torstaina, helmikuuta 25, 2010

Jemmari


Meidän suloisesta pikku Hopeatoffeestamme on paljastunut mielenkiintoinen ja humoristinen, joskaan ei aina ihmisten elämää ja järjestyksenpitoa helpottava luonteenpiirre. Toffis nimittäin rakastaa tavaroiden kantelua ja jemmailua.

Joka ikinen päivä kissa harjoittaa ajankulukseen uutteraa tavaratrafiikkia milloin milläkin välineellä ja kaikki mikä vaan talossa irti lähtee, tuntuu kelpaavan mainiosti. Ideana on, että roupitaan ensiksi käpälällä esiin jokin mieltä kiinnostava objekti, napataan se suuhun ja mennään hetkeksi pelaamaan sillä jääkiekkoa, kunnes esine päätyy jonnekin hankalaan paikkaan. Sitten etsitäänkin jo uutta roupittavaa.

Onhan se hupaisaa joo ja hellyttävääkin. Ei sille voi olla nauramatta. 

Mutta kun pitkään etsityt avaimet löytyvät kengästä, jonne ne on JOKU karvaeinstein pöydältä pudottanut. Tai Jänismiehen tärkeät salasanalippuset ovat hipsineet mystisesti sohvan alle ja meikäläisen viimeksi aivan varmasti makuuhuoneessa nähty närästyslääkerulla lojuu mutisteltuna keskellä keittiön lattiaa. Tai joka ikinen hiuslenksu on kadoksissa, hammastikkuja löytyy oudoista paikoista, kameran muistikortin kulma pilkottaa maton alta, muistitikku löytyy nojatuolista, kolikot lentelevät "itsekseen" pitkin parkettia niin että ropina käy, asetyylisalisyylilaastari meinasi lähteä kävelemään heti kun sen kädestäni yöpöydälle laskin ja pataan kaipailemani chilipippurit piileskelevät keittiön kaapiston alla, pölykoirien joukossa. Eikä yksikään kuitti, bonuslappu tai käytetty nenäliina pysy selän kääntämistä kauempaa siinä, minne sen on kädestään laskenut.

Ja kun kissa itse viilettää onnessaan kieltojani karkuun, ostamani applikaatiohämähäkin jalat suupielestään hullunkurisesti tursuen,  - niin siinä on jo tuhdit ainekset arkipäivän komediaan.

Onneksi karvaeinstein ei sentään harrasta touhujaan salaa. Muuten olisi kotiväki alkanut jo vahvasti epäillä oman muistinsa pelottavaa hapristumista tai sitä, että taloudessamme asustelee pahanilkinen kotitonttu.


7 kommenttia:

Sirpa ja Kollo kirjoitti...

Pienet esineet saavat jalat alleen - tutun kuuloista. :)

Anonyymi kirjoitti...

Juma, miten kaunis hän onkaan. Jopa hämähäkki suussa.

-stjtr-

Yaelian kirjoitti...

Aika vekkuli tuo Hopeatoffee;-)

ColibriDreams kirjoitti...

hih, kuulostaa hauskalta, vaikka voin kuvitella, että välillä menee hermot, kun ei läydä tavaroita.

Edellinen kirjoituksesi puista lkolahti minuun, itsekin rakastan puita. Täällä en näe niitä tarpeeksi ja se on surullista, vaikka sinänsä Ciudad de México onkin varsin vihreä kaupunki.

Omilta reissuilta on jäänyt vaikuttavana mieleen Chilen Araucanían alue. Siellä, monituhatvuotisten araucania-jättiläisten keskellä, ihmiselämä asettuu oikeaan perspektiin. Pienimmätkin puolimetriset puut olivat jo 50 vuotta vanhoja. Sinne haluan vielä joskus, siellä oli ihanin metsä, johon olen ikinä päässyt.

Ta-Miit kirjoitti...

Colibri, metsät ovat minulle pyhiä temppeleitä. Nimenomaan luonnonvaraiset ja suojellut vanhat metsät. Niissä on käsittämättömän hieno ja harras tunnelma ja ilmassa leijuvat äiti-maan tuoksut ovat parasta suitsuketta.

Toivottavasti pääset uudelleen lempimetsääsi! Se on kuin kotiin tulisi.

Sisar Kuu kirjoitti...

Meiltäkin löytyy kaksi kissaa, jotka jääkiekkoilevat paperimyttyjen kanssa. Se on kyllä hauskaa katseltavaa. :) Mielenkiintoisia aiheita sullakin täällä, pitääpä lueskella ajan kanssa!

p.hannele kirjoitti...

Mun Golly poika on kaksoiskappale tuosta sinun Hopeatoffeestasi.Aivan kuin sen kuva olisi laitettu tänne sivullesi.Tavat ovat Gollylla vähän erilaiset,ei ole kova kamojen tiputtelija ja jemmaaja,mutta minun kyttääjäni,ja spurttikiihdyttäjä kyllä.Jemmari on sen sijaan samassa taloudessa asuva Gitta tyttö.