maanantaina, toukokuuta 09, 2011

Jäisiä unelmia



Tästä olen nähnyt lukuisia unia niin kauan kuin jaksan muistaa: kävelen karussa paikassa ja päädyn osittain jäässä olevan vesistön äärelle. Minun on jostain syystä pakko mennä veteen, vaikka kammoan kylmää. Mutta talvinen vesi onkin lämmintä ja auvoista, kuin kuumassa lähteessä. Uin siellä jäälauttojen keskellä kuin hyväntuulinen hylje. Aurinko paistaa, vesihöyry kiemurtelee ilmassa ja oloni on taivaallinen.

Selkeästi tulkittava uni minun mielestäni, koska olen endorfiiniaddikti.

Kävelinpä sitten Jänismiehen kanssa oikeasti karussa paikassa, vuorten keskellä. Suunnistimme jäätiköiden sekä lumen sulamisvesistä muodostuneen pienen järven, Lac  du Crozetin rannalle. Järvi oli jakautunut veden poikkeuksellisen mataluuden takia kahtia: aurinkoinen puoli oli sula, vaikka rannoilla oli vielä lumihankea ja sen vesi oli vain kirpakan kylmää. Toinen, varjon puoleinen, oli täynnä hyhmää sekä jäälauttoja ja sen vesi oli niin teräksisen jäätävää, että kun upotti kädet ranteita myöten sinne, tuntui hetken päästä kipua, kuin ranteita sahattaisiin poikki tylsällä sahalla. Ja vesi oli kirkasta, - näkyi vielä monessa metrissäkin pohjaan asti, saaden metallinsinisen sävyn syvemmällä.

Avantokuume nousi heti korkeaksi. Minua alkoi korventaa sisältäpäin niin pahasti, että ei ollut vaihtoehtoja sen sammuttamiseksi. Päädyin nössömpään altaaseen, sillä jäisemmän altaan ranta oli niin äkkijyrkkä ja lohkareinen, etten voinut olla varma, kuinka pääsen kylmäshokin iskiessä ylös itseäni verille kolhimatta. Jäinen vesi kun vie pintatunnon ja sitä saattaa astua vaikka terävään kiveen huomaamattaan - tältäkin reissulta tuli pieni, verta lirittävä viiltohaava kantapäähän. Hyhmäjärvi olisi kyllä ollut paljon coolimpi, kirjaimellisesti - vähän jäi haaveiluttamaan sen sinisen margaritan syleilyyn heittäytyminen.

Siispä vaatteet rantakiville ja saukkopulahdus veteen. Ah autuus sitä sielun pintaan rävähtävää hyistä ruoskaa. Jänismies otti kuvia ja ilmeistäkin jo näkee, että minulla oli maanisen hauskaa. Palattuani rannalle olin niin endorfiineissa, että hyvä kun en ilmaan noussut leijumaan. Piti kysyä Jänismieheltä, että kuka onkaan Elvis ja pitäisikö elvistelyä ehkä sittenkin ruveta kutsumaan minun nimeni mukaan :D

Eikä tullut edes kylmä. Kuivattelin nakuna auringonpaisteessa ja vuoristotuulessa, kunnes huomasimme yksinäisen patikoijan järven ohi menevällä polulla ja piti kiskoa vaatteet päälle. Olisipa ollut kiva tietää, mitä kulkija mietti kun näki alastoman naisen keekoilemassa lumijärven rannalla.

Ja se huikean suloinen olo, mikä tuli jälkikäteen, kun istuin kuuma kahvimuki kourassa laskevan auringon lämmössä, sinisiä alppikatkeroita, pinkkejä tunturikohokkeja ja  valkoisia kangasvuokkoja kasvavalla kalliolla: verisuonet täynnä jäistä, poreilevaa endorfiinishampanjaa!

Täydet viisi tähteä!


1 kommentti:

Zepa kirjoitti...

Uh. Kylmää. Noutänks.

Hyvin kuvailtu, toki, taas kerran :-)