Amerikkalainen ravintolakulttuuri

Eräs kinkkisimmistä jutuista, joihin olen täällä Amerikassa ollessani törmännyt, on ravintolakulttuuri. Suomessahan se on jotain sellaista arkipäiväistä, puolihuolimatonta haahuilua, johon en ole juurikaan kiinnittänyt mitään ihmeempää huomiota. Kunhan vain menen jonnekin ja pidän hauskaa.

Enkä ole ainakaan stressaillut koskaan siitä, osaanko jonkun käytösetiketin etu- ja takaperin. Viinojen ja paukkujen tuntemattomuuteni aiheuttaa toki toisinaan noloja tilanteita, mutta periaatteeni on että minähän en rupea opettelemaan jotain hiton drinkki- tai konjakki/viskimerkkikirjaa kannesta kanteen vain sen takia, että voin briljeerata jossain kälyisellä tiskillä pyytämällä vuoden luu gdwöxfördönnäytä tai lukemattoman määrän eri ainesosia sisältävää Pangalaktista kurlauspommia. Periaatteeni on, että (melkein) kaikki kelpaa ja vanhassa vara parempi.

Suomessa en mielelläni anna tarjota itselleni ruokia tai juomia. En edes Jänismiehen, jos vain olen sen verran varoissani, että pystyn itse maksamaan. Inhoan kiitollisuudenvelkaa, sillä rahan ei mielestäni pitäisi sotkeutua ihmissuhteisiin mitenkään. Jos ei ole fyffeä, niin sitten voin olla juomattakin tai kiskoa halpaa kahvia, jolla saa aikaiseksi ihan hyvän kofeiinihumalan. Tarjoan kyllä itse mielelläni, jos kaverilla on rahapula tai ihan vain muuten tarjoamisen ilosta. Anyway, idea on siis se, etten mielelläni ainakaan juo iltaa toisten rahoilla. Kyseessä ei ole kalkuloiva kitsaus, vaan yksinkertaisesti se, etten halua olla kenellekään velkaa/taakkana. Enkä sen sijaan taas koskaan laske sitä, jos itse tarjoan. Köyhälläkin on ylpeytensä ja periaatteensa, nääs.

No täällä sitten. Voi ei! Täällä on tapana, että koko ajan pyöritetään hermostuttavaa tarjoamisrumbaa. Aluksi meni jonkin aikaa, ennen kuin tosiaan tajusi, että täällä ei koskaan osteta seurassa vain itselleen. Yksi hakee aina kaikille vuorollaan.

Tässä vain on eräs suomalaista mielenrauhaa suuresti järkyttävä piirre. Jos et ole määrätietoinen, dominoiva ja skarppi, saat huomata että muut tarjoavat sinulle, ennen kuin ehdit kissaa sanoa. Ja kun itse sitten yrität sännätä kohti baaritiskiä hakemaan tarjottavaa muille, he kamppaavatkin sinut ilmoittamalla, että ovat jo juoneet tarpeeksi. Perkele!

Ongelmaan ei yleensä auta sekään, että aloitat tarjoamisen ensimmäisenä. Silloin amerikkalaiset ottavat jotain sikahalpaa olutta, joka ei tule kustantamaan sinulle juuri mitään. Sitten kun he itse tarjoavat sinulle, he käyvät määrätietoisesti hakemassa jotain kalleinta viskiä, jonka hinta saa naamasi kalpenemaan nöyryydestä. Ja sitten kun ehdotat maksavasi seuraavat viskit, kiintiö onkin jo täynnä ja jäät käytännössä velkaa edelliselle tarjoajalle aivan vitusti. Ja hän ei piittaa siitä vähääkään, hymyilee vain ihanan vieraanvaraisesti.

Erityisen vaarallista tämä on kolmen porukoissa kombinaatiolla 1 amerikkalainen ja me kaksi suomalaista. Tämä on meillä yleinen kombinaatio, sillä käymme kaljalla pääsääntöisesti vain Jänismiehen ystävällisen, mukavan ja todella suloisen työkaverin kanssa. Siis kyseessä on aivan poikkeuksellinen henkilö, joka on mahdollistanut kutsuillaan meille monta hauskaa iltaa niin baareissa kuin uusien ihmisten tykönäkin. Ja jota me arvostamme ihan satasella.

Mutta. Käytännössä tämä tarjoilupiirileikki voi tulla maksamaan tuolle amerikkalaiselle aivan törkeästi, jos edellä mainitun tapainen kaavio pääsee vahingossa toteutumaan. Ja se nolottaa suomalaista suuresti, ymmärrättehän miksi. Amerikkalaiselle se sen sijaan näyttää olevan yhdentekevää. Hän ei laske rahojaan, eikä pelaa rahapelejä. Emme mekään haluaisi, mutta... argh.

No, sitten kun olet hautonut syvää kiitollisuuttasi edellisen kerran baarireissusta muutaman viikon verran ja haluat näyttää amerikkalaiselle, että arvostat suuresti hänen seuraansa ja sitä, että hän on tarjonnut sinulle, alkaa todella haastava osuus. (Tähän tarjoutui muuten mukava tekosyy huomattuani jonkun lehden maksaneen tililleni jostakin jutustani sopivan summan, josta en tiedä tuon enempää, ennen kuin palkkanauha saapuu.) Vaikka olet kivenkovaa päättänyt, että kutsumasi ihminen on nyt vieraana ja ei siksi ota lompakkoa esille kertaakaan, saat tehdä muutaman vaativan sirkustempun, ennen kuin ohjakset pysyvät edes puoliksi hanskassasi.

Ja mikäli saat amerikkalaisen lompakon pysymään hänen omassa taskussaan melkein leikillisellä väkivallalla, voi esimerkiksi ravintolan yllättävä (täällä on muuten turha edes yllättyä mistään) toimimattomuus tai salaiset, sinulle tuntemattomat päässälaskusäännöt aiheuttaa sen, että amerikkalainen ehtii sittenkin livauttaa oman osuutensa johonkin väliin.

Esimerkki: Maksat ruokalaskun kortilla kaikista kohteliaista vastaväninöistä huolimatta. Olet natiivin ohjeiden mukaan laskenut laskuun tipin (ÄÄRIMMÄISEN TÄRKEÄ ASIA!) ja huokaiset helpotuksesta roivaistessasi nimikiekurasi alle. Tippi on ravintolassa todella tärkeä, sillä se on ainoa asia jolla voit vaikuttaa tarjoilijoiden naurettavan huonoon peruspalkkaan ja kertoa hänelle, että olet kiitollinen hänen vaivannäöstään ja iloisesta hymystään. Tarjoilijoiden palkka siis tulee melkein pelkistä tipeistä, perustuntipalkan ollessa käytännössä ei mitään. Eli jos et tippaa, olet totaalinen kusipääriistäjä ja käyttäydyt huonosti/halveksuvasti.

Ruuasta tippi on pääsääntöisesti 18 % mutta 15 - 20 % on ihan hyvä. Mistään en löydä yksimielistä määrää siitä, miten paljon sitä tippiä pitäisi oikein antaa missäkin paikassa. Natiivi väittää, että 10-15%. Mene ja tiedä, olemme luottaneet häneen. Itse en pidä tippikulttuurista, sillä mielestäni on työnantajan velvollisuus maksaa työntekijöilleen säädyllistä tuntipalkka. Asiakkaalla pitäisi myös olla mahdollista maksaa lasku ilman yletöntä päänvaivaa ja itsensä tahatonta nolaamista.

Tipissä on nimittäin omat konstikkaat jujunsa. Niistä vähäisin on helvetillinen päässälasku. Sen kaavaa en meinaa milloinkaan muistaa, koska se tunnutaan esittävän joka kerta eri tavoin. Eli nyrkkisääntö on laskea tippi kertomalla vero kahdella. Mutta ylläri, ylläri. Jos olet tilannut juomia, niissä vero on jo juoman hinnassa itsessään ja ei näy siten kuitilla vero-osiossa laisinkaan. Eli sinun pitää vielä laskea ruuista erotetuille juomillekin vero (sinun kuuluu siis tietää juomaverokin ulkoa), plussata se ruokaveroon ja vasta sitten kertoa kahdella...

Okei. Unohtakaa koko juttu. Helpommalla pääsette, kun roimaisette jonkun selvästi ylilyövän tipin pöytään ja jätätte laskutoimitukset ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneille matematiikan tohtoreille.

Juuri kun luulin kaiken olevan pulkassa, tarjoilijatar tuli kysymään sillai merkitsevästi, ollaanko me tyytyväisiä palveluun. Natiivi onneksi tunnisti nuotin moitteeksi tipin pienuudesta ja sitten aloimme kaikki (myös natiivi) noloissamme kysellä, että mikä nyt oli mennyt pieleen. Tarjoilija paljasti tuon viinaverojekun ja aloimme kaivaa kiireesti taskujamme. No minullahan sattui olemaan käteistä vain kaksi dollaria, jonka natiivi herrasmiehen elkein korvasi hymyillen vitosella. Ja minä narskuttelin hampaitani.

Mur, mur ja mur.

Sitten menimme seuraavaan baariin, jossa Jänismies sanoi tarjoavansa meille kaljat. Natiivi yritti hellyttävästi ämpyillä vastaan, mutta nauraen sanoin, että ei tule kuuloonkaan, tämä on meille nyt tärkeää. Sinä ET todellakaan maksa mitään (paitsi sen samperin tipin). Hohhoh. Arvatkaapas vain kävikö baarissa kortti sen jälkeen kun tilaus oli tehty ja kenellä oli käteistä taskussaan. No natiivillapa tietysti ja baari oli vielä niin törkeän kallis, että yhden kaljan hinnalla olisi ostanut ne hyvät viskit vähemmän ryöstömentaliteetilla toimivassa paikassa. Huokaus.

Ilta oli kuitenkin todella, todella mukava ja juttu luisti mukavasti seitsemästä puoli kahteen kuin voilla voideltuna. Kun lähdimme sitten kotiin, olin todella hyväntuulinen ja päätin määrätietoisesti että tämä ei nyt todellakaan käy näin. Illan saldo oli nimittäin viimeisen baarin viimeisten oluitten ansiosta kääntynyt siten, että natiivi olikin yhtäkkiä maksanut kaikki omat kulunsa ja olimme siis kaikki tasoissa. Mutta kun koko illan idea oli ollut se, että ME TARJOAMME, edes tämän kerran. Koko mahtipontinen showni haihtui hyvää vauhtia savuna ilmaan. Se olisi tarkoittanut seuraavan päivän takuuvarmaa suurta harmistusta ja moraalista krapulaa.

Kävelin siis automaatille, otin sieltä tasaavan summan ja vaadin natiivia ottamaan sen. Pistin koko tilanteen leikiksi sanoen, että tämä näyttää nyt tosi töykeältä ja mahtipontiselta, mutta mutta minulle on äärimmäisen tärkeää tasata tämä ilta. Kerroin myös, että hän on meille tärkeä ja haluan ilmentää sitä edes tällä tavalla.

Natiivi meni vitsikkäästi ihan myrtsänkyttyrälle, että en varmasti ota mitään takaisin ja minä kiusasin häntä humoristisesti sanomalla, että joudumme ottamaan erän mattopainia kadulla, jos hän ei muuten suostu. Lopulta laitoin nauraen rahan väkisin hänen kaulukseensa ja sitten hän puolestaan laittoi tasaavan kaksi dollaria minun paidan kaulukseeni. Jänismies katseli sivusta hullun naisensa touhuja silmät pyöreänä naureskellen.

Tilanne ei siis ollut mitenkään kiusallinen, vaan täynnä leikinlaskua. Minulle vain oli tällä kertaa tärkeämpää vaikka riskeerata täysjärkisen maineeni, kuin mennä jälleen kerran kotiin tuntien suurta synkkyyttä ja masennusta siitä, että ystävällinen, vähissä varoissa oleva ihminen oli jälleen kerran maksanut seurastamme liikaa.

No, joka tapauksessa vaikeuksien kautta edes jonkinlaiseen erävoittoon. Leivoin tänään pojille töihin suklaakakkua. Mitenkähän uskallan seuraavalla kerralla mennä ulos :)

Vihaan kelloja

Lienenkö maininnut, että vihaan kelloja. Niin rannekelloja, kaulakelloja, sormuskelloja, käkikelloja kuin seinäkellojakin. Kännykänkin kelloa vihaan, erityisesti aamuisin ja tietokoneen kelloa myös. Toivonkin että voisin elää tyytyväisenä vain sisäistä kelloani noudattaen, mutta eihän sellainen nyt käy päinsä.

Kaikkein eniten vihaan sitä saatanan sirkadiaanista rakkinetta, joka raksuttaa sisälläni ihan niin kuin sitä itseään sattuu huvittamaan. Se on paskamainen diktaattori. Sen kanssa ei juurikaan neuvotella tyyliin: minusta olisi kiva mennä tänään nukkumaan ajoissa, että jaksaisin huomenna herätä aikaisin. Ei tule kuuloonkaan. Sirkkis pitää huolen siitä, että silloin ja etenkin silloin kun se on kaikkein epätoivottavinta, minua ei nukuta yhtään, kun taas sillä hetkellä kun pitäisi lähteä liikenteeseen, kello päättää raksauttaa viisarit kohdalle kuolemanväsymys.

Toki sitten kun nukahdan, nukun niin hyvin ettei tosikaan.

Jos voisin, niin kaivaisin tuon milloin jätättävän ja milloin edistävän ajastimen ulos ontelostaan, asettaisin kivelle ja hakkaisin lekalla tuusan nuuskaksi. Oikeasti.

Juu, hyvää huomenta vaan kaikille. Kello on kuusi nolla kymmenen aamulla Amerikassa ja sisäinen kelloni on sitä mieltä, että meitä ei nukuta.

Lumikko ja yhdeksän muuta

Luin tuossa Tiikeritoverin suosituksesta Pasi Jääskeläisen kirjan nimeltä Lumikko ja yhdeksän muuta. En voi, enkä haluakaan muuta, kuin liittyä kehujien kuoroon ja todeta, että siinäpä vasta kirja joka imee lukijan sisäänsä. Lukekaa! Ostakaa omaksi ja lahjaksi! Ette tule katumaan, sanon minä. Usutan ostamaan siksi, että muutkin kirjailijat kuin utriot ja paasilinnat saisivat Suomessa voita leipänsä päälle.

Lumikko on laatutavaraa. Kirjan ilmaisu on monella tapaa uutta ja raikasta, semmoista kuin ensilumi pakkasaamuna. Ilmaisu on myös merkille pantavalla tavalla kehittynyt ja hioutunut niistä ajoista, jolloin Jääskeläiseltä julkaistiin novellikokoelma "Missä junat kääntyvät".

Antoisimpana kirjan piirteenä pidän kuitenkin kirjoittajan taitoa houkutella lukija hiipparoimaan hämärän rajamaille. Tämä taito pilkahtikin edukseen jo edellä mainitsemani kokoelman nimikkonovellissa, mutta on Lumikossa ottanut olennaisen askeleen eteenpäin. Nyt ei enää haparoida pimeässä, vaan asetetaan semmoisia taiten tehtyjä juonellisia ansalankoja että kyllä niihin keskivertojänis napsahtaa mieluusti.

Maaginen realismi on kirjojen kohdalla se jippo, jolla minut saa useimmiten lumottua. Niin myös tässäkin tapauksessa. Lumikossa kävellään välillä muutama askel yliluonnollisilla poluilla, flirttaillaan uskomusolentojen kanssa, tunnetaan näkymättömän hipaisu iholla ja sitten taas palataan realismiin. Minä kerta kaikkiaan nautin siitä niin, että ihokarvat värisevät. Koskaan ei tiedä, mikä kulman takana odottaa. Jääskeläinen ei myöskään ole kirjoittajana tarpeettoman julma, kyyninen tai nihilistinen, vaikka erehdyttääkin lukijan luulemaan niin, mistä erityinen kunniamaininta.

En halua tehdä juonipaljastuksia, mutta täytyy mainita sen verran että kirjan keskeinen idea-, eräs peli jota siinä pelataan, -herätti minussa voimakkaita tuttuuden tunteita. Olen itse pelannut tätä peliä tiedostamattani monien ihmisten kanssa, tosin pääsääntöisesti ilman väkivaltaa ja huumeita. Olen siis tahtonut epätoivoisesti nähdä joidenkin ihmisten sielun ja mielen paljaana sekä sensuroimattomana, kuin nurin käännetyn rukkasen. En niinkään käyttääkseni näkemääni kirjoituksissani, vaan ymmärtääkseni ja myötäkokeakseni jotakin itselleni vierasta. Lumikossa tuodaan mielenkiintoisella tavalla esille tämän kaltaisen toiminnan hyödyt ja haitat. Ja se, millainen merkitys tällä fiktiivisellä "pelaamisella" voisikaan olla itse kirjoittaville ihmisille.

Mutta en nyt paljasta tai analysoi tässä yhtään tämän enempää, saatte itse lukea. Mars kirjakauppaan siitä, pokkari ei paljoa kustanna.

Urban Dictionary

Pitääpä mainostaa tämmöistä epäkorrektia ajanvietettä synkeiden syysiltojen huviksi. Ensiksi kysymys zen-arvoituksista kiinnostuneille: kuinka alas ihmisen huumorintaju voi vajota jos kukaan ei ole todistamassa?

Monet ulkomaaneläviin kontaktia ottaneet suomalaiset lienevät opettaneet keskustelukumppaneilleen törkeyksiä suomeksi. Jos sen sijaan haluatte itse opiskella hihityttävää, tuhmaa tai jopa erittäin epäkorrektia sekä siivotonta englantia, verkossa löytyy tähän puutteeseen vastaava sivusto nimeltä Urban Dictionary. Sivustolle voivat kaikki kynnelle kykenevät hilata verbaaliset hengentuotteensa. Käyttäjät sitten antavat sanalle/lausahdukselle/sanaselitykselle ylä- tai alapeukkua.

UD:sta löytyy kuivaa kirjakieltä sekä rikastuttavia että rappeuttavia sanomuksia, joita sanakirjat (jostain kumman syystä!) dissaavat ja joita englannin opettajat eivät taatusti tunneillaan opeta. Korrektius kielen opettamisen suhteen on toki ymmärrettävää, mutta valitettavasti myös kommunikaatiota köyhdyttävää. Tosielämän läpänheitossa kevennykseksi tarkoitetut kaksimielisyydet saattavat johtaa noloihin väärinkäsityksiin ja hämmennykseen, jos ei tajuta minkä piilokonnotaation jokin tavallinen sana tai lausahdus sisältää.

UD-sivustoista on parahultaisesti apua jenkkien ja brittien hämärien sanaleikkien sekä alatyylisen kielen ymmärtämisessä. Sanakirjan selailu on oiva tilaisuus tutkia niitä puolijauhoisilta kuulostavia sutkautuksia, jotka saavat natiivit englanninpuhujat hirnumaan naama violettina, mutta jotka menevät pelkän kirjakielen taitajilta viheltäen yli hilseen. Jotkut sanaleikit muuten kääntyvät ja ovat kääntyneetkin mitä notkeimmin suomeksi, jotkut taas eivät kirveelläkään.

Puhuttu kieli voi olla hyvinkin mielivaltaista ja nopeasti muodin mukaan muuttuvaa. Ei siinä yleensä pysy pirukaan kärryillä. Monet muistavat esimerkiksi, miksi ala-asteikäisten suomalaisten ei ollut 80-luvulla soveliasta sanoa hiuksia tarkoittaessaan "tukka." Piparin syöminenkään ei nykypäivänä ole pelkästään sitä, mitä se lapsuuden kimaltelevina jouluaamuina tarkoitti. Samoin muffinssin ääneen sanominen saattaa aiheuttaa englannin puhujalla pienen värähdyksen alahuulen tienoilla.

Sanaleikit ja kummalliset mielleyhtymät ovat usein kielen parasta antia. Sitä riemastuu suuresti aina, kun tapaa jonkin täysin absurdin, mutta kuitenkin jollain huikealla tavalla matsaavan rinnastuksen, joka antaa vanhalle tutulle sanalle uudet vaatteet. Urbaaniin kieleen tutustuminen saa myös huomaamaan, miten viaton ja kiltti kieli suomi onkaan (tai sitten tunnen vain liian siistisuisia porukoita), kun vertaa sitä englannin kammottavimpiin seksistisiin, rasistisiin, väkivaltaan tai ruumiintoimintoihin liittyviin rimanalituksiin. UD todistaa edellä mainittuihin selkeästi painottuvana, ettei juuri mikään maan päällä ole niin törkeää, etteikö sille olisi keksitty vielä törkeämpää kiertoilmaisua.

Urbaanisanakirjasta voi esimerkiksi saada selville, miksi herttaisen Fanny-tädin ja viattoman Nanni-mummon nimet saattavat herättää hienoista hämmennystä.

On myös äärimmäisen olennaista tietää, että:

"Eagle Shit" meinaa joko tilipäivää tai sitä, että koitat paskoa liikkuvan auton ikkunasta.

"Office espresso" tarkoittaa niitä vihoviimeisiä kahvinjämiä, jotka löytyvät työpaikan kahvinkeittimestä noin kello 16.30. Tiedät että se on muhinut ja tiivistynyt keittimessä koko päivän, kunnes se on paksua kuin melassi ja maistuu pohjaan palaneelta, käytetyltä moottoriöljyltä.

"Sad hair" on hiustyyli (esim. gootit), jossa suorana roikkuva letti peittää suurimman osan kantajansa kasvoista. Olennainen osa tyyliä on hiusten heilauttelu pois kasvoilta teatraalisin elkein. Tämähän muuten kääntyy veikeästi surutukaksi.

"Laundrymonster" tarkoittaa niin likaisia vaatteita, että ne kävelevät itsekseen ja syövät lapsia ja pieniä eläimiä.

"Technicolor yawn" on varsin värikäs kiertoilmaisu yrjölle.

"Bedbug" tarkoittaa luteen lisäksi miestä, joka ei ajattele mitään muuta kuin seksiä.

"Tinkerbell effect" on sitä kun poliittisia päätöksiä tehdään mieluummin harhojen kuin tosiasioiden perusteella.

"Gingerbreading" on esimerkiksi kusemista julkisella paikalla ja juoksemista karkuun huutaen poliiseille "You can't catch me, I'm the gingerbread man" Muut merkitykset jätettäköön tässä mainitsematta.

"Peace Duke" on latvialaisten Bushille antama lempinimi. Lausuttaessa Peace Duke kuulostaa sanalta PIZDHUK, joka käntyy slaavilaisissa kielissä mairittelevasti alapään nuolemiseksi tms.

"Raspberry, blow a raspberry" tarkoittaa suulla/kielellä tehtävää päristämistä, jolla osoitetaan epäsuosiota. Myös sitä kun päristetään suulla jonkun mahaa naurattamistarkoituksessa.

"Ant fuck" tarkoittaa työtä, joka vaatii äärimmäistä huolellisuutta ja kärsivällisyyttä.

"Wooden kimono" = inan verran eksoottisempi versio puupalttoosta

"Mummy" - Loistava käytännön pila sammuneelle: kääritään hänet kiireestä kantapäähän vessapaperiin ja tehdään viimeisteleväksi silaukseksi silmät sekä suu tussilla.

"Calling dinosaurs" kuvailee luovasti ääntä, jota päästät oksentaessasi rajusti kylppärissä. On sukua norjan puhumiselle.

"Hangover fairy" on kullanarvoinen ystävä, joka auttaa äärimmäisen krapulaisen henkilön takaisin elävien kirjoihin tulemalla kylään ja tuomalla mukanaan naposteltavaa, limpparia, elokuvan sekä jopa siivoamalla yrjöt lattialta.

"Hair of the dog" on tasoittava krapularyyppy. Tulee sanonnasta jonka mukaan koiran pureman voi parantaa laittamalla haavaan koiran turkista nyppäistyn karvan. Homeopatiaa parhaimmillaan...

"Squirrel bladder" on sellaisella tyypillä, jonka on pakko käydä ryypätessä vähän väliä kusella.

"Caffeinated" on se muikea olotila, kun olet kiskonut muutaman kahvin liikaa ja käytöksesi muistuttaa pikkuoravaa.

"Finland" Maa joka EI ole osa Venäjää eikä Ruotsia. Asukkaat juovat pöydän alle käytännössä kenet vaan. Matti Nykäsen kotimaa, mutta ei puhuta siitä.

Nämä oli näitä kilttejä ja suhtkoht siivoja, löytyy sieltä paljon pahempaakin. Vastaava suomenkielinen, vielä lapsenkengissään tepasteleva Urbaani sanakirja näkyy myös aloittaneen elämänsä tämän vuoden lokakuussa.

Mää rakastusin yhteen karvaseen tyyppiin

Unohdin tyystin kertoa, että tuossa pari viikkoa sitten minä ihastuin ja rakastuin yhteen tosi karvaiseen kaveriin.

Kävimme Jänismiehen kanssa tiirailemassa Cornellin Insectapalooza-tapahtumaa ja meikäläisen kantilta etenkin suunnattoman kiinnostavaa hämähäkkinäyttelyä. Terraarioissa oli esillä toinen toistaan kiehtovampia spaidereita, kiiltävänmustista pienistä mustista leskistä jättimäisiin karvaturreihin.

Yksi tarantuloista vei kerta kaikkiaan sydämeni. Olisin voinut jäädä sen purkin ääreen ihastelemaan vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Kyseessä oli Antilles Pink Toe Tarantula, joka on kuulema yksi kauneimpia lemmikkinä pidettäviä hämähäkkilajikkeita.

Tällä pinkkivamppuhämärillä oli aivan ihana pinkkiin ja violettiin vivahtava turkki sekä hehkuvanpunainen parta(?) suun(?) ympärillä. Lisäksi sillä oli suunnattoman suloiset töppöset, varpaat tai tassut. Miten niitä nyt voisi parhaiten nimetä. Tassut olivat pohjistaan helmiäisenharmaat, sileät, pehmoiset näköiset ja siis aivan todella, todella hellyttävät. Pienenä pinkkivamput ovat kuulema metallinsinisiä, kunnes niiden turkki alkaa saada purppuraisempia sävyjä.

Kuvasin pinkkivamppua haltioituneena ja pörräsin sen purkin vieressä pitkään, kunnes eräs henkilökuntaan kuuluva nuori mies huomasi palavan intoni ja tuli avaamaan purkin kannen. Selvästi katsoakseen kuinka reagoin muuttuneeseen tilanteeseen ja irti olevaan isoon, vilkkaasti liikkuvaan hämäriin. No, meikäläinenhän oli tietenkin kameran kanssa melkein nenä purkissa sen jälkeen. Minun olisi aivan tajuttomasti tehnyt mieli kokeilla, miltä hämähäkin tassut olisivat tuntuneet, jos sen olisi ottanut kädelle kävelemään. Koska tiesin, että useimmat hämähäkit eivät pidä käsittelemisestä ja niiden hermostuessa on tietenkin iso riski, että ne hyppäävät käsistä ja ehkä loukkaavat itsensä, nielaisin itsekkäät toiveeni enkä edes pyytänyt. Tarantulan puremaahan sen sijaan on turha pelätä, sillä se vastaa muistaakseni muutamaa ampiaisenpistoa ja aiheuttaa vain pientä paikallista kirvelyä.

Pinkkivamppu oli kauneimpia otuksia, joita olen koskaan nähnyt. Koska kuitenkin tiedostan, että se, kun liittää hämähäkkeihin mitään inhimillisiä söpöys, hellyttävyys tai muita lutuisia määreitä, - on pelkkää ihmisen vaaleanpunaista mielikuvitusta, en todennäköisesti edes harkitse koskaan ottavani moista lemmikiksi. Tosin uskon vilpittömästi, että hämähäkki tuskin kaipaa kiihkeästi mitään vapautta ja luonnontilaa, vaan voi elellä ihan tyytyväisenä hyvin hoidetussa terraariossakin.

Joukkomurhaajan logiikka

Tyhjä ja kylmä olo. En voi ymmärtää enkä käsittää.

Siitä, kun joku ei-hulluksi ja peräti fiksuksikin väitetty ihminen tappaa kahdeksan ihmistä tuosta noin vain, ei löydy minkäänlaista inhimillistä logiikkaa. Tapaus viittaakin vahvasti psykopatiaan, joka ei välttämättä ilmene selkeinä "hulluuden merkkeinä" vaan piilee normaaliuden varjossa. Kunnes sitten jonain päivänä purkautuu täysin selittämättöminä tekoina.

Kuinkahan monta vastaavanlaista ihmisaikapommia keskellämme mahtaakaan tikittää?

Tämänkertainen joukkomurhaaja väitti tekojensa motiiviksi vihaansa yhteiskunnallisia epäkohtia kohtaan. Sama laulu on toki kuultu aika monen joukkomurhaajan suusta. Hän mukamas lietsoi kapinaa systeemiä vastaan ja huuteli kiihkeästi paremman maailman perään. Hän usutti suu vaahdossa hyökkäämään gangstereita, orjuuttajia, tyranneja, totalitaristisia yhteiskuntia, korruptoituneita hallituksia ja idioottien maailmanvaltaa vastaan.

Miten tämä itseään yli-ihmiseksi ja älykkääksi tituleeraava yksilö sitten ratkaisi kokemansa ongelmat ja vääryydet? Kävikö hän pahojen tyyppien kimppuun? Lähtikö hän päästämään päiviltä kansalaisiaan teloittavia diktaattoreja ja tyranneja.

Ei. Ei tietenkään. Hän diggaili Stalinia ja Hitleriä hyvinä tyyppeinä. Hän tappoi sanomansa perille viemiseksi kourallisen sellaisia ihmisiä, joilla ei ollut käytännössä mitään vaikutusvaltaa yhteiskunnassa tai ylipäätään muutakaan tekemistä toisten ihmisten hallitsemisen, orjuuttamisen tai sortamisen kanssa. Ammuttuaan umpimähkään muutaman tielleen sattuneen ihmisparan hän ampui itsensä paetakseen raukkamaisten tekojensa seurauksia.

Ikävää, ettei hän jäänyt henkiin tajuamaan mitä oli tehnyt.

Testamentissaan hän sitten vielä pyytelee, ettei häntä tuomittaisi pelkkänä häiriintyneenä kouluampujina, vaan poliittisena sankarina, joka edisti vallankumousta. Lisäksi hän toivoi, että hänen tekonsa yllyttäisi muitakin ihmisiä kapinoimaan epäkohtia vastaan.

Mitä nämä yhtä puhuvat ja toista tekevät murhaajat sitten saavuttavat teoillaan? Todennäköisesti juuri sen mitä he väittävät vastustavansa:

Sen, että olonsa turvattomaksi kokevat tavalliset ihmiset luovuttavat entistä hanakammin vallan tahoille, jotka vain lupaavat suojella heitä. Sen, että pelokkaat ihmiset tukevat liput liehuen korruptoituneita sotahulluja johtajia, armeijan varustautumista, aseteollisuutta ja aseenomistamisoikeutta, poliisin valtuuksien lisäämistä, sananvapauden rajoittamista, sensuuria sekä turvatoimien yksityiselämään ulottamista, kunhan vain saavat vastineeksi muutaman televisiossa esitetyn kliseisen lausahduksen turvallisuudesta. Sen, että pelokkaat ihmiset myyvät entistä innokkaammin yksilönvapautensa kenelle tahansa pelisilmää omaavalle helppoheikille, joka kaupustelee lintukodonaitoja.

Olisiko sovinistien jo kenties syytä jättää naiset rauhaan ja alkaa veistellä huonoja vitsejään mieluummin näiden miespuolisten yli-ihmisten logiikasta. Vaikka siitä onkin vitsikkyys todella kaukana.

Kunniamaininta YHTÄ HELVETIN SEKOPÄISESTÄ LOGIIKASTA vaan niille saatanan idiooteille, jotka olivat heti hyökänneet murhaajan ex-tyttöystävän kotisivuille syyttelemään, että tämän eroaminen murhaajasta oli tietenkin syynä ampumisiin. Sanonpahan vaan, että tuollaiset syyttelijät ovat todella SAIRAITA, raukkamaisia ja kuvottavia paskahousuja.

Tänään oli tosiaan päivä, jolloin en meinannut uutisten takia uskoa kummalla puolella rapakkoa satuin olemaan. Tiedän että kaikki lohdutukseksi tai myötätuntoisiksi tarkoitetut sanat ovat tällä hetkellä tyhjiä ja turhia, siksi olen niiden osalta hiljaa.

Hibernaatio

Alkaa sitten täälläkin koittaa hibernaation aika.

Syystuuli volisee nurkissa ja tuulee sisään yksinkertaisista ikkunoista, sälekaihtimia heilutellen. Jänismiehen tietokoneen oikeassa alakulmassa oleva virtuaalinen lämpömittari liputtaa öisin aina kun lämpötila laskee. On jo käyty miinuksenkin puolella. Saas nähdä pitääkö tämä talo laisinkaan lämpöä, kunhan alkaa lunta puskea porstuaan. Ostin jalan ja mielenlämmittimeksi oranssit pörrösukat, jotka imitoivat ulkonäöltään halloweenkurpitsaa.

Sade lorisee pimeillä kaduilla. Nimenomaan pimeillä, sillä täällä vallitsevat jonkinlaiset katulamppujen säästötalkoot. Talomme ohitse menevällä tiellä on peräti yksi aneeminen katulamppu ja senkin tuuheat puut ovat melkein pistäneet poskeensa. Pimeällä liikkuessa tarvitsee paikka paikoin taskulamppua, etenkin kun rakastan oikoa Cascadilla-rotkon reunalla kulkevaa (aidattua) idyllitietä pitkin treeneihin ja takaisin. Siellä ei tule pimeällä ketään vastaan, mutta siellä on kaunista. Tienvarren talot ovat kuin satukirjoista ja niiden portailla on koverrettuja kurpitsoja.

Onneksi minulla on avaimenperänä keltainen lediankka, joka sanoo kvaak, kvaak ja näyttää sinistä valoa kun kyljestä painaa. Ankka vaakkuu joskus yksikseen kassissani, kun on jäänyt puristukseen jonkin väliin. Yleensä aina silloin kun olen asioimassa ihmisiä sisältävässä sisätilassa.

Ostin kirpparilta oranssin pipon jossa on pari tiikeriraitaa. Jänismies sanoo saavansa siitä päänsärkyä, mutta PÄÄasia että minulla on mukavan lämmin. Minulla on selittämätön oranssivaje, joka saa minut ostelemaan intuitiivisesti kaikkea kurpitsanväristä. Oranssit verhot, oranssi sohvanpäällinen, oranssit sukat ja pipo ja oranssi hippimekko kirpputorilta. Talo täynnä kurpitsanväriä, minulla joka on aina ennen inhonnut oranssia. Edellistä räikyväriäni, pinkkiä olen alkanut taas karsastaa, sillä se tuntuu jostain syystä liian kylmältä. Rakastamani sakraali violetti sen sijaan sopii tällä hetkellä oranssin seuraan täysin käsittämättömällä, silmääni miellyttävällä tavalla, vaikka ne ovatkin toisiaan vastaan sotivia vastavärejä. Go figure.

Aivoni ovat alkaneet hiipiä hibernaatiotilaan. Lainakirjojen määrä lisääntyy ja sohvalla makuupussissa maatessa sekä kirjoja ahmiessa tekee koko ajan mieli suklaata ja kuumaa, inkiväärillä, sitruunalla sekä hunajalla maustettua talven taikajuomaa.

Joskus toivoisin voivani vaipua talviuneen, kunnes seuraava kevät koittaa, mutta siinä tapauksessa menettäisin marraksen. Maatuvien lehtien tuoksun, pimeässä valuvan sateen melankolian, hiuksia tukistavan tuulen raikkauden ja kipristävän ilon siitä, että syys ei tule mukana sisälle lämpimään sänkyyn monen peiton alle.

Maple leaf
drifts slowly
downriver

--Aya Tanaka

Kurre söi Lyhtylän Jaskan

Viimeisimpien vieraidemme kanssa tuli intouduttua kaivertamaan Halloweenkurpitsa, eli Jack O´Lantern. Ensikertalaisiksi onnistuimme suorastaan mainiosti ja koversimme innolla rouva E:n kanssa kurpitsalle hienon irvinaaman.

Jaska oli tosi komean näköinen portaillamme, kun tuli yö ja pimeää ja pistimme siihen kynttilän sisälle. Peräti kaksi yötä se saikin loimottaa rauhassa, ennen kuin kotimme edustalla olevassa puussa asuva Orava bin Laden kävi sen kimppuun. Tämä kyseinen pikku monsteri on semmoinen raivohullu riiviö, että jos joku seisoskelee puun alla, se haukkuu sekä säksättää kuin amfetamiinia vetänyt chihuahua ja viskelee oksalta roskia niskaan.

Aamulla portailla kökötti Lyhtylän Jaska, jonka silmä oli järsitty suupieleen asti niin että hymy oli romahtanut, Jaska-paran päälaki oli myös viety ja kynttilää natusteltu. Syyllistä ei ollut vaikeaa arvailla, kun päälaki löytyi puoliksi järsittynä pihapuun alta. Orava bin Laden oli nähtävästi yrittänyt raahata sen puun oksalle. Luovutin sitten loputkin romahtaneesta Jaskasta sille suosiolla syötäväksi.

Raapimapölkyn tarina

Osallistunpa tällaiseen tilitysvirikkeeseen ja haastan ne jotka tämän näkevät ja joita sattuu hiukankin nappaamaan.

Mistä bloginimesi on peräisin?

Blogistania on täynnä mitä mielenkiintoisempia bloginimiä. Mistä ne ovat peräisin? Mikä on niiden tarina? Mikä on sinun tarinasi? Oliko sinulla vaikea löytää/keksiä blogillesi nimi?Kerro blogisi nimen ja/tai nimimerkkisi tarina!

Raapimapölkyn tarina on hyvin arkinen. Minulla ja eksälläni oli aikoinaan kotikutoinen ja karvahattumallinen kissojen virikkeeksi rakennettu raapimapölkky, joka koostui laudasta, pölkystä sekä matonkuteiksi revityistä lakanasuikaleista virkatusta, pölkyn ympärille kieputetusta vaaleansinisestä narusta. Kissoista etenkin Mörkö tapasi saada hirmuisia raastokohtauksia tämän pölkyn parissa ja hän potkutti, kynsi ja puri sitä mielipuolen villikissan irve naamallaan, kun sille päälle sattui. Lokkikissa taas tapasi käydä kynsimässä pölkkyä hyvin nautinnollisin ja venyttelevin liikkein, mutta saattoi hänkin hullaantua piehtaroimaan ekstaasissa, jos pölkkyyn sumutti kissanminttua. Vuosien vieriessä pölkystä tuli niin raastetun ja revityn näköinen, ettei mitään rajaa. Erotessamme ruma pölkky jäi eksälle kissojen lomavierailuja varten. Hankin metsästä uuden ja komean puunrungon raapimapölkyksi, mutta se ei sitten loppujen lopuksi kelvannut kummallekaan. Pölkky toimi lähinnä hämähäkinverkkojen ripustusnaulana, kunnes päätyi takapihalle lahoamaan, missä se ihme kyllä sitten puolimätänä kelpasikin narussa ulkoilevalle Lokkikissalle. Kirpputorilta raijaamamme hirvittävänvihertävä sohva sen sijaan kelpasi mitä mainioimmin raapimapuuksi ja viiden vuoden aikana kissat raastoivat sen päädyt täysin päreiksi.

Joka suuntaan tursuilevaksi turakkeeksi muuttunut raapimapölkky juolahti mieleeni melkein heti, kun taannoin rupesin keksimään blogin nimeä. Vielä googlasin, ettei vastaavaa löytynyt ja niin itselleni ylen sopiva ja mieluinen blogin nimi oli syntynyt. Kirjoittaminen on minulle yhtä nautinnollista ja allegorisesti samaa funktiota palvelevaa toimintaa kuin kissoille kynsien teroittaminen. Olisin toisaalta voinut laittaa blogini nimeksi Kahvikissakin, mutta joku oli sillä nimekkeellä kirjoitellut jo enemmänkin verkkoon. Raapimapölkky on kyllä kaiken kaikkiaan paljon kuvainnollisempi.

Nimimerkki Ta-miit tarkoittaa naaraspuolista kissaa muinaisegyptin kielessä. Egyptiläisillä oli tapana nimetä ihmisiä niiden eläinten nimillä, jotka nimettävä henkilö toi mieleen.

Eläinrääkkääjän tuomio

Täällä omituisten oikeusjuttujen maassa on ainakin se hyvä puoli, että kiinni jääneitä eläinrääkkääjiä rangaistaan kunnolla.

Tässä taannoin oli eräs nuori opiskelijamies piessyt huumepäissään kämppiksensä koiran (joka oli järsinyt hänen tietokoneensa johtoja ja kaiuttimia.) ja sumutanut eläinparan silmiin ja turkkiin jotain syövyttävää pesuaineliuosta. Koiralle oli tullut mm. kalloluuhun asti yltävä haava päähän ja silmiin sekä iholle vammoja pesuaineesta. Koira jäi henkiin ja on nyttemmin toipunut silmävammaa ja arpia lukuun ottamatta pahoinpitelystä.

Teostaan kiinni jäänyt sälli tuomittiin oikeudessa kuudeksi kuukaudeksi vankilaan ja viiden vuoden tarkkailuun. Hän sai 5000 dollarin sakot, jotka ohjataan eläinsuojeluyhdistyksen käyttöön. Lisäksi rääkkääjälle lätkäistiin eläintenpitokielto ja hänen pitää käydä läpi huumevieroitus ja psykologinen kuntoutus tuomionsa lisäksi.

Käsirautoihin puetun ja poliisin taluttaman rääkkääjän iso kuva julkaistiin paikallislehden etusivulla nimineen, tietoineen ja tuomioineen.

Minun mielestäni tässä jaettiin kerrankin oikeutta.

En vaan jaksa

Sitä minä en kyllä ikinä jaksa tajuta feminismiin vihamielisesti suhtautuvien logiikassa, että jos naiset aktiivisesti tavoittelevat omaa etuaan, ajavat omia asioitaan ja tekevät työtä oman hyvinvointinsa eteen, niin se on feministien vihaajilta aina ja poikkeuksetta pois, vaikkei se koskisi heidän karvaisia perseitään piirun vertaa.

Samat tyypit, jotka jokaisessa lauseessaan muistavat kailottaa sitä, kuinka nainen on aina ja kaikin tavoin se heikoin astia, tuntuvat muuten pelkäävän ihan saatanasti sitä, että heikot ja surkeat naiset alistavat tossunsa alle koko maailman, pahemmin kuin miehet koskaan. Mielenkiintoinen paradoksi. Samalla logiikalla Venäjän sietäisi olla tosi peloissaan siitä, että Suomi käy yllättäen häijyksi ja vallanhimoiseksi, valtaa koko Venäjän ja karkottaa kaikki vastaan vimpuloivat venäläiset Lappiin soita kuokkimaan.

Feministien vihaajat eivät koskaan ota kuuleviin korviinsa sitä, jos feministi sanoo rauhallisella äänellä, että hänestä on tärkeää olla tasa-arvoinen, tiedostava, vapaa ja vahva yksilö jo siksikin, ettei hänen tarvitse katkeroitua alistamisestaan ja kostaa katkeroitumistaan kumppanilleen. Feministien vihaajat laittavat kädet korville ja loilottavat laa-laa-laa-mää-en-kuule-mittään, jos feministi yrittää muistuttaa siitä, että hän haluaa valtaa, vastuuta ja enemmän rahaa esimerkiksi siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hänen puolisonsa tarvitse perheen ainoana elättäjänä nääntyä kohtuuttoman työtaakan alle ja tehdä itsemurhaa tai ehkä jopa tappaa koko perhettään, jos epäonnistuu ylimitoitettujen paineiden alla.

Mutta ai niin. Enhän minä oikeasti niin ajattele. Oikeasti minä ajattelenkin ihan juuri niin kuin kaikki feministienvihaajat väittävät, koska feministinvihaajat sanovat niin ja feministinvihaajat ovat tietenkin aina niin vitun oikeassa. Koska olen feministi, automaattisesti vihaan, halveksin, syrjin ja kyykytän kaikkia tuntemiani miehiä ja haaveilen uudesta uljaasta maailmasta, jossa pitkiin natsinahkatakkeihin pukeutuneet ratsupiiskaa käsissään vihjailevasti hivelevät dominat hallitsevat ja miehet ryömivät heidän jaloissaan koirina uikuttaen. Joka ikinen hetki. Taukoamatta ja kaikissa teoissani.

Tai sitten... NOT

Miesloppuisista eroon

Tulipa mieleeni kirkkaasti ala-asteen ekaluokalla käymäni keskustelu luokkamme naisopettajan kanssa. Tämä keskustelu todella tapahtui, sanamuotoja en muista ihan tarkkaan, mutta sisällön kyllä.

Opettaja: Olen huomenna poissa koulusta ja teille tulee tänne sijainen, koska olen menossa oikeuteen lautamieheksi.
Minä: Muututko sinä mieheksi kun menet sinne? Vai pitääkö sinun laittaa miesten vaatteet päälle?
Opettaja: Ei. Minä menen sinne vain lautamieheksi.
Minä: Mutta miten sinä voi olla siellä miehenä kun sinä olet nainen? Minä en ymmärrä.

En muista miten opettaja sai loppujen lopuksi selitettyä naisen miehenä olemisen pienelle lapselle. Sen vain muistan, että olin ihan äimän käkenä. Ja kuvittelin kaikesta huolimatta mielessäni, miten naisopettajamme istui mieheksi pukeutuneena, irtoviikset nenänsä alla lautakasan päällä.

Turun Sanomissa uutisoidaan, että kielentutkijat Kaisa Karppinen ja Mila Engelberg tekivät "Aloitteen seksistisen kielenkäytön karsimiseksi". Suomen kielen lautakunta lämpeni aloitteelle ja aikoo viimeinkin käydä harjaamaan kielemme pintaa peittävää epämiellyttävää historiallista plakkia, jonka mukaan monessa toimessa tai työssä oleva nainen joutuu toimimaan jonain miehenä. Maskuliinisuuden kyllästämän kielen on todella jo aikakin tehdä tietä uudistetummalle, sukupuolineutraalimmalle kielelle, jossa ei koko ajan painoteta jalkovälin varustusta.

En todellakaan halua, että minulla on jokamiehenoikeudet metsässä marjoja poimiessani, vaan mieluummin vaikka sitten jokaisenoikeus tai yleinen oikeus, kuten englannin kielessä vastaava public right. Armeijan käynyt naispuolinen ystäväni ei todellakaan ole mikään varusmies, kyllä hän ihan naisena siellä armeijan harmaissa heilui. Eikä opettajani ollut lautamies vaikka hän itseään sellaiseksi kutsuikin. Enkä muuten pidä isänmaan käsitteestä sen enempää, kuin äidinkielenkään sukupuolisidonnaisuudesta, vaikka meikäläiselle nimenomaan äiti opettikin kielen.

Innolla odottelen uusia ehdotuksia vanhoja korvaamaan.

Muuten, jokainen mies, joka vetää herneen nenäänsä tästä aloitteesta, voi ihan rauhassa tykönään miettiä käänteisesti, miten imarreltu olisi, jos joutuisi työskentelemään tai toimimaan nimikkeellä, joka päättyy sanan nainen. Tulisi taatusti sellainen äläkkä, ettei mitään rajaa.

Paljas pinta ei lisää lahjakkuutta

En ole katsonut televisiota puoleen vuoteen ja olen muutenkin viihteestä pihalla, mutta satuinpa näkemään erään Talent-ohjelmasta napsaistun pätkän siihen liittyvine uutisointeineen. Video on nähtävissä verkossa ohjelman sivuilla nimellä Alexandra ja Sara.

Kykyjenetsintäkilpailussa lavalla esiintyi kaksi kolmetoistavuotiasta tyttöä. He esittivät tuomaristolle akrobatiaa ja tanssia yhdistävän esityksen.

Kuten tuomarit sanoivat yksimielisesti, tytöt olivat selvästi lahjakkaita ja taitavia voimistelijoita. Mutta jokin muu olikin esityksessä pahasti pielessä. Koreografian aikana aikuisten katsojien kasvoilla käväisi useaan otteeseen melko kauhistuneita ilmeitä.

Syystä, että nämä kaksi lasta olivat käytännöllisesti katsoen puolialastomia. Rintojen peitteenä olivat vain pienet rintsikantilkut ja napa vilkkui maailmanbritneyitten tyyliin. Useat tyttöjen tanssiliikkeet oli selvästi apinoitu musiikkivideoiden aikuisilta naisilta implisiittisine alavatsan suuntaan vihjailevine eleineen ja nytkytyksineen.

Tuomariston Sami Saikkonen piippasi esityksen poikki todella pöyristyneen näköisenä ja aiheesta. Hän kutsui lavalle tyttöjen äidit ja sanoi nelikolle suorat sanat. Hän totesi ärtyneenä, ettei todellakaan halua nähdä kolmetoistavuotiaita lapsia ketkuttamassa itseään puolialastomana itsensä tai yleisön edessä. Katja puolestaan heitti ilmaan retorisen kysymyksen siitä, onko muka hyvä juttu jos noin nuoret tytöt apinoivat seksististen musiikkivideoitten kuvamaailmaa.

Hyvä hyvä! Viihdeohjelmistakin näköjään löytyy ihmisiä, jotka eivät katso sormiensa läpi tällaista, vaan viheltävät pelin ajoissa poikki ja muistuttavat yleisistä sopivuussäännöistä. Niistä sopivuussäännöistä, joiden valvominen olisi kuulunut ensi sijassa vanhemmille.

Mitä vastasivat sen sijaan äidit? (Missä olivat muuten tyttöjen isät?) Selittelivät vain viileästi, että tytöt olivat itse saaneet valita asunsa ja koreografiansa ja että on normaalia voimistelijoille pukeutua niukkoihin asuihin. Niin, kappas kun tosiaan alaikäisiä voimistelijoita ei vielä sentään pakoteta pukemaan stringejä ja nännin päälle tarrana liimattavia tähtösiä! Ja onhan se tosiaan niin väärin, kun piltit eivät saa pitää hotpantseja, minihameita ja pikkiriikkisiä toppeja jos itse kerta haluavat...

Mammat olisivat kuitenkin voineet miettiä kaksi kertaa, haluavatko kykykilpailuun osallistuvat tyttärensä muistettavan mieluummin paljaan pinnan näyttelijöinä ja surullisina esimerkkeinä vai taitavina akrobaatteina. Olisivatko he itse iljenneet mennä lavalle noin pukeutuneena? Heidän jos keiden olisi pitänyt käyttää järkeään, jos ei kerta muksujen oma harkintakyky riittänyt, niin kuin ei yleensä tuon ikäisillä koskaan riitäkään.

Tuomaristo teki hienon päätöksen ja sanoi ei tyttöjen jatkolle. Ihan periaatteesta. Se oli erittäin tarpeellinen näpäytys ällöttäviä roolimalleja nuorisolle tarjoavalle mainstream-viihteelle ja kaikille muillekin, jotka koettavat hilata tyttöjen seksualisoimisen ikää aina vain alemmas ja alemmas. Tätä emme kaipaa, tätä emme halua todellakaan nähdä! Vaatteet päälle tuon ikäisille, prkl!

Nelosen keskustelupalstalla kirjoittelevat, muutamat yllättävän tyhmät ihmiset ovat käsittäneet tapauksen omissa herneaivoissaan niin, että esitykseen puuttunut tuomari olisi muka ollut pervo nähdessään esityksessä jotain seksikästä. Ihmettelen vain, että miten joku noista kirjoittelijoista voi olla niin aivokuollut, ettei tajua mitä eroa on seksikkyyttä sopimattomalla tavalla imitoivan lapsen ja aikuisen ihmisen tarkoituksellisen seksikkään käytöksen välillä. Ensiksi mainittua terve ihminen ei todellakaan katsele hyvällä silmällä, jälkimmäistä kenties kyllä. Odottavatko nuo tuomarin moralisointia kritisoineet ihmiset kenties sitä päivää, jolloin näemme kykyjenetsintäkilpailuissa ensimmäisen tankotanssia ja stripteasea esittävän kymmenvuotiaan, ennen kuin havahtuvat kaiken suvaitsevasta möhö-koomastaan.

Tapaus saattoi todennäköisesti kolauttaa näiden nuorten tyttöjen itsetuntoa kipeästi, vaikka kyse oli ensi sijassa vain heidän naiiviudestaan ja ymmärtämättömyydestään. Mutta ehkä se sai heidät myös kelaamaan muutamia juttuja. Heille teki todennäköisesti erittäin hyvää tajuta, että se paljas pinta ei todellakaan lisää lahjakkuuden määrää, oli ikä mikä hyvänsä, vaan saattaa jopa nolosti tärvellä heiltä jotain heidän kovasti tavoittelemaansa. Ehkäpä he jopa päätyvät tämän opetuksen saaneina hyödyntämään lahjakkuuttaan johonkin rapvideoiden rekvisiittaa arvokkaampaan toimintaan.

Jos jollekulle on vielä epäselvää miksi alaikäisten vanhemmilta idoleiltaan kopioima herutus ei ole mikään kovin iloinen, rakentava ja hyvä juttu, voin suositella iltalukemiseksi Anja Snellmanin Lemmikkikaupan tyttöjä.

Spider in a hard hat

Emotional lives of cat

How could we fail to see that just as some animals make us envy their remarkable physical capabilities, so do others make us wish for their emotional gifts. Cats have an emotional directness, a purity of purpose (or purposelessness?) -no compromise, especially with the honesty of their feelings.

Here I am, every moment of the cat says, love me as I am, or not at all.

With my cats I am learning the lesson of the sufficiency of the moment. No yesterday, no tomorrow, only the magic of today, of this single instant, No remorse, no regret, no yearning, just the play of now.

- Jeffrey Moussaieff Masson: The Nine Emotional Lives of Cats. A journey into the feline heart. -

Kolmoisyhdyssanavarastotilataidenäyttely

Viimeisimmät vieraamme tartuttivat meihin täällä käydessään vakavan sairauden.

Varoitus: Saatatte saada saman taudin helposti itsellenne, jos luette tämän pukeutumatta silmät ja korvat ja limakalvot peittävään kokovartalokondomiin. Tartunnan jälkeen maailmanne ei ole enää entisensä.

Tätä hillitöntä epidemiaa esiintyy etenkin maissa, joissa tunnetaan pelottava yhdyssanojen käsite. Jo saatte tämän, niin syyttäkää vain itseänne. Pahimmassa tapauksessa se piinaa teitä heti ensimmäisenä, kun heräätte aamulla ja muljuaa aivolohkoissanne vielä siinä vaiheessa kun olette vaipumassa uneen. Ettekä pääse siitä ikinä kuuna päivänä eroon!

Kyse on iilimadon lailla aivoihin porautuvasta ja sinne kiinni jäävästä loisesta, joka aiheuttaa pakonomaisen tarpeen keksiä kolmoisyhdyssanoja ja miksipä ei nelos- tai viitosyhdyssanojakin, jos vain mielikuvitusta riittää. Voi kuulostaa aluksi sangen tylsältä ja viattomalta, mutta auta armias, kun tällainen sanaleikkiloinen päätyy jo valmiiksi likaisella mielikuvituksella ja säädyttömällä sanavarastolla varustettujen ihmisten elimistöön. Tuloksena on niin matalaa huumoria, että sitä varten on kaivettava syvä monttu takapihalle.

Tarkoituksena on siis löytää kaksi yhdyssanaa, jotka matsaavat keskeltä yhteen ja muodostavat enemmän tai vähemmän absurdin kombinaation. Otetaanpa esimerkkejä:

Kiltti ja viaton ihminen, jolla on syystä tai toisesta immuniteetti tällaisia degeneroivia loisia vastaan, keksisi ehkä sellaisten sanojen yhdistämisen kuin vaikkapa toimistotyö ja työpäivä, joista saamme viattoman ja normaalin toimistotyöpäivän. Täysjärkisen päähän voisi myös juolahtaa auringonkukkaruukku, villikissanminttu, lasihelmipeli, rautalankarulla, maapähkinävoi tai sohvatyynynpäällinen. Ihkua, hii!

Miedon tartunnan saaneilla voivat suusta pullahtaa ulos esimerkiksi seuraavat yhdistelmät: kuonokoppakuoriainen, huulipunajuuri, kainalokarvaharja, rautahammaskeiju, teilipyörävarasto, tajunnanvirtapistoke, munavoitatti, partasienisalaatti, kylpysuolasilli, sähköjohtopäätös, vessapaperinkeräys, hikihelminauha, vattumatonkude, ensiapupyörät, tonttulakkiaisjuhlat, saksanpolkkatukka, säkkipillimehu, juhlapuheripuli, pornoluolakarhu, pohjoisnapanöyhtä, vihkivesipyssy, kummitustalonmies, poninhäntäheikki, työnhakuammunta, pornolehtimetsä, akkavaltameri, hiirenkorvavaikku, vessahätänumero, luukatokorvaus, jalkapallokala, kyynärpäätäi, sokeripalapaisti, ruumismatolääke, kalanmaksalaatikko, nenäonteloeläin, sukupolvivamma, eturistisidekudosvaurio, krokotiilitalo, hillosipulikupoli, vyöruusuvesi, lumiukkometso, puruluuranko, puruluukato, kielimuurinmurtaja, makuuhaavanlehti, avioliittovaltio, päässälaskuvarjo, viisaudenhammastahna, kaljakoripallo, rakoValkeakoski, poskiluujauho, telaketjusilmukka, leukalappuliisa, selkärankasavotta, teräsvillasukka, tähtisumusireeni, hapanmaitoparta, maitopartakone, lapsivesikauhu, röntgensädetikku, poskipunahilkka, roskakorituoli, hikinauhalakritsi, tulisijamuoto, välilevysoitin, kivitaskulaskin, tekohammasratas, takkapuujumala, hedelmälihakirves, grillipihtihäntäinen, aivopesutupa ja etenkin sanavarastomies.

Mutta kun on kyse laumasta jo valmiiksi turmeltuneita, säädyttömiä riiviöitä, loisen seulaksi nakertamalla mielikuvituksella ei ole lopulta enää mitään rajaa, eikä häpyä. Ilmoille losahtelee sellaisia hirvityksiä, kuin häpyhuuliharppu, pillumehulinko, peräreikäjuusto, persvakosametti, jalkovälipala, lapsivesipuisto, välilihaliemi, kivespussijuoksu, immenkalvotussi, esileikkikenttä, jääkaappihomo, tissibaarikärpänen, puujalkasilsa, tangomarkkinarako, karvakolmioleipä, alapääjohtaja, ilmavaivanpalkka, kullinnuppineulatyyny, pierutyynyliina, kivespussilakana, navanaluslakana, teilipyörätuoli, takapuoliaika, esinahkatakki, lihatiskijukka, munasolukämppä, pornotähtitaivas, sillinhajukumi, sukkamehumaija, hiivasienisalaatti, alapesukarhu, siemensyöksylasku, persereikäleipä, alapainepesuri, suolinukkaharja, perätilataksi, oksennuspussilakana, alusastiakaappi, häpykielipoliisi, rasvahuuhteluaine, hieromasauvasekoitin ja vaikka mitä muuta härskiä, mikä vain kirvoittaa yleisöstä takuuvarman "yäääääääkin".

Jos käy kyllästyttämään, niin voi vaikka visualisoida keksimiään sanoja ja piirtää niitä paperille jos kynä pysyy kädessä. Johan nousee ihokarvat äkkiä uudelleen pystyyn.

Eikä sekään vielä riitä. Kaikkein härskeimmät jutut pitää tietysti kääntää myös englanniksi ja opettaa viattomille, jumalaa pelkääville amerikkalaisille. Älkää sitten suomalaiset ihmetelkö, jos teillä on pian maailmalla viehko maine tyyppeinä, jotka puhuvat mielellään esim. blowjobcafesta, pubichairdresseristä tai assholecheesestä ja räkättävät vääränä päälle.

Jos nappaa, niin tätä sanataideterapiaa saa vapaasti harjoittaa kommenttiosastollani. Mutta muistakaa, että minä varoitin.

Niagara Falls vol. 2

Tarvittiin näemmä toinen yritys Niagaran putousten kanssa, ennen kuin meni jakeluun ja kolahti oikein kunnolla.

Siispä uuden vierassatsin kanssa otimme jälleen aikaisin lauantaiaamuna suunnan kohti suuria putouksia.

Aloitimme viikonloppureissumme taasen Kanadan puolelta ja samasta Niagara Falls Rainbow Youth Hostellista kuin muutamia viikkoja sitten. Täytyy muuten kehua uudelleen, että se on erittäin viihtyisä ja mukava hotelli syrjäisehköstä sijainnistaan ja halvasta hinnastaan huolimatta.

Fiilis oli vähäisestä univelasta johtuen jotenkin terävämpi ja nautiskelevampi kuin edellisellä kerralla. Tällä reissulla sitten koin niitä kaipaamiani äärielämyksiä, jotka menivät ilon partaterinä lihan ja luiden läpi.

Menimme auringon paistaessa mitä ihanimmin, Maiden of Mist -laivaretkelle. Kun paatti purjehti vesiputousten ääreen ja käänsi kylkeänsä niin, että vesivirta syöksyi majesteetillisena, marmorinvalkoisena kuohuseinänä suoraan edessämme, koin jälleen saman järisyttävän tunteen kuin Krimmlin putouksilla. Vapisin kauttaaltani haltioitumisesta ja ilon kyyneleet virtasivat vuolaina poskillani sekoittuen putouksista satavaan veteen. Sitä tunnetta ei voi ostaa edes säkillisellä kultaa, eikä oikeastaan edes jakaa kenenkään kanssa. Se on puhdasta, tislattua iloa siitä että on hetken yhtä luonnon kanssa.

Laivan jo rantautuessa tapahtui tragikoomisempi episodi. Otin kuvia ystävistäni ja kamera alkoi yhtäkkiä temppuilla käsittämättömällä tavalla. Kirosin kameralle kaikilla suomen kielen kirosanoilla, jotka mieleen juolahtivat ja eikös heti sen jälkeen joku suomalainen tullutkin tarjoutumaan ottamaan meistä yhteiskuvan. Jos olisi ollut saippuaa taskussa, niin olisin pessyt suuni ja suupieletkin. Emme ole yksin maailmalla.

Toisena päivänä kävelimme Amerikan putousten juurelle. Hisseille johtavat metsäpolut ovat amerikkalaisiksi yllättävän idylisiä ja kauniita. Yllättävää oli myös se, että Amerikan puolella krääsäkulttuuri oli huomattavasti hillitympää kuin Kanadan turistirysäpainajaislandiassa, joka sentään onneksi on hieman kauempana putouksista. Voittajamaata on sittenkin vaikea valita yksiselitteisesti tämän jälkeen. Molemmissa on puolensa.

Putousten alla täytyi päästä kokeilemaan Cave of Windsin hurrikaanitasannetta, jossa "sai ankarasti selkäänsä" putouksen ryöpyiltä ja kastui sadeviitasta huolimatta melkoisen märäksi. Ruoskiva kylmä vesi tuntui huikealta ja nautin siitä masokistisesti niin kauan, kunnes hampaat alkoivat kalista. Olinkin sen jälkeen oikea miss Niagara märkä t-paita ja lahje. Tuli muuten mieleen, että nämä putoukset olisivat muuten mitä fantastisin paikka alastonvalokuvaukselle, ellei kyseinen touhu olisi sattuneista syistä maijameikäläisten ulottumattomissa. Ehkä täytyy tyytyä johonkin Ithacan putouksista, kunhan viimeisetkin turistit häipyvät rotkopoluilta.

Mutta sen vaan sanon, että minä rakastan vesiputouksia ja kuohuvan, korkealta putoavan veden kaunista väkivaltaa. Valkoinen putousseinämä on todella yksi maailman kauneimpia näkyjä. Tällä kertaa sain kaiverrettua sen syvälle mieleeni.

Kissantappaja

Kärköläläinen viisikymppinen mies ampui naapurinsa kissan pienoiskiväärillä, koska kissa oli raapaissut häntä ja miestä omien sanojensa mukaan harmitti raapaisusta mahdollisesti koituva tulehdus. Lahden käräjäoikeus langetti miehelle sakkoa 30 euroa, koska syytetyn miehen mukaan kissan henki ei ollut enemmän arvoinen. Omistaja itse oli toki vaatinut kissansa hengestä 400 euroa, mutta eihän eläin VOI olla niin arvokas.

Sakkojakaan mies ei saanut teostaan kuin 350 euroa ja sekin "haitanteosta". Ei järjettömästä taposta.

No jospas minä menisin ja ampuisin tuon samaisen kusipäisen ukon ja sanoisin oikeudessa, että minun mielestäni hänen henkensä ei ollut edes punaisen puupennin veroinen ja minua harmitti vietävästi se, että hän oli tappanut tuon kissan. Maksaisinko minä sen jälkeen sakkoa puolikkaan punaisen puupennin ja asia olisi sillä käsitelty?

Taekwondo

Olemme muiluttautuneet täkäläiseen taekwondoon. Jotain jalanheilutusta on kuitenkin päästävä harjoittamaan, ettei tähän asti opittu pieksemisen jalo taito pääse kokonaan unohtumaan.

Harjoituksissa on ollut mukavan kotoista ja minusta on ollut erityisen ihanaa aloittaa jotain ihan alusta, ilman jatkuvia "sinä olet jo niin pitkällä että kyllä sun nyt pitäisi tää osata heittämällä" -paineita. Mutta kaksi olennaista osaa täällä treenaamisesta puuttuu. Nimittäin harjoitusten fyysinen rääkkäävyys ja kontakti. No okei, kyseessä on alkeiskurssi, mutta silti.

Harjoituksissa mennään erittäin tiukasti sen ehdoilla, että itseään ei saa teloa tai kipua ei saa tuntua. Treenit kestävät vain tunnin, eikä niiden aikana tule lainkaan vanhaa tuttua "nyt kyllä kuolen ja kuukahdan jos pitää vielä potkaista kymmenen kertaa" - oloa. Melkoinen muutos aiemmasta rääkistä, tuskasta ja mustelmista enemmänkin tanssin ja tai chin suuntaan. Toisaalta, tietyllä tavalla se sopiikin minulle loistavasti nyt, kun tiedän polveni vähä kerrassaan murenevan ja kipeytyvän vain entisestään jos reuhdon liikaa, mutta joissakin kohdin suorastaan hymyilyttää se, miten fundamentalistisesti kontaktia vältetään.

Treenatessani Jänismiehen kanssa, me kuitenkin muksimme toisiamme pienellä kontaktilla. Eräissä harjoituksissa huomasimme, kuinka opettaja ja hänen apuoppilaansa seurasivat naureskellen touhujamme, että auts, nuo kaksihan tosiaan lyövät toisiaan. Vieraat parini ovat sen sijaan osoittaneet järjestään jonkinlaista kauhua sitä kohtaan, että lyöntini edes hipaisisivat heitä. Muksaistuani esimerkiksi yhtä paria kevyesti mahaan, hänen silmänsä rävähtivät hämmästyksestä auki ja näytti siltä että olen rikkonut jonkin henkilökohtaisen rajan.

Eilen eräs opettaja myös kiinnitti huomiota ranteessani olevaan isoon mustelmaan ja lohkaisi muille oppilaille, että täällähän on selvästi harjoiteltu blokkeja tosissaan ja ilmeisesti vihjaisi myös, että se on oikeastaan ihan hyvä juttu. Mietin mielessäni, että mitähän samainen opettaja olisi sanonut, jos olisi nähnyt miltä näytin judon alkeiskurssin jälkeen: käsivarsissani oli enemmän ruhjeita kuin ruhjeetonta ihoa ja alkeiskurssin opettajat sanoivat piloillaan, etteivät halua istua baarissa samassa pöydässä kanssani, kun joku muuten vielä luulee heitä naisenhakkaajiksi.

Taekwondon opettajat ovat oikein mukavia ihmisiä ja vaativat erityisen tiukasti liikeasentojen formaaliutta. Se on tyystin uutta ja jopa haasteellistakin, kun kropan muistissa ovat ihan toisenlaiset tottumukset. Korjausta on tullut moneen kohtaan, jotka pelkästään ei-formaaliin itsepuolustukseen pohjautuvassa lajissa jäävät luonnollisesti vähemmälle huomiolle. Yhtäkkiä huomaakin, että ei esimerkiksi lyödessään pidä kroppaa suorassa, vaan olkapäät vaeltavat ihan missä niitä huvittaa. Samoin otteluasentoni on ihan liian kapea hyvän tasapainon takaamiseksi, opettaja sai horjutettua minua kevyesti koittaessaan.

Mut eniveis. Näissä jalanheilutuslajeissa on näköjään semmoinen juju, että vaikka joskus tuntuu, että ei halua enää ikinä tehdä niitä kivun, vammojen ja ainaisen vitutuksen takia, sitä kuitenkin palaa aina masokistina takaisin ja taas muistaa, miksi itse asiassa pitääkin niistä kovasti.

Kissanpuutostauti

Minulla on ikävä kissojani. Minulla on ikävä mitä tahansa kissaa. Minulla on ihan hirveä kissanpuutostauti, joka aiheuttaa jonkinlaisen hiekanmuruna hiertävän kaiherruksen ja kaipauksen harva se päivä.

Ei kissaihminen ole kokonainen ihminen, jos sillä ei ole kissaa. Kissattomuus on ihan selkeästi palanen pois minun mielenrauhastani ja onnellisuudestani. Se stressaa minua. Tulen varmaan ennen pitkää kipeäksi kaikessa tässä kissattomuudessani. Hiukset lähtee ja hampaat putoaa kis-vitamiinin puutteessa. Ei auta vino pino kissakirjoja yöpöydällä, kun ei ole purisijaa rinnan päällä lämmittämässä. Kadehdin vain silmittömästi kirjojen kirjoittajia ja heidän mukavia kissamuistojaan.

Pientä lohtua tuovat ulkona vapaana liikkuvat kissat, joista jotkut tulevat kutsuessani paijattavakseni. Jotkut taas ovat niin viisaita ja varovaisia, että eivät tule. Vieraisiin ihmisiin ei pitäisikään yhdenkään täysjärkisen kissan luottaa. Aika surullista on muuten se, että kissojen pitäminen vapaana on täällä ihan yleistä ja hyväksyttyä. Luin lehdestä artikkelin, jossa mainittiin kissoja jäävän tällä paljon autojen alle. Ei se mikään ihme olekaan, kun lähes kaikkien täkäläisten perseiden alla pitää koko ajan olla auto ja sillä sitten ajetaan enemmän ja vähemmän huolettomasti elävien olentojen (oravat, murmelit, chipparit, skunkit, kissat, kauriit) yli.

Minulla on kaksi vakilohtukissaa, joiden sijainnin tiedän ja joita käyn säännöllisesti moikkaamassa. Yksi suloinen calico Cascadilla Creekin lähellä ilahduttaa minua treenimatkoillani ja toinen Lokkikissan näköinen pikku mirrineiti tulee yhdestä kissityksestä puskemaan minua naapurimme kuistilta. Olisi kaksi muutakin: raihnainen musta kissaneiti Samantha, jota kävin paijaamassa Pleasant Streetilla asuessani ja hänen pulska hellyydenkipeä kaverinsa Taz (kuulema Ithacan hellyydenkipein kissa), mutta nykyisin tulee harvemmin käveltyä siellä päin.

Käyn jopa katselemassa mirrejä toisten blogeissa (tämäpäs vasta kaksimielinen lause) ja olen kade.

Ei ole yhdenyhtä kissankarvaa kahvimukissakaan aamuisin. Muutama tosin on lahkeessa päästyäni tänään paijaamaan peräti kahta kävelymatkallani vastaan sattunutta kisulaista. Jänismieskin hämmästeli, että hänen Suomesta lähdön jälkeen monesti pestyyn juhlapaitaansa on jostain avaruuden aukosta leijaillut samaa tavaraa.

Paikallisen eläinsuojeluyhdistyksen kissit tuijottavat vetoavasti lehtimainoksista ja joudun paaduttamaan sydämeni, etten menisi heti paikalla tarjoutumaan sinne kissanadoptoijaksi.

Sigh. On tämäkin vaan diasporaa.

Arkipäivää

Minullahan on paatunut vastahakoisuus kaikenlaisia virallisia kekkereitä kohtaan. Lähinnä siksi, että olen erakko ja tunnen oloni hyvin jäykäksi tilanteissa, joissa vaadittaisiin etiketin noudattamista ja synnynnäisiä supliikkilahjoja. Toisekseen myös siksi, että etiketin mukaan laittautuminen ja juhlavaatteiden miettiminen on minulle aina yhtä ärsyttävää ja stressaavaa. Näissä touhuissa olen jotakuinkin yhtä sulava kuin cocktailtikku.

Jänismies lupasi stressintäyteisen väitöksensä aikaan, ettei minun tarvitse sen jälkeen enää "edustaa" hänen rinnallaan, jos en tahdo, mutta mies söikin sanansa nopeammin kuin jänis salaatinlehden.

Nyt niitä tilaisuuksia on sitten alkanut pukata. Iltana muutamana Jänismies ruikutti, murjotti ja näytti hylätyltä murheelliselta surusilmältä niin kauan, että sai tahtonsa läpi ja minut lupaamaan, että tulen hänen seurakseen ainakin fysiikan laitoksen henkilökunnan juhliin. Hän on jyrkästi sitä mieltä, että en todellakaan saa erakoitua täällä mieleni mukaan, koska alan kuulema yksin aikaa viettäessäni kehitellä hyvin jyrkkiä mielipiteitä muita ihmisiä ja ihmisten välistä kanssakäymistä kohtaan. Minä taas ihmettelen, että mitää vikaa siinä nyt sitten on, jos ei luonnostaan ole erityisen sosiaalinen.

Viime sunnuntaina olimme sitten siellä laitoksella. Kokoontumispaikkana oli seitsemännen kerroksen edustustila, jonka seinän kokoisista ikkunoista näkyi kauas vihreän Ithacan yli ja Cayuga-järvelle. Paikalla oli väkeä, joista Jänismies kommentoi, että tuokin tuossa on maailmankuulu fyysikko ja niin edelleen. Kohtasimme juhlissa myös naisen, joka oli alun perin kotoisin Suomesta ja saimme häneltä kutsun tulla myös paikallisten suomalaisten kokouksiin, ehkä jossain vaiheessa myös heille kylään.

Samassa tilaisuudessa tuli kutsu illalliselle nobelistin kotiin. Niinpä sitten olimme jo torstaina illastamassa pienellä porukalla kyseisen henkilön luona. Tilaisuus oli hyvin kotoinen ja rento. Isäntäpari kertoi juttuja tapahtumarikkaan elämänsä varrelta ja myös siitä, miten he aikanaan olivat kokeneet Suomen matkailun saunoineen kaikkineen. Täytyy myöntää, että jännitin ehkä enemmän kuin olisi ollut tarpeellista, mutta sain kuin sainkin keskustelunjuurta aikaiseksi ravitsemustieteen asiantuntijana kunnostautuneen emännän kanssa. Puhuimme mm. ihmisten ruokavalion nopeista muutoksista ja sen katastrofaalisia seurauksia ihmisille, jotka ovat siirtyneet yhtäkkiä niukkuuden aikakaudelta yltäkylläisyyden aikaan. Haukuimme myös kilpaa amerikkalaista sokerileipää ja ruuan yletöntä makeutta. Laitoin hyvilläni merkille sen, kun totesimme ruokaa tarjoilevan isännän kanssa molemmat pitävämme parsakaalista ja hän lohkaisi, että yksi erinomainen syy pitää parsakaalista on se, että presidentti Bush vihaa sitä.

Uskomatonta kyllä, illan juhlavieras oli keksinyt melkoisen hauskuutuksen aiheen tuliaiseksi. Hän toi talon 76-vuotiaalle isännälle lahjaksi sisätiloissa lennätettävän minihelikopterin. Sitä sitten pojat (=miehet) lennättivät illan aikana ympäri taloa silmät riemusta kiiltäen. Kuten talon emäntä totesikin että "difference between men and boys, is the price of toys".

Mielenkiintoista näissä juhlatilaisuuksissa on se, kuinka ne ovat näille amerikkalaisille tavanomaista arkipäivää, normaalin kanssakäymisen muoto. Hyvin rentoa ja seurallista, helppoa kuin ilman hengittäminen. Samaa kyläilykulttuuria, mitä suomalaisetkin vielä harjoittivat muutama vuosikymmen sitten ahkerasti, mutta joka on nykyisin kadonnut suurilta osin.

En vieläkään lupaa sulautua joviaaliksi kylänkävijäksi täällä, mutta ehkä minun on sitten pakko joustaa ja antaa periksi pelkästään Jänismiehen takia. Kaikkea se rakkaus vaan ihmisellä teettääkin.

Nälkä

En tykkää ruualla leikkimisestä. En siitä, että ruuasta tehdään liian suuri numero tai liian pienikään, lähinnä vedestä ja hengitetystä ilmasta koostuva. Enkä myöskään pidä siitä, että suositusten mukaan ihmisen pitäisi noudattaa tiukan säännöllisiä ruoka-aikoja ja monen päivittäisen aterian taulukkoa. Se, mikä sopii yhdelle, ei vain sovi toiselle. Meikäläisen ruokafilosofia on se, että syödään silloin kun on nälkä ja pääsääntöisesti sellaista ruokaa, jota keho tuntuu eniten haluavan, oli se sitten suklaata, pizzaa tai parsakaalia. Toistaiseksi olen voinut tätä sääntöä noudattaen hyvin. Kalorinlaskuilla ja muilla nippelöinneillä heitän vesilintua, ei minulla sellaiseen ole koskaan ollut aikaa tai mielenkiintoa.

Amerikkalaisesta ruokatarjonnasta ja sen poikkeavuudesta verrattuna Suomen ruokiin on tullut joitakin harmillisia hankaluuksia muuten kohtuullisen mutkattomiin ruokatottumuksiini. Elinehtoni kala on täällä kallista herkkua ja etenkään kalan suolaamisesta tai savustamisesta täkäläiset eivät tiedä kissan viiksen vertaa. Kasvikset ja hedelmät ovat myös ikävän hinnakkaita, mutta niistä en ole suostunut tinkimään. Täällä on kaikenkaikkiaan jotakuinkin vaikeaa koota ilman suurta vaivannäköä (ja hermoja raastavaa tuoteselosteiden selaamista) sellaista mutkattomasti rullaavaa ruokavaliota, jonka koen itselleni parhaimmaksi.

Se että ei ole aina kaapissa jemmassa juuri sitä, mikä eniten maistuisi, aiheutti minulle eilen pahanlaatuisen energiakriisin. Aamulla totesin, että kaapissa on muutama lusikallinen tomaattia ja tofua, jonka kiskoin napaani kahvin kera. Puuro ei juuri sillä hetkellä maistunut, eikä leipäkään, vaikka vähän nälkä jo kaihertelikin. Suunnittelin ostavani jotain maistuvaa ruokaa opiskelijakahvilasta mennessäni taekwondotreeneihin. Kahvilan anti oli kuitenkin niin totaalista pullamössöä, että jonossa kiireisen myyjän painostaessa katseellaan, sain harmikseni tempaistua mukaani vain banaanin ja kahvin. Näillä eväillä siis taekwondoon ja hiki pintaan.

Taekwondon jälkeen minulla oli aivan törkeä nälkä. Lantustin kotiin ja kiersin valmismössöjä myyvät pikkukaupat, päättäen kärsivällisesti odottaa Jänismiestä, että lähtisimme yhdessä tekemään kunnon ruokaostokset isompaan markettiin. En halunnut mennä ostamaan pikaistuksissani jotain kiskurihintaista muffinssia, joka olisi kuitenkin sangen pahaa ja aiheuttaisi vain öklöttävän olon. Tulin kotiin ja join lasin mehua sekä söin nälkääni kaksi turkinpippuria. Sitten aloin kirjoittaa ja unohdin kokonaan, että minulla on nälkä.

Jänismies tuli muutaman tunnin päästä kotiin ja sanoi tahtovansa lenkille. Minä sanoin, että kaupassakin pitäisi käydä. Jahkailun jälkeen päätimme mennä ensin lenkille ja vasta sitten läpi yön auki olevaan kauppaan. Virhe.

Lähdimme jolkottamaan mukavan viileässä iltayön ilmassa Cayugajärven rantaa pitkin. Aluksi lenkki kulki siivillä ja juoksu tuntui oikein mukavalta. Kiersimme pätkän Tremanin rantapuistoa ja lähdimme sitten takaisin kotiin päin. Yllämme tumma taivas tähtineen ja hiljainen tuulenviri, mikäs sen mukavampaa. Sitten yhtäkkiä, täysin varoittamatta, maisema meinasi katuvaloineen päivineen keikahtaa ympäri. Jaloistani hävisi tunto ja silmissäni lainehti utuisesti. Oli pakko pysähtyä tienposkeen ottamaan lukua ja pitämän päätä polvissa. Jänismiehen ensimmäinen kysymys oli, että oletko sinä kenties unohtanut syödä?

Vasta sillä hetkellä kun vatsanahkani otti kovalla kouralla kiinni selkärangastani ja ravisteli, tajusin että en ollut käytännössä syönyt koko päivänä mitään. Kaikki energiavarastoni tuntuivat kadonneen tyystin taivaan tuuliin, eikä kropan vararavinnoistakaan näyttänyt olevan hätiin. Jouduin kävelemään loppumatkan hitaasti kuin vanha mummo, sillä jalkani olivat muuttuneet hytiseviksi spageteiksi ja heikotti muutenkin niin että teki mieli käydä maahan makaamaan. Minulla oli niin karmea nälkä, että olisin syönyt vaikka raa´an lokin jos olisin sellaisen kiinni saanut.

Tuli elävästi mieleen eräs legendaarinen nuoruuden viikonloppu Joensuussa, jolloin ystäväni Shaolin kanssa notkuimme perjantaista sunnuntaihin kapakoissa, syömättä oluisiin hassaamiemme rahojen haihduttua, juurikaan muuta kuin väliaikaisen majoittajamme ruokakaapista löytämiämme palasokereita. Silloinkin taisi olla puhetta Joensuun torin variksien tai räkättirastaiden herkullisesta, mehevälihaisesta ulkonäöstä :)

Karjuva, heikoksi vetäisevä leijonannälkä oli minulle hämmentävä kokemus, sillä olen tottunut siihen, että yleensä minä olen juuri se, jota ruuan saamisen viivästyminen viimeiseksi haittaa. Eikä minulla yleensä moottori leikkaa kovilla vaelluksillakaan ihan ensimmäiseen nälänhätään, sillä lihaksia ja rasvaa on kropassani sen verran, että kymmenenkään kilon pudotus ei tekisi minusta vielä anorektikkoa. Verrokkina toimikoon luunlaiha Jänismies, joka nälän yltyessä menee ihan sekavaksi, alkaa kuolata ja saa helvetinmoisen migreenin jos ruokailu viivästyy liikaa.

Kun pääsimme kotiin, tungin kiireen vilkkaa hiutaleita täynnä olevan puurolautasen mikroon ja puuron valmistuttua kaadoin siihen maitoa ja tukevan annoksen vaahterasiirappia. Sitten ahmin kuin porsas, joka ei ole viime aikoina ruokaa nähnytkään. Mietin, että jukolauta kun puuro voi olla näin sairaan, tajuttoman hyvää, oikein hyrisin siitä nautiskellessani! Ensiapu vain taisi tulla vähän jälkijunassa, sillä pian jouduin menemään lattialle makaamaan, kun verensokerin äkillinen nousu pisti pään pyörälle.

Mutta pitää täällä yltäkylläisyyden maassa näköjään keinotekoista nälänhätääkin kokeilla. Eipähän ainakaan pääse unohtumaan, miten hyvältä konstailematon puuro voi maistua.

Syksyni

While your lips are still red

Musiikki tai musiikkivideot eivät ole pitkiin aikoihin koskettaneet minua erityisemmin. En sen puoleen enää edes seuraa musiikkimaailman tapahtumia tai uusia kappaleita, löytääkseni jotain kuulemisen arvoista. Silloin tällöin vuosien vieriessä yksittäinen helmi vain tipahtaa jostakin vahingossa kämmenelleni ja kuuntelen sitä kuuntelemasta päästyäni, kunnes en enää pysty. Sen jälkeen on taas pitkä kausi ilman että tietokoneellani soi yhtään mikään.

Viimeisin helmi tuli todella kulman takaa ja napsahti suoraan otsaluuhuni, niin että ei auttanut muu kuin jäädä pyörittelemään sitä hölmistyneenä.

En ole koskaan ollut mikään erityisen innokas Nightwish-fani. Bändillä oli aikanaan muutamakin hieno kappale, joita kuuntelin oikein mielikseni ja siinä kaikki. Nightwishin ruma temppu laulajansa erottamisjupakassa tuntui minusta tosi haljulta ja rumalta. Se oli kuin julkkisero, jossa toinen osapuoli kiirehtii repostelemaan yksityisasiat medialle, ennen kuin toinen osapuoli ehtii edes erokirjettä avata. Niin halpaa ja amatöörimäistä toimintaa, olipa syy sitten kenessä hyvänsä.

Pitkään kohkattu laulajavaihdos oli tuomittu epäonnistumaan niiden silmissä ja korvissa, jotka olivat pitäneet Nightwishin musiikista suurimmaksi osaksi vain Tarjan poikkeuksellisen äänen ansiosta. En saa itse mitään kiksejä uuden pirtsakkaaksi luonnehditun popprinsessan laulusta, eikä bändi niin ollen kiinnosta enää entisenkään vertaa. Olin jo valmis lukitsemaan mielipiteen siitä, että Tuomas Holopaiselta ja poppoolta ei heru enää yhtään mitään, mihin viitsisin kuunteluaikaani haaskata.

Mutta...

Erehdyinpä katsomaan Markku Pölösen Lieksa! elokuvaan tehdyn tunnussävelmän videon ja se kolahti aika lujaa, liiankin. Kappale "While your lips are still red" on tismalleen juuri sitä ylevää, melankolista romantiikkaa, mitä korvani musiikilta epätoivoisesti janoavat, mutta harvoin saavat kuullakseen. Sävelmä toimi hienosti ja sanatkin ovat hienoisesta naiiviudestaan huolimatta ihan onnistuneet. Kaunis video sai aikaiseksi myös palavan toiveen nähdä itse elokuva. Ei vähiten siksi, että irtipoikki kitketyt juureni harvinaisella tavalla vihloivat tuota katsoessani.

En ollut ennen kiinnittänyt huomiota siihen, että Marco Hietala osaa laulaa noin hyvin, vaikka tiesinkin hänet rautaiseksi ammattilaiseksi. Todella, todella paljon pidän hänen äänestään tässä kappaleessa. Taustalla soivaa pianoa suorastaan rakastan.

Huokaus. Tuo elokuvapätkien lumi puissa ja maassa. Pohjois-Karjalan lumi. Lumisota rakastetun kanssa. Pääsee aina unohtumaan, miten kaunista se voi olla kun pakkanen laskee siellä kaukana niin matalalle, että silmäripset ja puut kasvavat valkoista kuurakarvaa.

Nonni. Nyt olen tuon kappaleen ansiosta niin järjettömän romanttisella tulella, että tekisi mieli käydä ostamassa pullo punaviiniä ja käydä ryöstämässä Jänismies töistä istumaan kanssani putouksille. Taitaa vaan olla yksinäinen metsäretki edessä, sillä yliopistolla on työn osalta tuli tutkijoiden kintereillä, menneillään olevan tiukka-aikatauluisen kokeen vuoksi.

Tarina sai outoa jatkoa päivän kävelyretkelläni. Menin erääseen luonnonpaikkaan, somalle aukiolle istumaan ja kirjoittamaan. Aurinko paistoi, oli ihanan energinen ilma. Annoin kappaleen soida kerta toisensa jälkeen siellä nököttäessäni.

Jossain vaiheessa havahduin kummalliseen yskähtelevään ääneen, joka kuului viereisestä metsiköstä. Näin kuinka puiden lomassa päätään puisteli kiihtynyt peura, (mule deer) jota selvästi kiinnosti äänen lähde kovasti. Kun laitoin musiikin pois, peura hiljeni ja rauhoittui. Kun laitoin musiikin takaisin, yskähtely, pärskähtely ja levoton pyörintä alkoivat uudestaan. Peura ei suinkaan lähtenyt omille teilleen vaan rymisteli ja sytkyili pusikossa, jatkaen merkillistä korskuntaansa, välillä tullen lähemmäs ja välillä siirtyen epäluuloisena kauemmas. Musiikkiini viehtynyttä peuraa tovin kummastuneena tarkkailtuani, vajosin kappaleen säestämänä takaisin syvälle kirjoitusteni syövereihin ja unohdin, että minulla oli seuraa.

Kun noin tunnin jälkeen aurinko laski ja päätin illan huomattavasti viiletessä lopettaa, nousin huovaltani seisomaan ja venyttelemään. Samalla liikkeellä hyvin lähelle, kumpareen taakse kyyläämään hiipinyt peura sinkosi säikähtäneenä takaisin metsään ja onnistui hiukan säikäyttämään minuakin. Musikaalinen suurikorvainen peura oli siis tullut huomaamattani ihan liki, kuuntelemaan varta vasten hienoa biisiä, jolle Väinämöinenkin saisi olla kateellinen. Olihan merkillistä.

Se tuli takaisin

Tulihan se takaisin. Haltioituminen nimittäin. Se taisi olla vain lomalla ja sen esiin houkuttelemiseksi tarvittiin jotain pienempää ja vaatimattomampaa kuin Niagaran putoukset.

Taivaltaessani eilen kohti lempipuistoani, käytin reittiä jota pitkin aina kuljen. Risteyksessä joissa käännytään puutarhoille, kiinnitin huomiota ihmisiin jotka ylittivät tietä noin sadan metrin päässä minusta ja katosivat metsään. Tajusin turhaan kävelleeni kerta toisensa jälkeen epämukavaa autotien reunaa ja silloin kerran joutuneeni kusipäisen koiran kanssa nenätysten, sillä oikea oikopolku olikin siellä. Sen lisäksi oikopolun toisella puolella avautui ihastuttava kukkapuutarha, täynnä värikkäästi loimuavia syyskukkasia. Voi paratiisi!

Olen erittäin otettu tuosta paikasta. Olinkin jo ihmetellyt, että eikö suuren yliopiston puutarhoilla muka ole mitään paikkaa jossa kukkivat oikein näyttävät yksilöt. Siellähän ne piileskelivät, vain muutaman askeleen päässä tavanomaiselta reitiltäni. Puutarhassa oli paljon tyystin minulle tuntemattomia merkillisiä kukkasia ja lukuisista yrteistä leyhähtävä, miellyttävä tuoksu leijuu kaiken sen yllä. Ihanaa! Toivoin, että olisin voinut taianomaisesti lennättää kukkia ja yrttejä rakastavan äitini katsomaan sitä kaikkea.

Tuli niin hyvä olo löydöstäni, että marssin sitä aikani tutkiskeltuani Forest Home -puistoon ja istuin lammen rannalla olevassa pagodissa neljä tuntia kirjoittamassa jo kauan työn alla ollutta satukirjaa. Pieni varpunen tuli istumaan nilkkani viereen ja katseli minua nappisilmillään. Söimme yhdessä varpusen kanssa eväitä ja kävin antamassa lammen kaloillekin varta vasten tuomiani murusia. Lammen ympäristö oli alkanut saada keltaisia vivahteita ja rinteillä kukkivat kultapiiskut. Syksy hiipii vähä kerrassaan tännekin. Voi kun tulisi oikein kaunis ruska, kun täällä on niin paljon vaahteroitakin!

Sitten iltahämärän koittaessa, kun palasin kotiinpäin Beebe-järven rantaa pitkin, päivä sai vielä yhden kirsikan huipulleen. Laskeva aurinko nimittäin värjäsi koko järven ja taivaan hetkeksi aikaa hempeän vaaleanpunaiseksi. Seisoin keskellä tietä ja töllötin. Kamera ei valitettavasti tallentanut tuota sävyä, mutta minulle riittää että näin sen.

Kyllä maailma vaan voikin olla kaunis.

Lainkuulematon

Täällä hätävarjelua liioittelevassa poliisivaltiossa tulee näköjään tehtyä pienehköjä laittomuuksia suorastaan puolivahingossa. Sain tuossa kuulla erästä fyysikkoa jututtaessani syyllistyneeni rikkeeseen, josta kiinni jäädessä rapsahtaisivat vähintään sadan dollarin sakot.

Olimme fyysikon kanssa yhtä mieltä siitä, että kyseistä sakkoa perusteleva lainpykälä on erittäin syvältä ja että joskus on kivaa tehdä laittomia juttuja, edellyttäen että niistä ei aikuisten oikeasti ole vahinkoa itselle tai muille.

Täällä on siis laitonta uida tietyissä (=kaikissa) paikoissa, etenkin yöaikaan. Tämähän ei tuhansiin järviin, yön pimeyteen ja jokanaisenoikeuksiin tottunutta suomalaista kauheasti miellytä. Kieltoa kohtaan kehittyykin ennen pitkää suorastaan patologinen rikkomisen tarve. Etenkin öinä, jolloin kämpässä on avonaisista ikkunoista huolimatta tukahduttava helle ja uni ei pysty uimaan liiviin tuskaisen hikilammikon poikki.

Sakotuskäytäntö kuulema perustuu vain näön vuoksi sille, että ihmisiä varjeltaisiin loukkaantumisilta tai hukkumisilta. Todellinen syy on se, että sillä kerätään tehokkaasti rahaa tietyille tahoille.

On toki hyvinkin perusteltua kieltää yöuiminen paikoissa, joihin jopa valoisalla käveleminen vaatii askeltensa tarkkaamista. Kuka nyt vasiten toivoisi seikkailunhaluisia kännikaloja tai yöjalassa olevia penskoja horjahtamaan pimeässä polun reunalta syvään, vetiseen hiidenkirnuun. Ei ainakaan pelastuslaitos, joka joutuisi niitä sieltä taatusti tuon tuosta ylös onkimaan. Meillekään ei tulisi ihan heti mieleen lähteä yöllä toikkaroimaan rotkopoluille, joiden sortumakohdissa saa päiväsaikaankin olla varovainen. Täällä sen sijaan maalaisjärkeä ei nähtävästi käytetä, ellei uhata isolla sakolla.

Mutta sitä en tajua parhaalla tahdollanikaan, että helppopääsyisessä, lapsillekin soveltuvassa uimapaikassa ei saisi aikuinen ihminen käydä pulahtamassa omalla vastuullaan, silloin kun on pimeää. Kyseiseen paikkaan kun on kuitenkin valaistu polku ja uimapaikassakin uppolohkareista siistitty, ei kovin syvä pohja. Hukkuakseen sinne pitäisi nähdä todella paljon vaivaa.

Yönorkoilukielto koskee nähtävästi myös erästä suurta, ihastuttavaa puistoa. Huumaavina kuutamoöinä ei kaiketikaan olisi luvallista mennä kävelemään sinne tai istuskelemaan siellä olevan pienen lammen rantaan, sillä alue suljetaan auringonlaskun jälkeen puomilla ja poliisipartio seuloo sen valonheittäjillä läpi. Tätäkin kieltoa olemme rikkoneet huolettomasti, sillä emme todellakaan mene puistoon tekemään pahojamme tai ilkivaltaa tai sukeltamaan pää edellä limaiseen sammakkolampeen (niin kuin kaikista yöliikkujista näytetään olettavan), vaan vain kävelemään, istumaan, rauhoittumaan ja nauttimaan yön salaperäisistä hetkistä. En varsinaisesti tiedä mitä sanomista puistossa olemisesta tulisi, jos partio sattuisi vastaan, mutta olisi kyllä todella ala-arvoista ruveta moisesta sakkolappua kirjoittamaan. Neulojaan puistoihin viskelevät narkkarit ja ilkivallantekijät ovat tietysti asia erikseen, he joutavatkin jalkapuuhun.

Täällä ei nähtävästi olisi suositeltavaa pimeän aikaan tehdä muuta, kuin istua tököttää kotona tuijottamassa televisiota. Suurin osa ihmisistä näyttäisi noudattavan tätä mukisematta. Mutta meidän pirtaan ulkonaliikkumiskielto ei sattuneista syistä käy, sillä yöpöllöily ulkona on mielestämme yksi ihmisen perustavanlaatuisista ihmisoikeuksista, niin kauan kun ei sentään eletä millään yltiövaarallisella sota-alueella.

Niagara Falls

Kävimme viikonloppuna Kanadan puolella Niagaraa ihailemassa ensimmäisten suomivieraittemme, eli veljeni A:n ja ystävämme T:n kunniaksi. Toivon ja uskon, että pojilla oli oikein hauskaa. Meilläkin oli.

Olemme kuulleet toistuvia vakuutteluja siitä, että Amerikan puoleiset putoukset ovat hienommat, eikä Kanadaan ole niin välttämätöntä mennä. Halusimme kuitenkin itse ottaa asiasta selvää. Pistimme siis varaukset mukavaan pikkuhostelliin ja luotimme selkeän informaation puutteessa siihen, että rajaviranomaiset eivät käy suhteemme liian hankaliksi. Eivät käyneet. Meno oli läpihuutojuttu ja palatessa meitä tentannut nuori komistus jopa innostui keskustelemaan kanssamme metallimusiikista.

Reissu sujui kuin luomisen työ. Pääsimme Kanadaan ongelmitta, majoitus oli mukavan nuorekas sekä kansainvälinen ja säätila lauantaina mitä mainioin. Aurinkoa, kirkas taivas, muhkea vesihuntu ja kombinaatiosta syntyvä sateenkaari putousten yllä. Mitäpä sitä muuta voi nöyrä turisti edes toivoa.

Molemmat putoukset ovat toki valtavan hienoja, mutta Kanada voittaa silti 6-0. Tätä ei voi parhaallakaan tahdolla edes kyseenalaistaa makuasiaksi. Suuri hevosenkenkä on todella massiivinen ja tuleehan siinä samalla kaupanpäälle lyömättömät näkymät myös Amerikan puolen vaatimattomammalle putoukselle. Jenkeillä on syytäkin olla kateellisia ja hyssytellä Kanadan puolen hienoutta. Tasan ei käy onnenlahjat.

Eräs asia mistä en yhtään tykännyt, oli se että olen nähtävästi kadottanut kykyni "nyrjähtää" riemusta jonkun suuren ja mahtavan näyn edessä. Sen tilalle oli tullut huomattavasti tylsempi, laimeampi ja tarkkailevampi fiilis sekä jotenkin arkipäiväistävä tietoisuus siitä, että tänne on suhteellisen helppo pyörähtää viikonlopuksi, mistä syystä ei tarvitse ahmia koko maisemaa yhtenä suupalana sisäänsä. Tunnetilani oli verrattavissa herkulliseen ruokaan, josta kuitenkin puuttuu se makuelämyksen taivaan porteille vievä viimeistelevä silaus. Se, joka saa ruokailijan nyyhkiä tyrskyttämään ruokaliinan kulmaan.

Minua hieman kyrsii epäilys siitä, että olisin jotenkin kasvamassa aikuiseksi. (Aaargh, onko tähän vastalääkehoitoa tai terapiaa?) Rakastan nimittäin suuresti sitä olotilaa, kun menen ihan raiteiltani ihastuksesta. Tämä tapahtuu lähes aina silloin, kun pääsen "once-in-a-lifetime" johonkin hienoon paikkaan. Hihkun kuin animehahmo, enkä voi lakata toistelemasta, kuinka mieletöntä jokin on. En malta luopua pienimmästäkään yksityiskohdasta ottamatta siitä sataa kuvaa. Joistakin elämyksistä kun nyt vain kerta kaikkiaan tulee hysteerinen olo ja silmänurkat kastuvat.

Vihaan taas sitä, että talsin tyynesti jossakin ja silmäilen näkemääni laiskasti, aivan kuin olisin maailmanympärimatkailua harva se päivä harrastava miljonääri sunnuntaikävelyllä. Se ei ole lähelläkään minua, vaan enemmänkin sellaista pilalle hemmoteltua parishiltonia, jolle viikonloppu Havaijilla on yhtä arkipäiväistä kuin toisille vessassa käynti.

Tahdon lapsenomaisen haltioitumiskykyni heti takaisin! Toivon että tämä maisemallinen zentyyneys on vain väliaikainen olotila, joka johtuu liiasta koetusta ja näetystä liian pienen ajan sisällä. Ehkäpä sain jonkinlaisen vastentahtoisen haltioitumisrokotuksen mykistyessäni viime kesänä Mont Blancin huipun maisemista ja lisää siedätyshoitoa siitä, että täällä muutenkin ramppaan harva se päivä ohi mahtavista vesiputouksista.

No, menemme toki vielä ainakin kerran takaisin Niagaralle tämän vuoden puolella ja sitten astumme myös sään salliessa Maid of Mist -laivaan, jonka tällä kertaa skippasimme sunnuntain huonon näkyvyyden vuoksi. Mutta sitten voikin jo alkaa käydä budjetillemme liian kalliiksi viettää useampia viikonloppuja turistirysässä turistirysähinnoin.

Turistirysä on kyllä täysin oikea sana kaikelle oheistoiminnalle joka putousten ympärille on rakentunut. Kaupoissa myydään niin hirveää krääsää, että luulisi myyjiä hävettävän laittaa moista roskaa tarjolle. En muuten ostanut yhtään mitään. En edes yhtään korttia. Saisivat puolestani kaataa raivaustraktorilla kaiken markkinahälinän putousten ympäriltä maan tasalle ja palauttaa ne siihen kaikkein kauneimpaan luonnontilaan.

Kokeilimme reissussa myös toisenlaista elämystä. Kävimme Fear Factory Nightmares -kummitustalossa, joka on valittu vuoden 2007 vetonaulaksi. Kuulema 80 000 ihmistä on luovuttanut kesken käynnin ja jättänyt kierroksen sikseen. Hah, mutta mepäs mentiinkin läpi koko jutskasta.

Täytyy sanoa, että ensimmäistä kertaa elämässäni oli semmoinen kummitustalokäynti, että teki olon aika tukalaksi ja levottomaksi. Pimeydessä haparoiminen oli hankalaa. Säikäykset saivat vähintään hypähtämään ilmaan. En suostunut menemään joukon ensimmäisenä, sillä epäilin kaatuvani, jos jokin rävähtää minua päin. En muutenkaan oikein saanut selvää meitä pimeässä opastavista punaisista valopisteistä. Pimeydestä posahtavat yllärit, äänitehosteet, labyrinttimaisuus ja liikkumista tukaloittavat jekut oli tehty ovelasti ja huolella. Mutta enpäs kirkunut, vaikka raivohullusti möyryävä "joku" loikkasi pimeydestä melkein niskaani näkymättömällä sillalla. Toivottavasti paikan pitäjät edes näkivät leveän virnistykseni pimeäkameroillaan.

Paljasta nahkaa

Luettuani Venäjän skinheadien tekemistä pöyristyttävistä rasismirikoksista ja murhista, mielen pintaan nousi muistoja siitä kuinka paljon noita nahkakuulia aikanaan vihasinkaan. Vihaan ja halveksin syvästi edelleenkin, en vain pitkiin aikoihin ole törmännyt näihin idiootteihin henkilökohtaisesti.

Asuin Joensuussa aikana, jolloin Suomeen alkoi tulla enemmänkin pakolaisia Somaliasta. Käsi kädessä näiden tapahtumien kanssa Joensuussa alkoi sikiämään vastenmielisiä kuulapäitä, joiden lempihuvia oli istua naakkalaumana torilla ja käydä mielijohteesta aina jonkun erilaisen kimppuun. Heille ei tarvinnut olla edes tummaihoinen, riitti että miehellä oli pitkä tukka niin nyrkki jo heilui innokkaasti. Näen vieläkin sieluni silmillä kuinka ne aivopestyt paskiaiset istuivat raivohullun rottiksen ilme tympeillä naamoillaan torin lavan kulmalla ja kihisivät odotuksesta päästä potkimaan jotakuta joukolla. Kloonatut läskipäät.

Olisi tehnyt mieli sylkeä heidän päälleen aina ohi kulkiessani, mutta itsesuojeluvaistoni oli sentään järjissään.

Nämä jälkeenjääneet juntit motivoivat tekojaan sillä, että he *muka* käyvät Suomen yhteiskunnan ja hyvinvoinnin vaarantavien loiseläjien ja rikollisten kimppuun. Niinpä ameeban älykkyysosamääräänsä nojaten, he kävivät luonnollisesti potkimassa lukuisia kertoja ikkunat paskaksi mm. suositusta ulkomaalaisomisteisesta kebabpaikasta. Kaupungissa opiskeleva koripalloilijapoikakin piti käydä hakkaamassa huvin vuoksi. Eräänkin raivohullun piti vetää säälittävän hintelää suomalaista nössykkää turpaan vain siksi, kun nössykkä humoristisesti kysyi, että Norjan lippuko se sinulla on olkapäällä? Eräs nuori taiteilija piti hakata siksi, koska tällä oli pitkä tukka.

Kato sanan- ja ulkonäönvapaus ne on niitä ensimmäisiä vapauksia, jotka ihmisiltä on syytä viedä.

Luulisi, että näiden ali-ihmisten sodat käyneitä ukkeja olisi hävettänyt syvästi jos vain tietäisivät mihin tekosyihin nojaten heidän lapsenlapsensa käyvät kaduilla "sotaa."

Skineillä oli runsaasti aikaa viharikoksiinsa, koska he maleksivat kuinkas muutenkaan kuin työttöminä. Likaisissa pilottitakeissaan, siansilmät syvällä päässä vihaa kiiluen. Heitä ei näkynyt siellä missä heidän olisi puheittensa perusteella kuulunut olla. Ei veteraaneja auttamassa tai hoitamassa. Ei vapaaehtoisen maanpuolustuksen koulutuksissa. Ei keräämässä kolehteja. Ei partioimassa kotikortteleissa ehkäisemässä ilkivaltarikoksia. Ei saattamassa nuoria neitoja turvallisesti kotiin, ettei kukaan vaan heihin kajoaisi.

En yritä tässä millään tavoin väittää, etteivätkö maahanmuuttajat harjoita lainkaan mitään rikoksia. Rikoksiin olisi syytä tarttua entistä ankarammalla kädellä ja karkottaa rikoksiin syyllistyneet maasta välittömästi.

Kiinnitän vain huomiota siihen, että nämä joiksikin sankarikostajiksi itseään kuvittelevat skinit syyttävät ulkomaalaisia väkivallasta, levottomuuksista ja viattomien ihmisten kimppuun käymisestä. Sitten he itse tekevät ihan sitä samaa ja yleensä vielä sellaisille ulkomaalaisille, jotka elävät enemmän yhteiskuntaa hyödyttävää elämää kuin nämä Suomen lippua käsivarrellaan tahrivat luupäät. Jostain syystä en ole koskaan kuullut tapauksesta, jossa skinipartio olisi käynyt yhteistuumin vetämässä turpaan esim. raiskauksesta tuomittua ulkomaalaista. Yöllä humalassa baarista kotiin toikkaroivia suomalaisia ruokkivien pizzerioiden ja kebabpaikkojen ikkunat kyllä lentelevät sisään tiuhaan tahtiin.

Näiden skiniääliöiden ansiota on myös se, että en siedä kuulla juuri yhtään rottinkirintaista patriotismia, kaivamatta innokkaasti saman tien esille ylistetyn maan häpeäpilkkuja ja vaiettuja salaisuuksia. Ei se Suomenkaan historia pelkkää gloriaa ja suoraselkäisyyttä ole. Me olemme ikivanha orjakansa, monen mahdin tallaama ja alistama. Vieläkin on herran pelko syvällä suomalaisten sydämissä. Pitääkö juuri siksi eniten "isänmaallisuuttaan" toitottavien löytää aina joku heikompi jota talloa ja kurmuuttaa.

Koskaan ei myöskään kuule skinien voivottelevan pahoittelevaan sävyyn kolonialistista riistoa ja sitä että valkoiset miehet kävivät ajamassa Afrikan kurjuuteen ryöstämällä kaiken mikä irti lähti ja tuhoamalla luonnollisen metsästäjä-keräilijä-kulttuurin. Valkoiset miehet itse loivat sen kurjuuden, joka pakottaa afrikkalaiset lähtemään pakolaisiksi. Nyt on sitten kauhea parku siitä kun tummahipiäiset tulevat tänne kyselemään elämänsä oikeuksien perään.

Loppuun kevennys. Tietääkö joku, mitä on 20 skiniä Pielisjoen pohjassa? Hyvä alku.