”VOISIN VAIKKA OKSENTAA MUUMIPEIKON PÄÄLLE”

Laitanpa tämän Tove Janssonin elämänkerrasta tekemäni kirja-arvostelun henkilökohtaiseksi editoituna jakoon, ettei se mene täysin hukkaan.

Arvostelun alunperin lehteensä tilanneet haaskalinnut osoittautuivat nimittäin paatuneiksi huijareiksi, jotka pitivät toisten vilpitöntä työpanosta pilkkanaan ja jättivät palkat päätoimittajaa myöten maksamatta. Eivätkä vaivautuneet edes selittämään kenellekään kuprujaan, vain kiemurtelivat, piileskelivät ja pallottelivat vastuutaan taholta toiselle. Mokaamisensa reilusti myöntäville olisin voinut jopa antaa paljon anteeksi, mutta nokanvarttaan pitkin katseleville valehtelijoille en. Neljätoista vuotta olen sentään juttuja tehnyt, eikä koskaan ole vielä vastaavaa oharia sattunut kohdalle.

Helppoahan se on pieniä leivänmurusia maailmalta keräilevien freelancereiden silmiä nokkia, kun on itse vetäytynyt jo eläkkeelle ja kikkailee naapurimaan suojissa. Että kraak, kraak vaan. Toivottavasti saatte ansionne mukaista karmaa.

********

Olen muumibuumin suhteen vihoviimeinen myöhäisherännäinen. En ihastunut lapsena Muumilaakson tarinoihin, kun ne olivat temperamentiltaan ja tapahtumiltaan turhan ruotsalaistyylisiä makuuni. Tivasin opettajalta, miksi se Nyytin on pakko vain nyhjöttää surkeana ja miten kesävaatteinen Tuutikki muka tarkenee asua pakkastalven yli hatarassa uimahuoneessa? Miksi muumit ovat niin silmiinpistävän ylensyöneitä, eivätkö ne halkea tai saa sydäriä? Miksi raivohullu-narsisti-adhd Pikku-Myylle ei kukaan laita mitään rajoja ja miksi Nipsu on niin ällöttävän ahne? Miksi Muumimamman pitää olla niin arkkimamma ja Niiskuneidin niin neiti? En oikein osannut samaistua yhteenkään hahmoon, ehkäpä olin turhankin totinen torvensoittaja. Vain vaeltelevassa Nuuskamuikkusessa koin olevan vapaudenjanoista ja kapinallista kaikupohjaa.

Sarjakuvatkaan eivät iskeneet. Televisiossa kimittävät palleroiset kawaiii-muumit nitistivät minusta sen viimeisenkin kiinnostuksen sirkaman. Kävin istuskelemassa rakenteilla olevan Muumimaailman kallioilla siihen aikaan, kun Janssonin hahmoista alettiin oikein urakalla vääntää siloteltuja, kaupallisia ja pirun kalliita halinalleja. En ole sen koommin muumeja päin vilkaissutkaan. Paitsi viimein nyt. Hyllyssäni kököttää vaimoltaan karannut ja kadulta rommikännissä harhailemasta löytynyt Vapaamuumipappa. Vierellään kirjaston poistomyynnistä parempaan talteen rohmuttu Taikatalvi, Muumilaakson marraskuu, Muumipappa ja meri sekä tuore elämänkerta "Tove Jansson: Tee työtä ja rakasta."

Taidehistorioitsija Tuula Karjalainen on koonnut Tove Janssoniin liittyviä kirjeitä, haastatteluja, kuvallista materiaalia ja kirjallisuutta analysoivan kiintoisan paketin (Tammi 2013). Keskeisinä teemoina ovat taiteilijan persoonallisuuden kehittyminen, ihmissuhteet sekä ura taidemaalarina. Kirjaa varten on etsitty Janssonin kadonneita maalauksia, joita on päätynyt sinne ja tänne esimerkiksi maksuina elinkustannuksista. Niistä on koottu Ateneumissa vuonna 2014 esillä oleva satavuotisjuhlanäyttely.

Karjalainen korostaa vastarannankiiskeyttä ja vapaudenjanoa Janssonin elämänkerran punaisina lankoina. Hän kertoo kuinka aatteiltaan valkoinen isä sai tyttärensä punahehkuisen raivon valtaan ja ystävystymään kiusallaankin juutalaisten sekä vasemmistolaisten toisinajattelijoiden kanssa. Sotavuosien nationalistinen aivopesu ei vakuuttanut nuorta taiteilijaa muunmaalaisten vihollisuudesta tai vahvimman oikeudesta, vaan hän kasvoi rajojen ylittämistä ja matkustamista rakastavaksi, pasifistiseksi maailmankansalaiseksi.

Muumeista kirjoittamisen Jansson kertoo aloittaneensa saadakseen muuta ajateltavaa vihaamansa sodan tilalle. Veikeänä yksityiskohtana kerrotaan, että muumit olivat alunperin sarvipäisiä, laihoja, punasilmäisiä ja mustia pikku pirulaisia, ennen kuin alkoivat viihtyä kotona ruoka-aikaan ja lupsakoituivat lapsiystävällisiksi. Jansson kirjoitti kolmetoista muumikirjaa ja piirsi kymmeniä miljoonia lukijoita tavoittaneita sarjakuvia leipätyökseen, kunnes totesi olevansa niin lopen kyllästynyt, että ”voisi vaikka oksentaa muumipeikon päälle”. Tämän talouden turvaamiseen keskittyneen elämänjakson jälkeen hän palasi helpottuneena maalaamisen ja muiden taideprojektiensa pariin.

Karjalaisen valitsemat siteeraukset osoittavat, että Tove oli itseoppinut feministi. Hänellä oli ylitsepääsemättömiä vaikeuksia sietää etuoikeuksistaan kiinni pitävien miesten itsekeskeisyyttä ja tarvetta tukahduttaa naiset varjoonsa: Esimerkiksi Toven äidin huomattava kuvitusura arvotettiin näpertelyksi kuvanveistäjäisän saavutusten rinnalla. Kadulla maalaavalle Tovelle huudeltiin, että painuisi vaan siitä kotiin tekemään lapsia. Mieskollegan kommentti Toven suuresta satupanoraamasta kuului, että ”sellaista paskaa”. Ajatella, että ensimmäinen naisen avaama taidenäyttelykin pidettiin Suomessa vasta 1938.

Toven miessuhteet kariutuivat ja hän jättäytyi ilmeisen vapaaehtoisesti lapsettomaksi. Onneksi, sillä vaimona hänet olisi ehkä ennen pitkää jätetty aviomiehen varjoon ja äitinä hän olisi joutunut kuitenkin tinkimään työstään ja taiteestaan lastensa hyväksi. Rakkautta Tovella oli kuitenkin sydän tulvillaan ja sen kohteita molemmista sukupuolista. Lesboidentiteettinsä Tove löysi vain hiukan sen jälkeen, kun seksuaalivähemmistöön kuuluvia vielä surmattiin natsien keskitysleireillä. Siihen aikaan homoseksuaalisuus oli Suomessakin luokiteltu sairaudeksi ja rikokseksi, mutta Jansson onnistui välttymään suuremmilta skandaaleilta.

Jansson itse ei halunnut manipuloida tai kasvattaa ketään, saati osallistua modernistisiin joukkovillityksiin. Hän suosi maltillista kurittomuutta ja halusi tehdä taidetta vain taiteen vuoksi. Tosin silloin, kun hän päätti ottaa piirroksillaan tosissaan kantaa, hän teki sen sensuurille kieltä näyttäen ja omalla nimellään. Muutamastakin sodanaikaisesta piirroksestaan hän olisi voinut toisissa olosuhteissa päätyä kaasukammioon tai Siperiaan. Mitään muita säröjä muumimammasta ei keuhkosyöpään johtaneen tupakan kiskomisen lisäksi paljastu tässäkään elämänkerrassa. Ehkä hänen huonot puolensa on ulkoistettu muumilaaksolaisille.

Toven elämänenergia ja luomisvimma olivat poikkeuksellisia. Hän puhui ”loistosta”, jota edes kausittaiset masennukset eivät saaneet sammumaan. Kuvittaminen, sarjakuvapiirtäminen, maalaaminen ja kirjoittaminen ovat hänen tunnetuimmat osaamisalueensa. Niiden lisäksi hän osallistui aktiivisesti teatterin ja oopperan tekemiseen, lavastamiseen, laulujen sanoittamiseen, elokuvaprojekteihin sekä hurmaavien asetelmien ja pienoismallien näpertelyyn yhdessä elämänkumppaninsa Tuulikki Pietilän kanssa. 

Tuula Karjalainen onnistuu herättämään tulkinnoillaan tuoreen kiinnostuksen Janssonin poikkeuksellista elämänkaarta, vahvaa luonnetta ja vähemmälle huomiolle jäänyttä sivutuotantoa kohtaan. Tekee mieli selailla Toveen liittyviä kuvia ja hänen kuvituksiaan. Kuuntelen Syyslaulua ja tekee mieli lukea Harun saarella elämisestä kertova kirja sekä erityisesti Kesäkirjan novelli Kissa (Tovellahan oli musta kissa nimeltä Psipsina). Pitäisi myös päästä Tampereelle noin 2000 muumiteosta sisältävään näyttelyyn ja ihmettelemään miniatyyreja pursuilevaa Muuminukketaloa, jonka katto on rakennettu tuhansista pienistä, käsintehdyistä paanuista.

Hei niin, ja viimeinkin voisin lukea ne kaikki ne lukemattomat Muumikirjat!