Kuinka catnappasin kissan vol. 3

Harmaa kissa katosi juuri ennen joulua, eikä täten päässyt nauttimaan kanssamme joulusushi-illallista tai täppimään käpälällä tuoksuvaa Herra Jouluananasta. Kissaton joulu tuntui kolkolta, mutta uskottelin optimistisesti itselleni, että omistaja on lähtenyt jonnekin jouluksi ja ottanut kissan mukaansa. En tullut lohtukuvitelmistani erityisen vakuuttuneeksi ja pohdin kissan kohtaloa, sitä silloin tällöin kotikujiltamme haeskellen. Yritin lohduttautua sillä, että parempi terävä äkkiero nyt, kuin tylsä ikävöiminen ja murehtiminen sitten lähtiessä.

Vuosi vaihtui. Käydessämme Washingtonissa Obaman virkaanastujaisissa, olimme jopa helpottuneita siitä, ettei kissa ollut noiden kylmien ilmojen aikana omatunnollamme. Miten muka olisimme raskineet lähteä reissuun ja jättää kissaparan kymmenen asteen pakkaseen kämppämme edustalle päivystämään ja kipristelemään suloisia pikku varpaitaan?

Päivittäin kotona tekemäni työ tuntui yhtäkkiä kovin yksinäiseltä, kun ei ollutkaan pikku apulaista kurnuttamassa ja sirkuttamassa, pudottelemassa kyniä pöydältä, kaatamassa vesiastioita, töhrimässä uteliaita tassujaan väreihin, pelaamassa teroittimella jääkiekkoa tai kantelemassa pyyhekumia hampaissaan milloin minnekin piiloon.

Talvi eteni. Ei kissaa. Lumet tulivat, sulivat ja pian jo kevään viherrys näytteli tuntosarviaan Ei harmajaista, ei niin karvaakaan. Ainoastaan kirppukissa ja Lucifer pyörivät uskollisesti reviireillään. Kukkakuohujen aika alkoi myöhässä ja kun puut viimein pukivat yllensä ihanat vaaleanpunaiset, violetit, norsunluunvalkeat ja säihkyvänkeltaiset rokokoomekkonsa, olin taas kauneudesta pyörryksissä muutaman viikon.

Keväinen Ithaca oli sitkeän kylmyyden väistyttyä taas kuin Versaillesin hovi aurinkokuninkaan kuoleman ja synkeähkön barokin aikakauden päätöksen jälkeen: keveää, rönsyilevää, helmeilevää, leikkisää. Pastellisävyisiä pastoraalisia maisemia. Valoa ja lämpöä. Ah että minä rakastin sitä! Kaksi ystävääni, Tiikeritoveri ja Violet olivat tulossa kylään huhtikuun lopussa ja jännitin suorastaan tuskaisena, että ehtivätkö he ajoissa näkemään lumoavat magnoliat ja koristeomenapuut.

Neljä päivää ennen ystävieni saapumista tapahtui odottamaton ihme, ottaen huomioon etten ollut nähnyt vilaustakaan harmajaisesta joulunalusajan jälkeen. Sinä aurinkoisena päivänä olin tulossa Jänismiehen kanssa jostain kotiin, kun talomme edestä kulkevalla jalkakäytävällä käveli meitä kohti hiukan horjahtelevin askelin laiha, harmaa kissa. Ja kukapa muukaan se oli kuin sisar Hopea!!!!

Se oli uskomaton yllätys, sillä olin jo vakuuttunut siitä, että  pieni ystävämme oli tassutellut pilvenreunalle. En tiedä missä kissaparka oli talvensa viettänyt ja miten häntä oli kohdeltu, - joka tapauksessa hän oli niin laiha, että pahaa teki. Hopeinen turkki oli samea, takkuinen ja täynnä inhottavan näköistä hilsettä. Kissa itse oli vaisu ja anteeksipyytävän oloinen.

Kissa näytti tuntevan meidät oitis ja tuli tervehtimään varovaisesti. Hän tiesi heti, minkä oven taakse kannatti mennä sisäänpääsyä kärkkymään. Kun kiirehdin laittamaan tarjolle juotavaa ja syötävää, kissa ahmi ja maiskutti napansa ihan kaiken. Sydäntäni vihloi säälistä ja kiukusta. Kuka paatunut rutale kehtasikin pitää eläintään noin huonossa kuosissa!?

Kissan tagissa mainittu, varsin hyvinsyöneen näköinen omistaja oli profiloitunut  kuukkeloimieni tietojen mukaan innokkaana ihmisoikeuksien aktivistina ja lastensuojelijana, mutta ei näyttänyt uhraavan ajatustakaan poloiselle kissalleen. Mokoma tekopyhä lyllerö! Käväisi mielessä muutamakin ukkospilvellä reunustettu ajatus eläinten oikeuksien julistuksen naulaamisesta kyseisen henkilön kotioveen. ISOILLA nauloilla.

Tällä kertaa kissin invaasio meille oli astetta päättäväisempi. Hän alkoi paluuhetkestään lähtien viettää talossamme suurimman osan ajastaan, söi itsensä taas terveen näköiseksi ja kävi ulkona vain tunnin tai parin pyrähdyksillä, tekemässä tarpeensa. Kävin vielä myöhemminkin omistajan ovilla kissa sylissä, mutta reaktio oli sama vanha: kissa sai raivarin ja sylistäni pois pingerrettyään pinkoi meidän puolellemme alta aikayksikön. Laitoin synkeänä merkille, että "omistajan" kuistilla olevissa ruokakipoissa ei ollut koskaan muruakaan ruokaa saati vettä. Vaikka kissa vietti luonamme lähes taukoamatta seuraavat pari kuukautta, kukaan ei ilmoitellut häntä ikävöivänsä, kun seurasin ahkerasti tienvarsi-ilmoittelua ja kadonneiden eläinten palstaa. Niin kuin olen seurannut mielenkiinnosta siitä asti, löytämättä pihahdustakaan kaipauksesta.

Sitten tulivat odotetut vieraat. Etenkin Tiikeritoveri ihastui talomme uuteen asukkaaseen ikihyviksi. Kehräävä kohtaaminen oli rakkautta ensi silmäyksellä. Harmaa kiersi sylistä syliin ja nautti autuaana osakseen satelevista rapsuista sekä loputtomasta mussutuksesta. Lolliessaan sohvalla hymy naamallaan, hänestä tuli mitä mainioin uhri muutamallekin humoristiselle pehmoeläininstallaatiolle. Alekorista löytyneet pehmorotat Ripa ja Rape ottivat tästä hyväntuulisesta kissaneidosta kaiken ilon irti.

Vieraiden aikana puheet kissan catnappauksesta alkoivat uudelleen, astetta vakavempina. Olimme kaikki harvinaisen samaa mieltä siitä, että olisi suoranainen kissaoikeusrikos poistua maasta ja jättää harmajainen omistajansa mielivallan varaan ts. heitteille. Idealismimme ei vain ollut ongelmatonta. Ensinnäkin eläinkuljetusbyrokratia kauhistutti etukäteen, että mitäköhän monimutkaisia säännöksiä ja tuskastuttavia vinkuroita sekin mahtoi sisältää. Mielikuvani oli, että helpolla siitä ei pääsisi, eikä ainakaan halvalla. Toisekseen minä ja Jänismies emme suinkaan olleet aikeissa matkustaa muuttotavaroinemme suoraan Ithacasta Suomeen. Olimme suunnitelleet kesäksi uuden autoseikkailun Amerikan halki ja kotteron sekä tavaroiden laivauksen Suomeen maan toiselta laidalta Los Angelesista, josta laivausmaksu oli yllättäen tasan sama kuin New Yorkista. Suurella innolla laatimistamme kesälomasuunnitelmista luopuminen ei tullut kuuloonkaan edellisen kesäloman myrkyttäneiden vastoinkäymisten ja etenkin Jänismiehen hurjan työuurastuksen huomioon ottaen. Kolmanneksi kotimaassamme paluutamme odotti kaksi erittäin reviiritietoista ja kärttyistä vanhaa kissaa, joiden saattoi odottaa suhtautuvan tulokkaaseen yhtä lempeästi ja tyynesti, kuin vesi suhtautuu litiumiin.

Eipä ollut helppoa jahkailla, miten nämä kaikki palapelinpalaset saisi survottua yhteen. Siinä ei järjellä ja harkinnalla paljon juhlittu, kun kissaihmiset paukauttivat jääräpäänsä yhteen. Kaltaisillamme crazy cat ladyilla kun on tapana sotkeutua kissojen takia sellaisiin soppiin, että tolkun väki saa pyöritellä silmiään oikein työkseen. Alkoi väräjävin viivoin hahmottua, että joko Tiikeritoveri tai Violet saattaisivat ehkä tulla uudelleen jenkkilään noutamaan kissaa, kunhan vain saisin kaikki virallisuudet sitä ennen hoidettua.

Niinhän siinä sitten lopulta kävi, että kahlasin Eviran eläintentuotiohjeet tarkkaan läpi ja alleviivasin tärkeät artiklat paksulla neontussilla. Lähetin todistusten hankkimiseen liittyviä epäselviä yksityiskohtia tiedustellakseni sähköpostia USDA:lle ja Eviralle, vain saadakseni USDA:lta viestin, että kysypäs kuule Eviralta ja Eviralta viestin että kysypäs kuule USDA:lta... Helppoa ja vaivatonta, kuten byrokratia aina. Aion kuitenkin kertoa vasta saagan lopuksi yhteenvetona jokaisen veemäisen byrokraattisen askeleen, joka ihmisen kannattaa (tai ei kannata) ottaa silloin kun on tuomassa kissaa jenkkilästä Eurooppaan.

Kotimaahan palannut neiti Violet oli ostaa paukauttanut uudet lentoliput jenkkilään, joten puolestani Salto Mortalena tilasin kissalle ajan eläinlääkärille, varmistettuani ensin kivenkovaa että kyseinen eläinlääkäri on valtuutettu haltsaamaan eläinten Eurooppaan roudaamisen artiklat ja kommervenkit ja että lafkalla ON (tottakai heillä on) varastoissaan mikrosiru, joka kelpaa eurooppalaisille skannauslaitteille.

Jo siinä vaiheessa, kun eläinlääkärikäynti lähestyi, Violet alkoi epäröidä matkasuunnitelmiensa suhteen. Kivi vain oli jo tyrkätty pyörimään varsin kaltevaa rinnettä pitkin, eikä mielenmaisemastani löytynyt sille minkään moista järjellistä stopperia. Joten sovitun päivän koittaessa veimme vienosti mäykyvän kissukan vastaanotolle, täyttämistä vaativa papaerinivaska mukanamme.

Eläinlääkärin pakeilla edettiin tuskastuttavan hitaasti. Ensin piti täyttää vastaanotossa typerä lomake, jonka lukuisat kysymykset olivat naivistista tasoa "onko lemmikkinne teille lapsen asemassa, perheenjäsen, eläimen asemassa, lemmikin asemassa tai jotain muuta diipadaapaa." Kas kun ei kysytty lemmikin lempiväriä, lempimusiikkia tai hajuvettä. Virkailija taisi lukea ärtyneen ällistyksen naamaltani, sillä kiirehti selittämään että ei kaikkiin toki tarvitse vastata, jos ei halua. En halunnut.

Seuraavaksi pääsimme hoitajan juttusille ja punasteleva nuorimies vellasi kissan läpikotaisin ja kyseli tooodella pitkän liudan lisäkysymyksiä. Vasta pitkän odottelun jälkeen itse naislääkäri suvaitsi vääntäytyä paikalle tinkaamaan vielä muutaman kysymyksen lisää. Hänen silmänsä punoittivat kuin särjellä ja laitoin merkille, että jotkin pienet yksityiskohdat hänen käytöksessään, jutuissaan sekä kuullun ymmärtämisessään kielivät, että emme tainneet saada palvelua lääkärilaukun terävimmältä skalpellilta.

Kävi ilmi, ettei heillä ollutkaan oikeaa mikrosirua. Ikinä olleet kuulleetkaan ISO standardin mukaisesta 15-numeromerkkisestä mikrosirusta ja ei, eivät myöskään tienneet yhtään kelpaisiko mikään jenkkilän mikrosiru sekä jenkkilän että Euroopan lentokenttäskannereille. Maailma näet päättyy siihen, mihin Amerikan raja on piirretty.

Myöskään mystistä eläinlääkäritodistusta ei voinut millään saada, kuin vasta 10 päivää ennen maasta poistumista. Onneksi lääkäri sentään osasi skannata kissan ja  varmistaa, ettei tällä ollut entuudestaan sirua. Rabies- ja matopiikin hän myös onnistui tuikkaamaan katin persukseen, sekä tutkimaan että kissa oli (melko varmasti) leikattu, vaikka takahuoneesta kuuluikin operaation aikana kiivaita häsläysääniä ja huudahduksia, joista päättelimme otteesta karanneen kissan piileskelevän parhaillaan jonkin pöydän alla. Laskua puoliksi epäonnistuneesta reissusta kertyi mehevät 130 dollaria.

Ostin eläinlääkäristä varmuuden vuoksi eteerisillä öljyillä kyllästetyn kirppushampoon, sillä jokin kenties kissan turkissa sänkyymme liftannut öttiäinen oli pureskellut minut  kutiaville paukamille. Kissan peseminen tiskialtaassa oli pirullinen urakka, sillä pienestä kiltteyden perikuvasta kuoriutuikin kylpyyn joutuessaan äkäinen Muhammed Ali, joka onnistui melkein tyrmäämään minut, pompatessaan suorin jaloin, selkä edellä päin nenääni, kuin karvainen, kanelilta vahvasti haiseva harmaa nyrkki.

Jouduimme varaamaan kissalle uuden ajan mikrosiruttamista varten. Tässä välissä meidän oli lennettävä kymmenen päivän reissulle Ranskaan ja jätettävä kissa siksi aikaa omiin oloihinsa. Piilotin takapihallemme jemmaan ruokaa ja vettä ja toivoin parasta. Onni oli puolellamme, sillä palatessamme kissi oli nukkumassa naapurin parvekkeella ja tuli kutsuttaessa heti meitä vastaan. Laitoin merkille, että kyyläävä ja pedantti vuokraisäntämme oli tietenkin käynyt raivaamassa pois piiloon laittamani kissanmuonat, mutta jonkun armeliaisuuden varassa kissi oli kuitenkin sinnitellyt Ithacan tukalissa helteissä.

Viimeisen sinetin suunnitelmillemme painava sirutus onnistui, kun sain verkosta  tilatun, Euroopan standardit täyttävän nipsakkeen viimein kissin nahan alle sekä rekisteröityä numerosarjan tietokantaan. Nyt hän oli virallisesti meidän kissamme ja meidän yhteystiedoillamme varustettu. Paperihommat sen sijaan eivät lääkärimme kanssa juurikaan edistyneet ja olin saada isomman luokan aivoverenvuodon, kun hän kysyi minulta pitäisikö hänen *muka* täyttää ne laput, jotka olin hänelle täytettäväksi kiikuttanut. Onneksi hänen kirjoitustaitonsa sentään riitti siihen, että hän kaiversi puumerkkinsä paikkoihin jotka kädestä pitäen hänelle näytin. Ja valitettavasti myös siihen, että laskutti meiltä uudelleen yli sata dollaria. Ulkomaan eläinkuljetuksiin erikoistunut lääkäri my ass...

Lähtöpäivän uhkaavasti lähestyessä kävi ilmi, että apua on turha odottaa silloin, kun sitä kaikkein kipeimmin tarvittaisiin. Violet perui matkansa, Tiikeritoverin oli taloudellisesti mahdotonta lähteä ja kaikki muutkin vaihtoehdot, kuten kissan lennättäminen yksinään Suomeen kaatuivat aikataulullisiin ja byrokraattisiin  mahdottomuuksiin. Tämä tarkoitti sitä, että joutuisimme ottamaan kissan mukaan reissuun ja hoitaisimme loput paperihommat ja kissin todistukset lennossa tien päältä. Joten olimmepa sitten iloisesti korviamme myöten kissankusessa.

Ei auttanut muu, kuin alkaa buukata kissaa hankalalle kotimaanlennollemme, joka pomppi Los Angelesista Seattleen, Seattlesta Reykjavikiin ja Reykjavikista Helsinkiin. Muiden lentojen setviminen vielä onnistui suht koht inhimillisesti, mutta Icelandairin lentobuukkaus Reykjavikista Hesaan vaati kuusi (fucking) puhelua Icelle ja yhden Icen väärinneuvoman (tosin asiantuntevasti ja asiakaspalvelutaitoisesti vastatun) puhelun Finnairille.

Icelandairin lattapäiset, lentävät orangit eivät  olleet onnistuneet kirjaamaan tietoihinsa, että matkustamme kissan kanssa vielä siinäkään vaiheessa kun lähdimme Seattlesta kohti Reykjavikia. Eivätkä myöskään silloin, kun kerroin Reykjavikissa kirveitä ja puukkoja tihkuvalla äänellä haluavani olla sataprosenttisen varma, että ruumassa matkustava kissani tulee varmasti Suomeen asti, eikä lennä vahingossa jonnekin hevonvi**uun. Laskutus kyllä kävi Icellä jäänliukkaasti. Mutta siitä hässäkästä kerron vielä runsailla kirosanoilla höystettynä myöhemmin. Joka tapauksessa älkää ikinä, koskaan, kuuna päivänä lennättäkö eläimiänne Icelandairilla!!

Viimeiset jenkkilän kesälomalaiset, herra J. ja herra V. saapuivat auttamaan meitä tavaroidemme pakkaamisessa. Heidän oli tarkoitus lähteä mukaamme huimapäiselle ajolle Amerikan halki ja poikki, sekä lentää matkamme puolivälistä, Seattlesta Suomeen. Pojista oli paljon apua ja saimme pitkälti heidän ansiostaan pakattua kaiken mukaan tulevan maallisen omaisuutemme kyytiin (insinöörit ovat ihan uskomattomia pakkaajia) ja roudattua mahtumattomat roinat pelastusarmeijalle.

Lähtöpäivän aamuna puuhakas isännöitsijämme vetäisi yllättäen takapihallemme lämpimänä höyryävän asfaltin. Arvatkaapas vaan, kuka älykääpiö onnistui lätystelemään siinä tervassa. No kissipä hyvinkin. Voin kertoa, että bitumin putsaaminen ja bitumikarvatuppojen leikkaaminen vastaan hangoittelevan eläimen varpaanväleistä EI ole lempihommaani, eikä myöskään tapahdu käden käänteessä. Jumaleissön mikä ajoitus sillekin touhulle!

Tämän jälkeen en enää päästänyt kisua silmistäni, vaan odotin liruva stressihiki kainaloissani lähtöä ja sitä väistämätöntä, järjetöntä, mielipuolista, puolimahdotonta ja yltiöpäistä tosiasiaa, että me seuraavan kolmen viikon aikana reissaisimme kissamme kanssa Amerikan itärannikolta länsirannikolle, pohjoisesta etelään ja samaa syssyä Suomeen asti. Hulluja on monenlaisia, mutta kissahullut ovatkin ihan oma lahkonsa.

Varsin surrealistiselta tuntui vielä siinäkin vaiheessa, kun viimeinenkin omaisuudenmurenamme oli ahdettu autoon ja istuin etupenkillä, jalat epämukavassa linkussa kissankopan reunaa vasten, huudattaen ilmastointia täysillä, ettemme läkähtyisi heti alkumetreillä auringon korvennukseen. Huomasin kauhukseni, että Jänismiehen kanssa loppuselvityksen tehnyt vuokraisäntämme lähestyi autoamme hyvästelytarkoituksessa. Ponkaisin kuin vieteri häntä vastaan, sillä en todellakaan halunnut vastata kyyläysuteluihin ylimääräisestä kyytiläisestämme. Sain vuokraisännältä karhumaisen halauksen miimikoidun kyyneleenpyyhinnän kera ja sitten me neljä silmiämme pyörittelevää ihmistä sullouduimme tavaroiden ja kissan seuraksi hondaan.

Ja sitten me lähdettiin ajamaan pitkin Pitkää Tietä. Jalkatilasta kuuluvien vienojen mäykäisyjen säestämänä.