Alustuksena, että olen pyöritellyt viimeisen vuoden ajan mielessäni kahta englanninkielistä sanaa kuin mantraa: divergentti ja serendipiteetti. Ne ovat herättäneet ajatuksissani enemmän vastakaikua enemmän kuin mikään muu pitkiin aikoihin: Kyky ajatella ja reagoida tavallisesta poikkeavilla, luovilla tavoilla sekä sattuman ohjaamat, odottamattomat löydöt. Minä niin tykkään!
Sovellanpa siis niitä blogaamiseen ja kirjoitan postauksen, jollaista en normaalisti kirjoittaisi, käsitelläkseni fiiliksiä joihin en normaalisti kajoaisi. Opinko sen seurauksena itsestäni ja kirjoittamisestani jotain uutta ja odottamatonta? Avaanko sillä jonkun uskallusta pidättelevän yksityisyyden padon, jota olen huomaamattani rakentanut aina vain paksummaksi?
Sovellanpa siis niitä blogaamiseen ja kirjoitan postauksen, jollaista en normaalisti kirjoittaisi, käsitelläkseni fiiliksiä joihin en normaalisti kajoaisi. Opinko sen seurauksena itsestäni ja kirjoittamisestani jotain uutta ja odottamatonta? Avaanko sillä jonkun uskallusta pidättelevän yksityisyyden padon, jota olen huomaamattani rakentanut aina vain paksummaksi?
Kesäkuun lopussa kaveri vinkkasi, että Haagan alppiruusupuisto on erityisen upea tänä vuonna. Olinkin käynyt toteamassa kukkaloiston jo Raision alppiruusupuutarhalla. Armoton puistohullu kun olen, päätin äkkiväärästi noin kolmen aikaan yöllä pakata molemmat kamerani selkäreppuun ja ostaa Onnibussin tiketin.
Siinä punaisen hirven selässä körötellessäni mietiskelin, että mikä siinä oikein on että Helsinkiin tulee nykyisin lähdettyä harvemmin kuin ulkomaille. Kun silloin aikoinaan köyhänä opiskelijana jalka sentään kapsoi useinkin Helsingin suuntaan ja tuli rampattua teattereissa sekä museoissa ihan urakalla. Ei silloin ollut mitään muuta kynnystä lähteä kuin aina tiukalla ollut raha. Että mikäköhän ylenpalttinen penseys on Helsingin suhteen päässyt ottamaan ylivallan. Viime aikoina ei ole tullut käytyä kuin Korpiklaanin keikalla Nosturissa ja jo pidemmän aikaa sitten puukkoleirillä Tapanilassa sekä kiipeilemässä Seurasaaressa.
Mahdollisesti nuivaan Helsinkisuhteeseeni vaikuttaa alitajuisesti eräs muinainen ihmissuhde joka kuihtui ja rysähti aikoinaan karille ei niin kauhean nätisti. Toisekseen minulla on ollut Helsingin suhteen äärimmäisen huono sääkarma. Milloin olen meinannut jäätyä kalikaksi muutaman kilometrin rautatieasemalta poispäin käveltyäni, milloin on ropissut raetta niskaan ja talvituuli ampunut sarjatulella jäänuolia naamaan. Toissa vuonna kippasi niskaan oikein isosta saavista kaatosateen, juuri kun olin ajatellut mennä nautiskelemaan kaikessa rauhassa kauppatorin antimista. Toisella kauppatorireissulla huolestuttavaan suuntaan kulttuurievoluoitunut jättilokki kärkkyi jäätelöäni ja jouduin kiljumaan sille tasajalkaa hyppien sekä nyrkiä puiden, että mun tötteröähän et vie! Vaatteetkin ovat usein olleet vääränmoiset ja sateenvarjo puuttunut. Kävi jopa epäilyttämään että seudulla asuva ystäväni puhuu nimenomaan Helsingistä, kun valittaa Suomen sään ja yleisen ilmapiirin olevan aivan kertakaikkisen kammottava, karmea ja kavala.
Toinen kaukaisempi ystävä puolestaan puhui Hesasta aina nuotilla, joka antoi ymmärtää että muut Suomen tuppukaupungit eivät ole yhtään mitään stadiin verrattuna. Minusta vireä Tamperekin on muuten ihan mahtava city ja täytyyhän sitä nyt armasta Turkuakin jonkun puolustaa. Stadin slangikin on äh, niin leuhkan ja leson kuuloista. Kaikki Hesassa tuntuu olevan niin pirun ylihinnoiteltua että meikäläisen hinta-laatusuhde-tietoisuusmittari ulvoo punaisella jo pienen kahvinkupillisen ostosta. Sitten vielä se ihmisten tungos, kuhina ja hälinä johon en ole syrjässäeläjänä tottunut. En minä ihmismerta kammoa, mutta en siinä pitkiä aikoja viihdykään ylirasittumatta. Avarille erämaille ja vuorille sydämensä menettäneen on tukalaa uida sillipurkissa.
Eli olen siis päästänyt itseni taantumaan jossain välissä ärsyttävän ennakkoluuloiseksi ja stereotyypitteleväksi nurkkapatriootiksi. Juuri semmoiseksi joista en itse yhtään tykkää. Divergentin ajattelun hiipivä puutostauti diagnosoitu!
Mahdollisesti nuivaan Helsinkisuhteeseeni vaikuttaa alitajuisesti eräs muinainen ihmissuhde joka kuihtui ja rysähti aikoinaan karille ei niin kauhean nätisti. Toisekseen minulla on ollut Helsingin suhteen äärimmäisen huono sääkarma. Milloin olen meinannut jäätyä kalikaksi muutaman kilometrin rautatieasemalta poispäin käveltyäni, milloin on ropissut raetta niskaan ja talvituuli ampunut sarjatulella jäänuolia naamaan. Toissa vuonna kippasi niskaan oikein isosta saavista kaatosateen, juuri kun olin ajatellut mennä nautiskelemaan kaikessa rauhassa kauppatorin antimista. Toisella kauppatorireissulla huolestuttavaan suuntaan kulttuurievoluoitunut jättilokki kärkkyi jäätelöäni ja jouduin kiljumaan sille tasajalkaa hyppien sekä nyrkiä puiden, että mun tötteröähän et vie! Vaatteetkin ovat usein olleet vääränmoiset ja sateenvarjo puuttunut. Kävi jopa epäilyttämään että seudulla asuva ystäväni puhuu nimenomaan Helsingistä, kun valittaa Suomen sään ja yleisen ilmapiirin olevan aivan kertakaikkisen kammottava, karmea ja kavala.
Toinen kaukaisempi ystävä puolestaan puhui Hesasta aina nuotilla, joka antoi ymmärtää että muut Suomen tuppukaupungit eivät ole yhtään mitään stadiin verrattuna. Minusta vireä Tamperekin on muuten ihan mahtava city ja täytyyhän sitä nyt armasta Turkuakin jonkun puolustaa. Stadin slangikin on äh, niin leuhkan ja leson kuuloista. Kaikki Hesassa tuntuu olevan niin pirun ylihinnoiteltua että meikäläisen hinta-laatusuhde-tietoisuusmittari ulvoo punaisella jo pienen kahvinkupillisen ostosta. Sitten vielä se ihmisten tungos, kuhina ja hälinä johon en ole syrjässäeläjänä tottunut. En minä ihmismerta kammoa, mutta en siinä pitkiä aikoja viihdykään ylirasittumatta. Avarille erämaille ja vuorille sydämensä menettäneen on tukalaa uida sillipurkissa.
Eli olen siis päästänyt itseni taantumaan jossain välissä ärsyttävän ennakkoluuloiseksi ja stereotyypitteleväksi nurkkapatriootiksi. Juuri semmoiseksi joista en itse yhtään tykkää. Divergentin ajattelun hiipivä puutostauti diagnosoitu!
Ex-tempore reissuni Haagan alppiruusupuutarhaan olikin aivan mahtava. Niin kertakaikkisen lumoava, hurmaava ja inspiroiva, että en millään raaskinut lähteä pois suunnittelemassani aikataulussa. Kukkaloisto oli yhtään liioittelematta ja kuulemani mukaan upein ikinä. Lämpimässä auringonpaahteessa leijui vietteleviä kukkaistuoksuja ja hymynaamaiset biofiilit leijuivat poluilla luontohurmoksessa. Päätin, että tulen käymään pääkaupunkiseudulla useamminkin.
Sitten sattui vielä kamalanhauska tapahtuma, jossa oli novellin ainekset kasassa.
Sitten sattui vielä kamalanhauska tapahtuma, jossa oli novellin ainekset kasassa.
Huumorintajuni ei kummemmin sulata vauvoista tai äitiydestä vihjailua, koska olen melkoisen tiukkapipoinen vela ja vauvajutut rehellisesti sanottuna, ovat mielestäni hippasen *äcklig*. Kun joku erehtyy saarnaamaan minulle lisääntymisen ilosanomaa, minusta tuntuu oletettavasti samalta kuin eheytyspropagandan uhriksi joutuvasta umpihomosta tai siltä kuin joku kalapuikkoviiksi arvostelisi virnuillen olomuotoani.
Olen myös saanut melkoisesti kuraa niskaan siitä, jos ilmaisen intohimoisella ajatuksella ja tunteella mielipiteitäni velana olemisen autuudesta sekä täydellisestä sopivuudesta itselleni. Useammankin kerran on joku nettitrolli, tuttava, läheinen tai jopa lääkäri provosoitunut velaudestani alentuvaan momsplainingiin, että: taitaa olla kipeä ja ristiriitainen aihe, kyllä vielä mieli muuttuu, vanhempana kaduttaa, mies jättää jos et lisäänny, onkohan kenties jotain käsittelemättömiä asioita lakaistu maton alle, onko velaudesta ylipäätään joku pakko vaahdota, teeskentelet vaan onnellista ja oikeesti olet katkera maho, et tiedä mitään oikeasta rakkaudesta, pitäiskö sun keskustella jonkun ammattilaisen kanssa, lapset ovat maailman paras asia, otapa tästä vauveli syliin niin tarttuu sinuunkin vauvakuume, ynnä muuta kyökkipsykologista lässynläätä. Sarah Andersen kuvaa tätä lisääntymismafiaa mainiosti sarjakuvastripeissään.
Eivät nuo pahansuovat mainipulointiyritykset enää nykyään niin hetkauta, kun olen päässyt jo ikänikin suhteen voiton puolelle, mutta nuorempana otin moisesta vielä melkoisia ärsykierroksia enkä voinut vastustaa sanan säilä tanassa barrikadeille ryntäämistä.
Minua jopa häiritsi hienoisesti (myönnän, että tämä on jo vähän vauhkoa) ystävän suosittelema niksi vauvojen herkän ihon puhdistusliinojen käyttämisestä matkahygienian hoitamisessa ja erään luomukosmetiikkamyyjän hehkuttama suositus vauvoille tarkoitetun sinkkivoiteen käyttämisestä ylivoimaisena yleisvoiteena. Että yäkkis, jos niissä on vaikka jotain palleroisia vauvabakteereja, jotka tarttuvat, ehe ehe. Jälkikäteen rohkeasti kokeiltuna nuo molemmat neuvot ovat olleet aivan loistavia ja enpä tiedä montaa puhdistusainetta ja voidetta, jota meikäläisen kaltainen kemikaaliallerginen ja tuoksuyliherkkä mimosa voi käyttää niin huoletta kuin nuo edellä mainitut. Green Lipsin myymät Petit Jolien tuotteet ovat siis aivan aidosti hehkuttamisen arvoisia, enkä enää vaihtaisi vaniljantuoksuista hierontaöljyä ja sinkkivoidetta mihinkään.
Mutta koska olen päättänyt ajatella divergentisti, tulla ulos ahtaiden ajatusten laatikosta ja opetella suhtautumaan löysemmin rantein sellaisiinkin asioihin, jotka tuntuvat itsestäni vistoilta ja arveluttavilta, kerron seuraavan kauhuhumoristisen, ihon kananlihalle säväyttävän jutun tänne nauraakseni itselleni.
Alppiruusupuutarhan huono puoli oli se, että kävijämäärä oli ilmeisesti ylittänyt kaikki hurjimmatkin arviot ja bajamajan huollosta vastaavat olivat viitanneet ruuhkalle kintaalla. En ole ikinä nähnyt bajamajoja noin järkyttävän törkeässä kunnossa ja täynnä. Olen kuitenkin sentään matkannut laajasti mm. Ranskassa, jossa moottoritien seisakkeilla oli ollut ilmeisenä kansanhuvina rapata kaikkea epämääräistä pytyn ulkopuolelle, jopa seinille. Haagan bajamajaan en pystynyt menemään oven avausta pidemmälle yökkäämättä. Kun en millään olisi raskinut lähteä pois kukkaparatiisista, niin jalathan siinä alkoivat mennä jossain jossain vaiheessa pahemman kerran ristiin. Päätin vain kärsiä stoalaisesti niin kauan kunnes olisi ihan viimeinen pakko lähteä pois.
Päädyin siinä sitten juttusille kahden herttaisen vanhemman rouvan kanssa. Kyselin heiltä paikallistietämystä puutarhasta ja hehän kertoivat mielellään. Sitten toinen heistä visersi hyväntahtoisuutta ja haltijatarkummimaista lämpöä huokuen, että hän oli laittanut merkille paitani ja halusi kertoa sellaisen ihanan jutun, että japanilaiset suosittelevat siunatussa tilassa oleville juuri tällaisia kauneuselämyksiä. Että ne tekevät hyvää syntymättömän vauvan kasvulle.
Jään harvoin sanattomaksi missään aiheessa, mutta nytpä jäin kun haikara vei kielen. Pääni tyhjeni ihan täysin ja osasin vain hymyillä ja nyökytellä mummeleille naama harmaana että heh, kiitos, kiitos ja hei hei. Rouvat toivottivat minulle oikein ihanaa odotusta ja jatkoivat suopeasti hymyillen matkaansa. Sitten aivokopassani alkoi kuumeinen ympyröi oikea vaihtoehto -lomakkeen täyttö, kunnon divergentillä ajattelulla höystettynä:
Olen myös saanut melkoisesti kuraa niskaan siitä, jos ilmaisen intohimoisella ajatuksella ja tunteella mielipiteitäni velana olemisen autuudesta sekä täydellisestä sopivuudesta itselleni. Useammankin kerran on joku nettitrolli, tuttava, läheinen tai jopa lääkäri provosoitunut velaudestani alentuvaan momsplainingiin, että: taitaa olla kipeä ja ristiriitainen aihe, kyllä vielä mieli muuttuu, vanhempana kaduttaa, mies jättää jos et lisäänny, onkohan kenties jotain käsittelemättömiä asioita lakaistu maton alle, onko velaudesta ylipäätään joku pakko vaahdota, teeskentelet vaan onnellista ja oikeesti olet katkera maho, et tiedä mitään oikeasta rakkaudesta, pitäiskö sun keskustella jonkun ammattilaisen kanssa, lapset ovat maailman paras asia, otapa tästä vauveli syliin niin tarttuu sinuunkin vauvakuume, ynnä muuta kyökkipsykologista lässynläätä. Sarah Andersen kuvaa tätä lisääntymismafiaa mainiosti sarjakuvastripeissään.
Eivät nuo pahansuovat mainipulointiyritykset enää nykyään niin hetkauta, kun olen päässyt jo ikänikin suhteen voiton puolelle, mutta nuorempana otin moisesta vielä melkoisia ärsykierroksia enkä voinut vastustaa sanan säilä tanassa barrikadeille ryntäämistä.
Minua jopa häiritsi hienoisesti (myönnän, että tämä on jo vähän vauhkoa) ystävän suosittelema niksi vauvojen herkän ihon puhdistusliinojen käyttämisestä matkahygienian hoitamisessa ja erään luomukosmetiikkamyyjän hehkuttama suositus vauvoille tarkoitetun sinkkivoiteen käyttämisestä ylivoimaisena yleisvoiteena. Että yäkkis, jos niissä on vaikka jotain palleroisia vauvabakteereja, jotka tarttuvat, ehe ehe. Jälkikäteen rohkeasti kokeiltuna nuo molemmat neuvot ovat olleet aivan loistavia ja enpä tiedä montaa puhdistusainetta ja voidetta, jota meikäläisen kaltainen kemikaaliallerginen ja tuoksuyliherkkä mimosa voi käyttää niin huoletta kuin nuo edellä mainitut. Green Lipsin myymät Petit Jolien tuotteet ovat siis aivan aidosti hehkuttamisen arvoisia, enkä enää vaihtaisi vaniljantuoksuista hierontaöljyä ja sinkkivoidetta mihinkään.
Mutta koska olen päättänyt ajatella divergentisti, tulla ulos ahtaiden ajatusten laatikosta ja opetella suhtautumaan löysemmin rantein sellaisiinkin asioihin, jotka tuntuvat itsestäni vistoilta ja arveluttavilta, kerron seuraavan kauhuhumoristisen, ihon kananlihalle säväyttävän jutun tänne nauraakseni itselleni.
Alppiruusupuutarhan huono puoli oli se, että kävijämäärä oli ilmeisesti ylittänyt kaikki hurjimmatkin arviot ja bajamajan huollosta vastaavat olivat viitanneet ruuhkalle kintaalla. En ole ikinä nähnyt bajamajoja noin järkyttävän törkeässä kunnossa ja täynnä. Olen kuitenkin sentään matkannut laajasti mm. Ranskassa, jossa moottoritien seisakkeilla oli ollut ilmeisenä kansanhuvina rapata kaikkea epämääräistä pytyn ulkopuolelle, jopa seinille. Haagan bajamajaan en pystynyt menemään oven avausta pidemmälle yökkäämättä. Kun en millään olisi raskinut lähteä pois kukkaparatiisista, niin jalathan siinä alkoivat mennä jossain jossain vaiheessa pahemman kerran ristiin. Päätin vain kärsiä stoalaisesti niin kauan kunnes olisi ihan viimeinen pakko lähteä pois.
Päädyin siinä sitten juttusille kahden herttaisen vanhemman rouvan kanssa. Kyselin heiltä paikallistietämystä puutarhasta ja hehän kertoivat mielellään. Sitten toinen heistä visersi hyväntahtoisuutta ja haltijatarkummimaista lämpöä huokuen, että hän oli laittanut merkille paitani ja halusi kertoa sellaisen ihanan jutun, että japanilaiset suosittelevat siunatussa tilassa oleville juuri tällaisia kauneuselämyksiä. Että ne tekevät hyvää syntymättömän vauvan kasvulle.
Jään harvoin sanattomaksi missään aiheessa, mutta nytpä jäin kun haikara vei kielen. Pääni tyhjeni ihan täysin ja osasin vain hymyillä ja nyökytellä mummeleille naama harmaana että heh, kiitos, kiitos ja hei hei. Rouvat toivottivat minulle oikein ihanaa odotusta ja jatkoivat suopeasti hymyillen matkaansa. Sitten aivokopassani alkoi kuumeinen ympyröi oikea vaihtoehto -lomakkeen täyttö, kunnon divergentillä ajattelulla höystettynä:
a) Masuni on näkyvästi pullollaan, koska minulla on ihan hirveä pissahätä.
b) Päälläni on todella näyttävästi vatsan kohdalta röllöttävä vaatekappale.
c) Olen turvonnut kuin kaljalla, suklaalla ja makkaralla elävä kesämuumi, vaikka kesä tuskin on edes alussa ja en ole vain itse sitä huomannut. Pitäisi kai viimeinkin alkaa miettiä mitä suuhunsa laittaa.
d) Tämä oli ehdottomasti paras divergenttikategoriassa: olen pukennut epähuomiossa päälleni sen kerjuunyyttiä kantava
japanilainen nilja-paitani, jossa lukee which way to Tokyo ja mummot
luulivat, että ninja on jokin japanilainen haikaran vastine
e) Olen piilokamerassa ja kohta kustannuksellani nauretaan makeasti.
f) Olen tullut hulluksi tai menettänyt muistini.
g) Kohtasin juuri kaksi hedelmällisyysnoitaa, jotka langettivat paksuksitulemisloitsun niskaani
h) Kohtasin kaksi hurmosmummoa, jotka olettavat että kaikki itseään nuoremmat ikähaarukassa 18-45 ovat automaattisesti paksuna tai yrittävät vimmatusti tulla paksuksi.
i) On tapahtunut psudoneitseellinen sikiäminen. Sen siitä saa kun ottaa pula-ajan Jeesuksen aviomiehekseen.
j) Ehkäisy on pettänyt huomaamattani. Pitääks mun jumalauta lähteä ostamaan raskaustestiä?
j) Ehkäisy on pettänyt huomaamattani. Pitääks mun jumalauta lähteä ostamaan raskaustestiä?
j) Näytänkö tosiaan siltä, että olen paksuna? Aaaargh, voi xxttu! Kaikki se rääkki ja treenaaminen on siis ollut täysin turhaa!!!! Olin luullut olevani immuuni kehoepävarmuudelle, mutta nyt kieltämättä kirpaisi imelästi!
Tuli ihan kylmä hiki kainaloon ja oli pakko mennä istumaan penkille sekä kelaamaan, että mitähän äsken oikein tapahtui. Ei vielä siinä vaiheessa naurattanut yhtään, sillä velalle on mitä jäätävin loukkaus ja keskisormen näyttelyä saada onnitteluja haikaran vierailusta. Melkein kuin kuulisi sairastuneensa vakavasti ja toinen jeesustelisi vieressä, että nauti siitä. Enkä tajunnut edes ärähtää kieltolausetta, kun mummot olivat niin sokerihuurretun hyvänsuopia. Vilkaisin sitten pahalla silmällä tomumajaani ja entiselläänhän tuo näytti olevan, ei mitään erityisen hälyttäviä merkkejä eturepusta tai outokummusta.
Lopulta pieni ledilamppu syttyi vaivalloisesti pimeässä aivokomerossani. Käpistelin kirpputorilta ostamani tunikan etumuksen nappeja. Sieviä nappeja joiden olin ajatellut olevan sillai pikkumyymäisen hauskat ja pikantit. Nehän penteleet olivatkin avattavat ja tekivät tosiaan nätisti tilaa oletetulle mahan kasvulle. Eli olin ostanut kirppikseltä tajuamattani äitiystunikan ja viihtynyt se päällä edustamassa hyvän osan kulunutta vuotta. Antanut itsestäni tarkkasilmäisille mummoille ja kenties muillekin signaaleja, että nyt on pikkurouvalla pullat uunissa (goosebumps!). Kyllä taas vaan sain olla uskomattomasta tyylitajustani niin maan perusteellisen ylpeä.
Voi tuhannen tuhatta turilasta, etten sanoisi. Olisin taatusti suuttunut ihan hirveästi itselleni ja sitten seuraavaksi hävennyt itseni maan rakoon, ellen olisi jossain vaiheessa elämäntaivalta kuullut huhuja että itselleen ja mokilleen voi nauraakin ja tiukkaa nutturaa voi hiukan hellittää tilanteen mukaan.Eihän tuossa nyt kuitenkaan mitään *vahinkoa* tapahtunut.
Seuraavaksi ratkaisin miehisen divergentisti hampaitteni kellumisen ja kipaisin puskassa läheisten rauniobunkkereiden katveessa. Sorit siitä Hesa, estetiikanjanoni pakotti minut, vaikken pissiliisailua hyväksykään. Skippasin halvan paluubussilippuni ja ostin uuden useita tunteja myöhemmäs. Nautin loppupäivän Haagan kukkaloistosta ja auringonpaisteesta, ihan edelleen superonnellisena velana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti