RAAPIMAPÖLKKY: helmikuuta 2013

Selailin vanhoja esseitäni ja löysin sieltä aarteen: Aino Kallaksen huikean novellin Nainen, jolla oli aivot ja siitä tekemäni analyysin. Muistuipa taas kirkkaasti mieleen, miksi oli niin suunnattoman antoisaa lukea naistutkimusta. Tämä novelli oli yksi niistä todella avartavista teksteistä, joita lukiessa pulssi nousi ja otsa kurtistui ryppyyn: Mitä maailma onkaan menettänyt koettaessaan hiljentää ajattelevat naiset ja mitä me menetämme, jos jätämme ajattelematta maailmassa, jossa saamme niin tehdä.

Etsin saman tien nettiantikvariaatista käsiini teoksen Lukukirja Suomen naisille ja pistin sen tilaukseen.

AINO KALLAS: NAINEN, JOLLA OLI AIVOT

Aino Kallaksen novelli Nainen jolla oli aivot, on julkaistu alun perin kuvallisen kuukausilehti Otavan vuoden 1912 joulukuun numerossa. Se on julkaistu uudelleen Helsingin yliopiston naistutkimusyksikön kokoelmassa Lukukirja Suomen naisille, joka sisältää edelleen puhuttelevia, naisten kirjoittamia artikkeleita, pakinoita ja poliittisia puheenvuoroja ajalta 1869-1981.

Kallaksen novelli kertoo nimettömästä ja taustattomasta naisesta, jolla on ajatteluun kelpaavat aivot, 300g tavallista painavammat. Novellissa pohditaan, mihin nainen olisi voinut aivojaan käyttää. Ensimmäisenä vaihtoehtona nainen olisi voinut ohjata aivokapasiteettinsa naisellisuuden palvelukseen: kaikki aivojen energia olisi suuntautunut pohtimaan ja tuottamaan naisellisuuden myytin rakennusaineita: kauneudenhoitotuotteita, vaatemuotia ja muuta turhanpäiväistä tilpehööriä, jolloin älyn ja naisellisuuden välille ei olisi syntynyt mitään ristiriitaa. Toinen vaihtoehto olisi ollut täydellinen omistautuminen äitiydelle. Nainen olisi säilyttänyt aivojensa älykkyyden käyttämättömänä ja siirtänyt sen sitten geneettisesti poikaansa, toivoen että käyttämätön älyn itu saisi kasvaa ja versoa miespuolisessa jälkeläisessä vapaammin. Kolmantena vaihtoehtona nainen olisi voinut alistaa aivojensa ja älynsä yksinvaltiuteen kaiken itsessään olevan, naiseuden mukaan lukien.

Vaihtoehdoista mikään ei ole päähenkilölle sopiva. Nainen pysyy naisena hyveensä, vikansa ja vaistonsa säilyttäen, mutta aivot ovat kuin vieras, kapinoiva olento hänen sisällään. Hän arveleekin että ehkä joku mies on lahjoittanut ne naiselle koristeeksi. Aivot estävät naista olemasta sellainen kuin hänestä olisi suloista olla eli typerä, antautuvainen ja epäitsenäinen. Aivot pakottavat naisen havainnoimaan miesten vallassa olevaa maailmaa niin terävästi, että nainen erehtyy ensin sisäistämään miehiset arvot ja katsomaan omaa sukupuoltaan alaspäin. Sekin saa terävät aivot ivaamaan ja pilkkaamaan naista.

Nainen oppii pelaamaan taitavasti yhteiskunnan säännöillä ja hänestä tulee epäilijä, jonka vihaiset aivot kumoavat kaiken ympärillä olevan valheena. Lopulta nainen tuskastuu aivoihinsa, koska ne eristävät hänet muista tekemällä hänestä liian poikkeavan ja erilaisen. Hän alkaa käyttäytyä itsetuhoisesti ja kiduttaa aivojaan. Ensin hän näänyttää itseään älyllisen ravinnon puutteella, sitten tuhansilla turhilla tehtävillä. Lopulta aivot antavat periksi, kuihtuvat, asettuvat onnelliseen tylsyyteen ja antavat naisen "rauhassa elää sokeudessa johon luoja on naisen luonut."

Novelli on kärjistynyt ja katkera tunnereaktio 1900-luvun alun tiedemaailman naisen älykkyyttä aliarvioineisiin asenteisiin. Samalla se laajenee kritiikiksi yhteiskunnan naisiin kohdistamiin rooliodotuksiin. Viimeisessä lauseessa kohdistetaan piikki myös kristinuskon typerimpiin tulkintoihin.

Kallas oli tieteen antamia ihmiskuvia tutkiessaan lukenut Otto Wainingerin, C. Lombroson, R. von Krafft-Ebingin ja P.J. Möbiuksen teoksia ja joutunut niiden antaman naiskuvan kanssa rajuun ristiriitaan. Kallaksella oli lisäksi 1911 tienoilla kriisivaihe kirjailijantyössään ja vaikeuksia sovittaa perhe ja kirjailijanuransa yhteen. Kyseiset kirjat olivat Kallakselle mieltä kuohuttavaa lukemista, sillä niissä esitetään aivojen koko suorituskyvyn mittana, kun ei vielä enempääkään tiedetty. Naisen aivojen pienempää massaa miesten aivoihin verrattuna, käytetään murskaavana tieteellisenä todisteena naisen kaikinpuolisesta alemmuudesta mieheen nähden. Teoksissa naisia luonnehditaan alalla kuin alalla miestä heikommiksi ja naisen älyllisyys sekä mahdollisuudet taiteelliseen lahjakkuuteen kielletään jyrkästi. Ajatukset pohjautuvat vuosisadan alussa yleisesti vaikuttaneeseen darwinismiin, joka näki ihmisen älyn kehittymiseen ja älykkyyden määrän olevan suoraan verrannollinen aivojen kokoon. Naisten alemmuuteen katsottiin olevan osasyynä myös sen, etteivät naiset käyttäneet aivojaan tarpeeksi vaativaan ajatteluun. Ei ajattelua oltaisi sen puoleen haluttu naisille salliakaan ja väitettiin sen olevan naisille sopimatonta toimintaa. Naisethan olisivat saattaneet vaikka alkaa kritisoida miesten ajattelun puutteellisuuksia yksipuolisuutta.

Kallas oli selvästi vaikuttunut luettuaan 1908 Otto Weiningerin teoksen Geschlecht und Charakter todetessaan: "En ole koskaan halunnut olla muuta kuin nainen, mutta kadehdin miehiä niiden muutamain aivoainegrammojen takia joita heillä on." Sopeutuminen vallitsevaan tieteelliseen ajatusmaailmaan olisi siis vaatinut Kallakselta oman sukupuolen halveksimista, mihin hän ei älykkäänä ihmisenä pysty kuitenkaan alistumaan. Novellissa hän kirjoittaa kitkerästi:

Hän, houkko, luuli sillä todistavansa ylemmyytensä, että uskoi ja allekirjoitti jokaisen miehen sanat, joka leimasi naisen alemmaksi olennoksi. Ikään kuin hän sillä olisi päässyt itsestään irti!

Kallakselle aihe on ollut todella pulmallinen aikana, jolloin naiset pyrittiin vielä eristämään yhteiskunnasta kodin, perheen ja yksityisyyden alueelle. Kallakselle ei sopinut kirjailijan uransa vaihtaminen naisellisuuden korostamiseen tai äitiydelle omistautumiseen. Hän ei halunnut myöskään kieltää naiseuttaan tai äitiyttään järjen kustannuksella. Niinpä hän puun ja kuoren väliin jäätyään kuvasi ankean lopun ristiriidalle, jossa nainen huolimatta halustaan asettua valmiiksi annettuun naisen rooliin, ei älykkyytensä takia kykene tekemään niin. Kun yhteiskunnalla ei ole tarjottavana naiselle mielekästä tapaa käyttää älyään, naisen ainoaksi vaihtoehdoksi päästä henkiseen rauhaan jää itsensä tahallinen tylsistyttäminen. Henkinen itsemurha.

Kallas on nähnyt aikansa sukupuoliroolien määräytyneen suurimmalta osin pelkästään miesten näkökulmasta ja kokenut ne loukkaaviksi, luonnottomiksi ja vajaiksi. Hän on huomannut, ettei naisen viisaus merkitse miehelle tasavertaiseen vaikuttamiseen pyrkimistä, vaan nainen ajatellaan ensisijaisesti naiseksi ja rakkausolennoksi, -hänen älykkyytensä taas toissijaiseksi, poikkeukselliseksi ja irralliseksi, jopa kiusalliseksi piirteeksi, joka häiritsee miesten hegemoniaa:

Hän ymmärsi, että vain miehet vaihtavat älyä keskenään, nainen ja mies vain rakkautta.

Kallaksen kritiikki naisia sortavan tieteen yksipuolista näkökulmaa ja vääristyneisyyttä kohtaan on ollut aikanaan silmiinpistävän radikaalia. Mieskeskeisen tieteen objektiivisuuden kyseenalaistaminen ja uusien vaihtoehtojen luominen kun on ollut naisliikkeen järjestelmällisen toiminnan määrätietoisena tavoitteena vasta noin muutamien kymmenien vuosien ajan.

Aihe ei kuitenkaan ole nykypäiväänkään mennessä vanhentunut. Joitakin miestieteilijöitä ja -aktivisteja kun tuntuu edelleen korpeavan kovasti se, että naiset käyttävät aivojaan, eivätkä suostu olemaan hiljaa.

Meikäläinen saa sitten aikaiseksi perinteisen menneen vuoden katsauksen vasta helmikuussa. Millään ei vaan raskisi katkaista perinnettä tms. Onneksi tämä ei ole työ, josta maksetaan palkkaa.

Vuosi 2012 kului etenkin kesän ja syksyn osalta kiihdytyskaistalla, mutta vuoden loppua kohti oli viimeinkin aika kääntyä mökkitielle ja vähentää vauhtia. Ylinopeudesta tuli sakkoja harmaina hiuksina :) Vuosi oli kohtuullisen onnistunut, tosin ranskalaiset ottivat aivoon koko rahan edestä. Moni vuoritavoite meni kuitenkin viimein nappiin ja pientä kivaa menestystäkin ropisi kirjoittamisen saralla.

Taidanpa vaihteeksi tilittää vuoden kuvina. Niitä minulle on kertynyt järkyttävän paljon ja voisihan niitä käyttää johonkin muuhunkin kuin tietokoneen kovalevyn tukkimiseen.

TAMMIKUU

Aurinkoisena päivänä vuorimassiivin reunalta valui pilvivaahtoa. Ihan kuin iso maitokattila olisi kiehunut liedellä yli.

HELMIKUU

Kotipihan pensaat näyttivät maalauksellisilta metsäpalon kaljuksi polttamaa Neron -vuorta vasten.

MAALISKUU

Aurinkoinen vuoristopatikka Grand Vanille britti- ja romanialaisystävämme kanssa.

HUHTIKUU

Amsterdamissa hortoilua. Olin yötä jeesushostellissa punaisten lyhtyjen alueella. Päivä Keukenhofin tulppaanimeri-kukkapuutarhoilla.

TOUKOKUU

Ruissalo ja vuokkojen aika

KESÄKUU

Viimeinkin Dome de Neigellä!

PULSATILLA VULGARIS, eli kylmänkukka. Sielunkukkani.

HEINÄKUU

Päiväpatikka ystävien kanssa lehmäniityillä & vuoristolammilla jossain La Meijessä

ELOKUU

Grand Calibier, pitkien patikoiden aatelia. Näin Edelweissin.

Lac Annecyn järvijuhla ja mielipuolinen ilotulitus.

SYYSKUU

Aiguille du Dibona. Päätettiin kiivetä neulan kärkeen. Kiivettiin tonttureittiä Voie du Nain, jossa yhdessä kallionkolossa päivystää puutarhatonttu. Huipulle mahtui ahtaasti vain 6 ihmistä kerralla.

LOKAKUU

Sitten minä vaan olin yhdellä pihalla ja tajusin lehden päällä olevia pisaroita kuvatessani, että oli tullut syksy.

MARRASKUU

Meille tuli perheenlisäystä. Karvainen pikku tilliäinen on Miero (Te Quiero), alias Piriorava, Täystuho, Kärähtänyt Kanelipulla ja Tikkurilan värikartta. Kiipeää kuin lisko, hyppää kuin kirppu, juoksee mun kanssa lumessa kuin siperiantiikeri, räjähtää kuin litium jos joutuu veden kanssa kosketuksiin ja hurisee kuin rukkitehdas. Ihana otus! Rakkautta ensisilmäyksellä.