Hyvä syy olla liikkumatta

Onhan näitä syitä kaikenlaisia möhötä sohvassa ja olla liikkumatta. Kuten se, että sohva ei päästänyt otteestaan, jäätelöpaketti kamppasi kumoon, oli erityisen huono biorytmi liikkumiseen, auringon asento oli väärä, pikkuvarpaassa oli rakko, tukka oli huonosti, lenkkitossut haisivat pahalle tai käsilihakset olivat eilispäivän punnertamisesta niin kipeät, ettei saanut ulko-ovea millään auki. Sitä paitsi huolestuttavan moni on kuollut kotoaan poistuttuaan.

Mutta tämä on kyllä paras. Lähden lenkille ja päätän kiertää yhden hienon luupin lähikukkulan ympäri. Juoksu kulkee mukavasti, ulkona on hyvä sää ja reitti vihreän vehreä. Karhunvattujakin kasvaa käden ulottuvilla. Oikein mukavaa. Kunnes saavun portilla suljettuun kohtaan ja huomaan, että portin toisella puolella istuu jotenkin epämääräisen uhkaavan oloinen maastohousuinen mies maassa jotain näpräämässä. Meinaan, että menen kuitenkin siitä, sillä minähän en suostu ketään pelkäämään. Mutta portista ei pääsekään ohi, kuten aina aikaisemmin, ympäröivää aitaakin on jotenkin tursittu tiiviimmin kiinni. Mies mulkoilee minua nyrpeästi, ei tervehdi. Ihme hiippari. Kun päätän kiivetä portin yli, mies aktivoituu ja ryntää kohti jotain molottaen. Sanon, etten saa mitään selvää miehen mutinoista. Elehtii, etten saa tulla. Kysyn, että miksi ihmeessä, onhan aina ennekin saanut? Mitä skitsoilua tämä nyt on? Osoitan nauraen portissa olevaa kylttiä, että tuonko takia, kun joki voi joskus tulvia, kai kerran vuosikymmenessä. 

No ei, vaan MILITAIRE! Sanojen tehostukseksi joku ampuu kaksi kertaa metsässä.

Ahha, okei joo, totean ja otan vikkelästi jalat alleni. Armeija on siis miehittänyt lempilenkkipolkuni ja paukuttaa siellä. Perkeles! Meni tehokkaasti lenkkihalut tältä päivältä. Kävelen kotiin, pakkaan kamat ja lähden salille seinäkiipeilemään. Eipähän ole ainakaan riskiä päähän tippuvista kivistä saati ammutuksi tulemisesta. Kai? 

Kovan päivän ilta

Syksyn ensimmäinen päivä. Hätkähdän tuulen maahan pudottamia lehtiä, joissa ruosteen värit. Sitä istuu iltaa ravintolan oranssin sadekatoksen alla ja katselee raukeana, kuinka katulyhdyn kellastamat pisarat valuvat maahan. Sisätiloihin ei mennä periaatteesta, kauan toivotusta viilenemisestä on syytä nauttia, vaikka kuinka alkaisi viluttaa ja ballerinatossuni imee kärjellään vettä pöydän alle liruvasta purosta. 

Lihaksia särkee vienosti koko päivän edestä. Huomenna voi olla vaikeaa päästä ylös sängystä ulvomatta. Koska: ensin pirullista, lasinliukkaaksi kiillottunutta vuorenseinämää ylös köydellä. Itseänikin yllättäviä kiipeilykevätjuhlaliikkeitä, jossain vaiheessa kiipeilytossu jotakuinkin korvan vieressä. Huolellisesti manattuja perkeleitä ja saatanoita laiskojen toponpäivittäjien niskaan, koska 5b raastaa 6a:ta normaalisti kiipeävän epätoivon partaalle. Sitten patikka luolaverkostolle. Lämpötila laskee huuruhengityksen puolelle heti suuaukosta astuttaessa. Niljaisilla kivenlohkareilla liukastelua, katosta pudonneiden lohkareiden kauhistelua, konttaamista maan alla hyytävässä luolatuulessa, kädet mudassa ja kypärällä suojattu pää kivenlohkareisiin kopsuen. Seinien outojen pisaroiden ja mineraalien ihmettelyä. Pinnoilta tihkuva vesi tuoksuu vienosti sammaleiselta parfyymilta. Housunlahkeet reisiä myöten kurassa. Patikka takaisin laaksoon. Lampaiden ja vuohien chevrentuoksun imppaamista, kun paholaismaisen näköisen pukin tähdittämä lauma ohittaa rinteessä. Kilpajuoksu alkavan sateen kanssa voitettu nauraen. Oltiin autolla, kun kun ensimmäinen pisara osuu otsaan. 

Sitten iltaruoka, jonka tarjoilee vilkkusilmäinen, hurmaava, tummatukka-suklaasilmä nuorimies, todellinen tarjoilun ammattilainen. Salaattipedillä ohuttaikinainen nyytti, jonka sisällä vuohenjuustoa, pähkinöitä ja hunajaa. Makujen sinfonia liikuttaa mieltä. Pieni lasillinen punaviiniä kielenkärjellä. Jälkkäriksi iso maitokahvi, maistiaisiksi lusikallinen siipan täydellistä creme bruleeta. 

Kotona kuumaan, kuumaan suihkuun, koska kaivattu syysade oli sittenkin kylmä. Sitten peiton alle unnumaan.

ANDY KEHOE

Andy Kehoen taide pysäytti sydämeni parin lyönnin ajaksi ja haukkasi siitä aimo palasen. Tällaista taiderakkautta ensisilmäyksellä en ole kokenutkaan ikiaikoihin. Kehoe on onnistunut mykistävällä tavalla tislaamaan maalauksiinsa lähes kaiken sen, mikä minua värisyttää ja liikuttaa:

 

Metsien salaperäisyyden, vuorille kiipeämisen hilpeänkamalan tunnelman, sen mikä on hienointa kissoissa, sen miksi rakastaa luontoa intohimoisesti, mielen taustalla kummittelevat pelot, absurdin paradoksin, ylimaallisuuden kaipuun, kintereillä alati hiippailevan kuoleman, yksinäisyyden ihanuuden ja kauheuden, rakkauden sieluun sienirihmastoa kasvattavana kokemuksena, sekä suurimman osan siitä, mikä myyteissä, mytologiassa ja folkloressa jaksaa kiehtoa loputtomasti.

Ja olenko huomaavani hippusen samaa marraksen tuoksua, kuin Hugo Simbergin töissä? Ehkäpä myös joitakin hahmonpiirteitä, jotka johdattelevat ajatukseni Maurice Sendakin "Where the Wild Things are" -kirjaan.

Voisin kirjoittaa novellin Kehoen tajuttoman hienosta VÄRIMAAILMASTA! Herkän viivan kauneudesta, tauluissa olevista halkeamista ja arvaamattomista kontrasteista. Tauluja katsoessaan tuntuu, kuin lennähtäisi halki tähtisumun, laskeutuisi ruskaliekeillä palavien puiden lehdistöön, ja pudota mötkähtäisi sieltä mullalta maistuvaan tuonpuoleiseen, jossa sielut, henkioppaat ja muut karvaiset mörököllit taluttavat sinut kädestä pitäen äärettömän reunalle kuikuilemaan. Silmä lepää syvästi hiveltynä. Mielikuvitus lentää kuin Voyager ulos aurinkokunnasta.

Rakastuin Kehoen tauluihin niin, että tilasin yhden nimikirjoituksella varustetun printin itselleni. Ihan jo siitäkin ilosta, että voin vähän tukea tuollaisten huikeiden sielunmaisemien tuottajaa. Printti saapui tänään ja minä rakastan sitä! Jotenkin minulla on vainu siitä, että Kehoesta kuullaan tulevaisuudessa vielä enemmänkin, sen verran edukseen hänen työnsä erottuvat harmaasta massasta.