ERÄÄNLAINEN LUKIJAELÄMÄNKERTANI

 

Olen kirjaholisti, jolla on elinikäinen, intohimoinen riippuvuus lukemiseen sekä kirjojen haalimiseen ympärilleni. Olen ahmattilukija, joka hamstraa kiihtyvällä tahdilla kirjoja antikoista, kierrätyshyllyistä ja kirjastosta. Aina pitää olla monta lukematonta kirjaa käden ulottuvilla tai muuten en tunne oloani kotoisaksi. Olen myös lukusaarnaaja ja kirjakäännyttäjä – tuputan kassikaupalla opuksia kaikille läheisilleni, jotka sattuvat vahingossa myöntämään kuulteni, että lukevat.

Runoja en oikein osaa lukea, mutta kun se oikea sattuu kohdalle, niin osaan kokea myös runouden hurmaa. Pablo Nerudan Oodi kissalle oli aikoinaan mielestäni niin huikea, että minun piti käydä sana sanalta läpi koko runo alkuperäiskielellä.

Kirjat ovat minulle elämä, jos saan luvan siteerata erästä nuorta lukuintoilijaa. Kirjasta ei tarvitse sattua silmääni kuin yksi kiinnostava rivi tai kuva ja olen heti myyty. Usein annan huonollekin kirjalle noin 50 sivua mahdollisuutta todistaa muuttuvansa paremmaksi, sillä joskus käy niin, että alussa puiseva kirja nouseekin siivilleen, kun vaan jaksaa vähän matkaa junnata. Viimeksi olin luovuttaa Emmi Itärannan Kuunpäivän kirjeiden kanssa, sillä teksti tuntui jotenkin raskaalta ja hengettömältä. Kun vain jatkoin sinnikkäästi, kirja haukkasikin yhtäkkiä ilmaa sivujensa väliin ja alkoi lentää uljain siiveniskuin. Jouduin aloittamaan kirjan lukemisen uudestaan ja kun keskityin siihen, alkukin avautui aivan eri tavalla. Nyt luen  kirjaa varovaisesti, sillä en halua missata sanaakaan.

Kirjat merkitsevät minulle elämäniloa, toivoa, uusia ideoita ja opastusta. Ne ovat sytykettä kaukokaipuuseen, romantiikannälkään ja unelmien toteuttamiseen. Kirjat lohduttavat, rentouttavat ja auttavat unohtamaan suruja sekä verhoavat maailman raivostuttavaa banaaliutta. Kirjat tekevät aivoista joustavat ja mielestä joogamaisen taipuisan, alati uteliaan, vierivän ja sammaloitumattoman. Kirjat suututtavat, nolostuttavat, säikyttelevät, nostavat tulenkarvaiseen kapinaan, antavat eväitä vastarintaan ja taisteluun epäreiluutta sekä tyhmyyttä vastaan. Kirjat ovat köyhän tarujen aarreaitta. Jos ei ole rahaa eikä pääse lähtemään minnekään, aina on lukemattomia kirjoja, joita saa kirjastosta ilmaiseksi. Pidän lukemistani kirjoista taulukkoa, jossa on arvosteltuna noin 1400 teosta, ei läheskään kaikki lukemani, mutta ne jotka olen muistanut kirjata ylös.

Vaikka kotini oli huomattavan köyhä kasvuympäristö, äitini ja muut sukulaiseni yrittivät pitää huolta siitä, että lapsella oli sentään jotain luettavaa ja lukivat minulle usein ääneen. Mitenkähän lukemisen arvaamattoman arvon tajusivatkaan, kun eivät olleet juuri kouluja käyneet. Pidin pienenä todella paljon satukirjoista. Mieluisimpia olivat eläinsadut ja tarinat prinsessoista. Suurin aarteeni oli ”Kauneimmat eläinsadut”, jossa oli puolalaisen Janusz Grabianskin herkkä, seepiansävyinen kuvitus. Lempisatuni oli Jänis ja tervanukke, jossa laiska jänis puijaa ahkerilta eläimiltä juomavettä ja ruokaa. Äiti joutui lukemaan saman tarinan kerta toisensa jälkeen, enkä koskaan kyllästynyt siihen (äitini kylläkin kyllästyi ikihyviksi). Kirjassa oli myös tummasävyinen kertomus lukkiparasta, joka menetti jalkansa ja se murehdutti minua kovasti. Mieleen on painunut vahvasti, että kun Hannu ja Kerttu -sadun kuunteleminen teki minut nälkäiseksi, äiti teki minulle voileivän. Olin nyrpeissäni, kun en saanutkaan kirjassa kuvattua vaaleaa herkkuleipää, vaan kuivan kitkerän ruiskannikan. Elokuvaan perustuva ja pelastuspartiohiiristä kertova Bernard ja Bianca taisi ilmestyä niihin aikoihin sarjakuvana. Sen välissä jaetun mainospurukumin tajuttoman vahvan tuoksun muistan vieläkin kuin eilisen päivän ja Biancan takin violetin tai siis talvionsininen ”periwinkle” miellyttää minua värinä edelleen.

Koska minulle luettiin ja kanssani harjoiteltiin kirjaimia sanomalehden kulmaan, opin lukemaan ennen kouluikää. Muistelen, että minulle luettiin Viisikoita jo silloin kun olin noin viisivuotias. Ekaluokan yksinkertainen aapinen oli minulle pettymys, enkä olisi millään jaksanut tavailla OO-OO-OOLAA tai mitään muutakaan ihme muminaa, joka tuntui olevan suunnattu henkisesti jälkeenjääneille. Olin lapsena kiukuissani siitä, jos jouduin kohtaamaan kirjoja tai lastenohjelmia, joissa lapsen älykkyyttä aliarvioitiin. Äkkiäkös löysin tieni koulukirjaston satukirjahyllyyn, josta opettaja ei meinannut saada minua kammettua millään pois. Prinsessa ja lasivuori oli mielestäni niin hauska satu, että kuvitin ja kirjoitin samalla jäljitellyllä teemalla oman satukirjani. Esikoisteokseni päätyi koulun kirjastoon ja oli siellä vielä silloinkin, kun kävin koululla työharjoittelussa yhdeksännellä luokalla. Harmi, että se on sittemmin kadonnut. kun vanha koulukin lakkautettiin.

Vaikka minua kiehtoikin satumainen kauneus, aarteet ja jalokivet sekä hienonhienot vaatteet, seikkailu ja jännitys olivat kuitenkin mielestäni hienostelua monin verroin kiehtovampaa. Muistan että minua ärsyttivät liian kiltit ja naisille varattuun muottiin mahtuvat tyttöhahmot, jotka eivät olleet erityisen rohkeita tai jotka jäivät mieluummin kotiin nysväämään kuin lähtivät seikkailemaan. Lisäksi olin hyvin kiinnostunut tietosanakirjoista, luin ja jäljensin niiden artikkeleita sekä kuvia itselleni.

Vahvimpia lukumuistojani on Silta salaiseen maahan, joka kertoi tytön ja pojan ystävyydestä sekä ystävän menettämisestä. Kirjan lasten leikkeihin kuului joen yli köydellä heilahtaminen, jolloin he pääsivät mielikuvitusmaa Terabithiaan. Tätä piti tietenkin lapsena jäljitellä kotipuron rannassa. Velho ja leijona oli äärimmäisen kiehtova kirja, vaatekaapissa tuli koputeltua monta kertaa takaseinää ja toivottua, että jospa se tällä kertaa avautuisi. Peukaloisen retkistä muistan upean kuvituksen, Smirren ja viisaan vanhan Akan. Gunnel Linden Keinutuolimatka ja Valkoinen kivi kolahtivat. Luin Keinutuolimatkan aina uudelleen, enkä meinannut saada tarpeekseni siitä ajatuksesta, että tavallinen koti voi muuttua hurjan jännittäväksi mielikuvitusmaailmaksi.  Myös Marvi Jalon Kissojen taikayö oli hurmaava satuseikkailu. Eräs ääneen lukemisen tärkeyden oivaltanut, sivistynyt opettajatar luki meille aamuisin ääneen Inkeri Kilpisen Tonna-kirjoja ja Napakettu Napoleon kolmas -teoksen.

Mieleenpainuva oli myös Astrid Lindgrenin Kultasiskoni-kirja, jonka kuvitus on Hans Arnoldin käsialaa. Kirjan tyttöjen hevoset olivat upeinta, mitä sen ikäisenä kuvitella saatoin. Rakastin myös Ronja ryövärintytärtä ja Veljeni leijonamieltä. Marie Rudolfssonin Pikkuponi Tuisku-kirjat kertovat Gotlannin metsissä puolivilleinä asuvista poneista. Heppahöperölle nämä suloiset eläinarinat olivat uskomattoman kiehtovia, aikuisena sain kuulla että Gotlannissa vaeltelee ihan oikeasti puolivillejä gotlanninrusseja. Muista hevoskirjoista muistan, että vaikuttavimpia olivat Musta ori, Villiori sekä Mary Elwyn Patchettin Ajax -sarja. Felix Saltenin Bambi oli kauhean surullinen. James Herriotin eläinkirjoihin rakastuin yläasteella samoin Gerald Durrelin Eläimet ja muu kotiväkeni, Eläimellistä menoa Korfulla sekä Arkillinen eläimiä -teoksiin.

Jo kolmas-neljäsluokkalaisena muistan, että äitini suositteli minulle luettavaksi Monte Criston kreiviä. Oli muistaakseni aika raskas opus sen ikäiselle, mutta luin kuin luinkin sen kokonaan. Tykkäsin kovasti myös kauhusta ja kummituksista, vaikka sainkin niistä painajaisia. Luin ihan liian pienenä kaverin isoveljen karmeita Yöjuttuja, jotka olivat silmitöntä, traumatisoivaa horroria ja splätteriä, jota en voi vielä tänäkään päivänä suositella kenellekään. Pelottavasta kirjoista tulee mieleen myös Alfred Hitchcockin kummitusgalleria, Noidan käsikirja ja Kuu paistaa, kuollut ajaa. Eva Ibbotsonilta puolestaan löytyvät iki-ihanat Pelastakaa kummitukset ja Voi noita noitia, suloisen karmivat tarinat, joissa ei ole paljon kauhua pehmusteltu, mutta jotka siitä huolimatta ovat äärimmäisen kotoisat ja valoisat lukea. Ibbotsonia kannattaa lukea myös englanniksi (Monster Mission, The Secret Countess, Dragonfly Pool), sillä hänen kielensä on hurmaavan soljuvaa. Vaikka sain kauhusta painajaisia ja pelkoja, en olisi silti mistään hinnasta jättänyt noita lukematta. Myöhemmin tykästyin Dean R Koonziin. Pidin kuin hullu puurosta pojille suunnatuista Marvelin sarjakuvista, joissa oli suureksi riemukseni myös naissupersankareita. Hämähäkkimiehet ja Ryhmä-X-lehdet olivat täynnä mielikuvituksellisia taisteluseikkailuja. Sarjakuvista tulee muuten spontaanisti mieleen että Lise Myhren Nemi on huippuhieno sarjakuva, samoin kuin J. Pahosen Belzebubs. Eivätkä Lassi ja Leevi, Kamut, Simon kissa, Gaimanin Sandman tai Bilalin teoksetkaan ole menettäneet viehätystään, vaikka vanhoja suosikkejani ovatkin. Uutuutena olen antanut pikkusormen kummalliselle mangasarjakuvalle nimeltä One Punch Man, jota voin lämpimästi suositella teineille.

J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta luin eka kerran viidesluokkalaisena ja olin kovin kiinnostunut riimuaakkosista, joita oli mahtavaa käyttää salakielenä. Taruun sormusten herrasta olen palannut myöhemmin vielä aikuisiälläkin. Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja liftareille iski puolestaan suoraan seiskaluokkalaisen hysteeriseen nauruhermoon. Sen myötä aloin ajatella, että SciFi on todella viileää älykkökirjallisuutta, vaikka absurdista huumoripläjäyksestähän liftarissa ennen kaikkea on kyse. Petyin pahemman kerran, kun aloin lukea kovin odotuksin ns. kovaa scifiä, jossa jaariteltiin satoja sivuja tylsistä avaruusalusten teknisistä yksityiskohdista, sillä olin itse kiinnostuneempi uusista maailmoista ja niissä tapahtuvista romanttisista seikkailuista. Stanislav Lemin Kyberiasta ja C.S. Lewisin Ransom-trilogiaa muistan lämmöllä. Joanna Russin Naisten planeetta, Frank Herbertin Dyyni, Sheri S. Tepperin Ruohojen maa ja Portti naisten maahan sekä Jack Vancen Iltaruskon maa & Moonmoth sekä Risto Isomäen Gilgamesin tappio ovat olleet mieleenpainuvia. Dougal Dixonin Tulevaisuuden eläinkunta oli visionäärisessä visuaalisuudessaan jotain aivan tajunnan räjäyttävää lukioikäiselle spefi-hullulle.

Terry Pratchettin tapa animoida kaikki mahdollinen ja mahdoton sekä humoristinen pilkan tekeminen uskonnosta, jumalista ja politiikasta jaksoi viehättää nuoren aikuisen mieltäni vuosikausia. Kirjastonhoitajana toiminutta orankia en tule unohtamaan koskaan ja Pratchettin tulkinta kuolemasta symppiksenä viikatemiehenä, joka pitää kissoista, on myös suurenmoisen liikuttava.

Opiskeluajoilta kovia, suorastaan elämää mullistavia kirjoja olivat Anja Kaurasen Pelon maantiede ja Helen Zahavin Dirty Weekend. Leena lehtolaisen Tappava säde ei myöskään ollut hassumpi.  Hyytävän jääkylmät, kostofantasialla herkuttelevat feministidekkarit aiheuttivat mielenmurroksen ja siihen asti kiltti sekä hiljainen humanistityttö alkoi lopultakin saada tarpeekseen kohtaamastaan sovinismista ja misogyniasta. Näistä teoksista sain loistavaa polttoainetta naistutkimuksen opintoihin sekä kamppailulajien aloittamiseen.

Rakastan luontokirjoja, samoin matkakirjoja ja romanttisia tarinoita. Hienostuneita luonnontutkijoiden teoksia ovat mm. Peter Matthiessen: Snow Leopard ja Gavin Maxwellin Saukko ystäväni sekä Kalliot pysyvät. Kolmas metsästys on Alexander Solouhinin hurmioitunut luonnonkuvaus, joissa kuljetaan Venäjän sienimetsissä, marjassa ja kalastamassa. Suuni vettyy, kun ajattelen Solouhinin kuvausta leppärouskujen paistamisesta.

Minuun vetoaa taidokas kielenkäyttö ja inspiroiva sanasto. Genreinä fantasia, romantiikka, matkakertomukset, elämänkerrat, laadukkaat kuvakirjat ja harvat runokirjat. Tärkeitä kirjoja aikuisiällä ovat olleet Charlotte Bronten Kotiopettajattaren romaani, Fedor Dostojevskin äärimmäisen ahdistava Rikos ja rangaistus sekä Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin. Joan Harrisin Pieni suklaapuoti on taiten kirjoitettua, suloista maagista realismia. Andrei Makinen intellektuelli Venäläisiä unelmia oli suuri kirjarakkauteni ja värisyttää vieläkin samoin kuin Ranskalainen testamentti. Arundhati Royn Joutavuuksien jumala tarjosi samoihin aikoihin avauksen intialaiseen mielenmaisemaan. Tämän jälkeen ahmin muitakin intialaisia kirjoja, kuten Sharma Bulbulin Munakoisojen kiukun, Anita Desain Hämärän leikkejä ja Kiran Desain Hulabaloo hedelmätarhassa. Muita vaikuttavia ja minulle rakkaita teoksia ovat olleet Susan Fletcherin Noidan rippi, Muriel Barberyn Siilin eleganssi sekä Amalie Nothomben Nöyrin palvelijanne. Erotiikan hieman paheksutussa lajityypissä on tullut vastaan laadukastakin luettavaa, kuten esimerkiksi Erica Jongin Fanny, Terhi Tarkiaisen hulvaton vampyyritaru Pure mua sekä novellikokoelmat Samettipuutarha ja Kiima. Suomalaista kirjailijoista pidän Johanna Sinisalosta, Anna Leena Härkösestä, Maarit Verrosesta ja Päivi Alasalmesta. Sofi Oksasen teoksista pidän Puhdistuksesta mielettömästi, muista en erityisemmin. Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta on hieno teos. Suosittelen myös Jani Kaaron filosofista Kauniimpi maailma -teosta.

Tällä hetkellä luen työni takia paljon fantasiakirjoja ja lastenkirjoja. Esim. Walter Moersin Uinuvien kirjojen kaupunki ja Uinuvien kirjojen labyrintti ovat huimaa intertekstuaalista ilottelua maailmassa, jossa kaikki on rakennettu kirjaimellisesti kirjoittamisen sekä kirjojen päälle. Viimeisistä lukemistani pienten lasten kuvakirjoista voisin suositella esimerkiksi Pikku Prinssin uutta versiota, Herra tiikeri villiintyy-teosta, Koira nimeltä kissaa ja Ihan itse sanoi pikku susi- tarinaa. Mahtavan ilmeikkäästi kuvitettu Mother Bruce eli Mörri jaksoi naurattaa jokseenkin joka sivulla. Kurnivamahainen kissa on Magdalena Hain hieno lastenkirja, jota lueskelin töissä liikuttuneena, tippa linssissä. Itkuvesiputouksen saivat puolestaan aikaiseksi järkyttävän hienosti kuolemaa kuvaavat Silkkiapinan nauru ja Muistojen puu.

Äskettäin lukemani Sarah J. Maasin Okaruusujen valtakunta edustaa YA-fantasiaa, jossa on runsaasti niin teinimäistä vaate- ja ulkonäkö-turhamaisuutta, rakkautta ja erotiikkaa, romanttista hömppää kuin väkivaltaa ja kauhuakin. Kirjoittaja säilyy juuri ja juuri uskottavan puolella naivistisine tyyleineen sekä unelmahenkilöhahmoineen, mutta on tavallaan jopa hypnoottista luettavaa. Viimeisin lukemani kirja on Sini Helmisen Hurme, joka avaa mielenkiintoisen kotoisalla tavalla Lujaveriset –sarjan.