään auringonpaisteeseen.
