Jemmari

Meidän suloisesta pikku Hopeatoffeestamme on paljastunut mielenkiintoinen ja humoristinen, joskaan ei aina ihmisten elämää ja järjestyksenpitoa helpottava luonteenpiirre. Toffis nimittäin rakastaa tavaroiden kantelua ja jemmailua.

Joka ikinen päivä kissa harjoittaa ajankulukseen uutteraa tavaratrafiikkia milloin milläkin välineellä ja kaikki mikä vaan talossa irti lähtee, tuntuu kelpaavan mainiosti. Ideana on, että roupitaan ensiksi käpälällä esiin jokin mieltä kiinnostava objekti, napataan se suuhun ja mennään hetkeksi pelaamaan sillä jääkiekkoa, kunnes esine päätyy jonnekin hankalaan paikkaan. Sitten etsitäänkin jo uutta roupittavaa.

Onhan se hupaisaa joo ja hellyttävääkin. Ei sille voi olla nauramatta. 

Mutta kun pitkään etsityt avaimet löytyvät kengästä, jonne ne on JOKU karvaeinstein pöydältä pudottanut. Tai Jänismiehen tärkeät salasanalippuset ovat hipsineet mystisesti sohvan alle ja meikäläisen viimeksi aivan varmasti makuuhuoneessa nähty närästyslääkerulla lojuu mutisteltuna keskellä keittiön lattiaa. Tai joka ikinen hiuslenksu on kadoksissa, hammastikkuja löytyy oudoista paikoista, kameran muistikortin kulma pilkottaa maton alta, muistitikku löytyy nojatuolista, kolikot lentelevät "itsekseen" pitkin parkettia niin että ropina käy, asetyylisalisyylilaastari meinasi lähteä kävelemään heti kun sen kädestäni yöpöydälle laskin ja pataan kaipailemani chilipippurit piileskelevät keittiön kaapiston alla, pölykoirien joukossa. Eikä yksikään kuitti, bonuslappu tai käytetty nenäliina pysy selän kääntämistä kauempaa siinä, minne sen on kädestään laskenut.

Ja kun kissa itse viilettää onnessaan kieltojani karkuun, ostamani applikaatiohämähäkin jalat suupielestään hullunkurisesti tursuen,  - niin siinä on jo tuhdit ainekset arkipäivän komediaan.

Onneksi karvaeinstein ei sentään harrasta touhujaan salaa. Muuten olisi kotiväki alkanut jo vahvasti epäillä oman muistinsa pelottavaa hapristumista tai sitä, että taloudessamme asustelee pahanilkinen kotitonttu.

Suurten puiden katveessa

 

 

Lieneeköhän montakaan metsäisillä seuduilla asuvaa kansaa, jonka folkloressa, uskomuksissa ja symboliikassa ei olisi osoitettu erityishuomiota puille: 

Pyhien puiden juurille on viety uhrilahjoja. Runkojen sisällä on uskottu elävän kunnioitettavia metsänhenkiä ja joidenkin puiden on jopa kuviteltu kävelevän ja puhuvan. Kuolleiden ihmisten ja eläinten luut on hilattu puiden latvaan, että ne olisivat siten lähempänä taivasta. On haaveiltu puista, joiden hedelmiä syömällä voi saavuttaa suuren viisauden, kadotuksen tai ikuisen elämän. Koko ihmisen elämänpiirin manalasta maanpäälliseen ja taivaaseen on nähty rakentuvan suuren maailmanpuun juuriston, rungon ja latvuston varaan. Jopa tieteessä evoluutiota ja lajien sukulaisuussuhteita kuvataan puun avulla.

Klapeja pilkkoessaan tai metsässä kuljeskellessaan tulee harvoin muistaneeksi, että on tekemisissä kunnioitusta herättävien elämänmuotojen kanssa. Maailman suurin yksittäinen elävä organismi on jättiläissequoia General Sherman ja maailman vanhin elossa oleva puu, Methuselah on arviolta 4800 vuotta vanha. Ihmiselämä on niiden rinnalla surkea pihahdus. Uusimpien tutkimusten mukaan puut eivät suinkaan ole passiivisena tököttäviä eliöitä, vaan voivat kommunikoida keskenään kemiallisesti feromoneilla, esimerkiksi varoittaen muita puita uhkaavista tuholaisista tai aloittaessaan yhtä aikaa kukinnan.

Metsät ovat planeettamme kallisarvoiset keuhkot, jotka sitovat yhteyttäessään ihmisille haitallista hiilidioksidia ja vapauttavat happea. Suurikokoisen puun on arvioitu tuottavan vuoden aikana happea kahden ihmisen tarpeisiin. Puut tarjoavat ihmiselle suojaa, lämpöä, rakennusmateriaalia, ravintoa ja paperia, jolle kirjoittaa historiaansa. Kansat, jotka ovat hakanneet metsänsä uutta kylvämättä ja uudistumista vaalimatta maan tasalle ovat ajautuneet ennen pitkää vakaviin ongelmiin. Jo pelkästään tätä taustaa vasten pidän puunhalaajien pilkkaajia ja raiskaavien avohakkuiden innokkaita kannattajia ymmärtämättöminä, kiittämättöminä ja sieluttomina tolloina. Ihminen, joka hyötyy puista, voisi harkita vastapalveluksena myös niiden istuttamista. Itsekin olen istuttanut  melkoisen määrän puita erään kesätyöni aikana.

Yksi viime kesän "The Long Roadin" kohokohdista oli ajo halki Jedediah Smithin, Redwoodin ja Humboldtin punapuumetsien. 

Saavuimme Jedediah Smithin alueelle myöhään yöllä ja saimme hätkähdyttävän ensivaikutelman siitä, mitä SUURET puut todella tarkoittavat. Etsiessämme leiripaikkaa, olimme näkevinämme pimeydessä auton valoissa piirtyvän, kummallisesti aivan tien reunassa kohoavan ladonseinän. Hidastaessamme sen kohdalla tajusimme, että se olikin ällistyttävän leveä puun runko. Harmiksemme kaikki Jedediahin alueella olevat satumetsämäiset leirintäalueet olivat jo tupaten täynnä ja jouduimme ajamaan Crescent Cityyn asti, ennen kuin saimme hotellista yöpaikan.

Seuraavana päivänä ajoimme punapuumetsien halki. Tyyni meri oli kääriytynyt lumivalkoiseen usvaan ja paksut sumupeitot ryömivät paikka paikoin myös mantereen puolelle ja metsiin, mikä teki maisemasta vieläkin epätodellisemman. Oli sangen harrasta päästä näkemään lukemattomia puujättiläisiä, mutta myös surullista tietää, miten vastenmielinen ja lyhytnäköinen rotumme on mielisairaassa ahneudessaan hakannut näitä arviolta 800 000 hehtaarin laajuisia ikimetsiä niin, että niistä on vain alle viisi prosenttia jäljellä.

Se viisi prosenttiakin oli vaikuttava näky. Näköalareittien varrella  kohtasimme puita joka lähtöön: Oli tulvista, epäonnistuneesta hakkuusta, loisista, sairauksista ja metsäpalosta selvinneitä titaaneja ja puu jonka haljenneen rungon läpi mahtui ajamaan autolla. Oli mielettömän paksuja jurrikoita, joiden ympärihalaamiseen olisi tarvittu ainakin kymmenen ihmistä ja huikaisevan korkeita hujoppeja joiden latvaa ei tähyillessä edes näkynyt. Metsänpohjalle oli kaatunut viimeiseen lepoonsa hitaasti lahoavia jättiläisiä, joiden kannoista versoi uutta elämää. Tien varsilla oli toinen toistaan mielikuvituksellisempia puutuotteita myyviä kauppoja.

Kaikkein vaikuttavin elämys oli illankorvalla tehty patikka luvanvaraiseen Tall Trees Groveen, jossa ei ollut "hankalan" pääsynsä johdosta juurikaan muita turisteja. Lumouduin siellä kellanvihreää sammalkarvaa kasvavasta "hämähäkkipuusta", sekä toinen toistaan korkeammista yksilöistä, joiden paksuja runkoja ympäröi rauhoittava, lämmin ja lohdullinen aura. Metsä tuoksui niin sanoin kuvaamattoman hyvältä, pehmeän pihkaiselta ja muhevalta karikkeelta. Se oli oikea inspiraation ja elämänilon keidas, jonka halki kävellessäni muistin taas, miksi sieluni ei halaja kolkkoihin kirkkoihin tai temppeleihin.

Rakastan ja palvon luonnonvaraisia metsiä, niin kotimaisia kuin ulkomaalaisen eksoottisiakin. Tämän hetkisen tärkeimmän tekstini yhtenä pääteemana on nimenomaan mytologinen Suuri Puu. Huvittavaa ja toisaalta harmillista kyllä, olen aloittanut tuon tekstin kirjoittamisen vuotta ennen kuin Risto Isomäki julkaisi maailmanpuukeskeisen Gilgameshin tappionsa ja neljää vuotta ennen kuin Cameron alkoi väsäillä tekstiä Avatariin. Kyseisiin tuotoksiin tutustuessani kyllä vihloi aika kovaa, kun törmäsin jälleen kerran kollektiiviseen alitajuntaan. Mutta ehkäpä minulla on puutarinoihin vielä jotain omaperäistäkin lisättävää.

Avataria katsoessani kävin läpi ehkä elämäni traumaattisimman elokuvakokemuksen. En muista, että olisin koskaan järkyttynyt mistään raaimmastakaan elokuvakohtauksesta niin paljoa, kuin  kuvitteellisella Pandoran paratiisiplaneetalla aiheutetusta tuhosta. Kohtaus, jossa ihmisten sotakoneet tuhoavat na´vien jumalaisen kauniin kotipuun, järkytti minua niin syvästi että itkin ja  vapisin tuolillani. Olin pahemman kerran shokissa tuosta ihmiskunnan väkivaltaisuuden, ahneuden ja välinpitämättömyyden oivaltavasta tiivistelmästä. Elokuvan paras kohta oli sen sijaan puun siemen. Aivan, puun ihmeellinen siemen.

Enkä tosiaankaan ihmettele yhtään, että puun istuttaminen symboloi toivoa jostain eettisemmästä, pitkänäköisemmästä ja kestävämmästä, kuin mihin olemme tähän asti yltäneet.

The pine tree seems to listen, the fir tree to wait:  
and both without impatience: 
they give no thought to the little people beneath them
devoured by their impatience and their curiosity.
-  Friedrich Nietzsche, The Wanderer and His Shadow

PUNAPUUT - METSIEN VALTIAAT