Kristalliaamu

Kun mies herättää vapaapäivän aamuna, muutaman huonosti nukutun tunnin jälkeen kello kahdeksan ja pyytää pukemaan vaatteet päälle, hänellä on siihen hyvä syy. Olen kuin puusta pudonnut ja pyydän odottamaan viisi minuuttia, että saan silmäni auki. Valvomisesta ja viinistä turvonneet silmät puoliksi ummessa puen villasukan ja toisen. Kalsarit ja reisitaskuhousut. Fleecetakkimekon ja tuulitakin. Sanon eteisessä, että varmaankin juuri tältä (vanuneelta lapaselta) näytin joka ikisenä lapsuuteni aamuna, kun jouduin lähtemään liian aikaisin kouluun.

Ajamme ensin Sunocolle ottamaan kahvia. En voi olla nauramatta kahvipannulle, jossa lukee suurin punaisin kirjaimin: Warning! High coffinated coffee. Sitä on ihan pakko ottaa.

Menemme Forest Homeen, meille rakkaaksi käyneeseen kaupunkimetsään. Flat Rock river kuohuu vettä täynnä, puut seisovat alasti rannalla. Aurinko on juuri noussut ja maa kristallisessa kuurassa. Kesäöisin tuikkivat tulikärpäset, nyt tuikkivat hileet. Polulla on lätäkkö, jonka jäätyneessä pinnassa välkehtii outoja teräviä kuvioita. Puista puistonpenkkiä peittää hieno, hauras hopeaharso, jonka pintaan sulatan sormillani kissan tassun kuvan. Tammenlehdet maassa ovat sokerihuurrettuja ja niitä on jäätynyt myös sammakkolammen pintaan. Lammen jää narisee itsekseen. Sammakot horrostavat talviunta jääkannen alla pohjamudassa ja kuolevat heräämättä, jos koko lampi jäätyy pohjaan saakka. Rinteellä seisoo kaksi valkohäntäpeuraa, jotka tuijottavat meitä huiskuhännät pystyssä ja hermojen pettäessä pakenevat. Myöhemmin kävelemme niiden jättämien mustien papanoiden vieritse. Mietin, miltä jäinen ruoho maistuu suussa ja tuntuu vatsassa.

Yritämme oikaista kukkulalle pensaikon läpi, mutta jäämme molemmat vaatteistamme kiinni piikkisiin oksiin ja peruutamme. Liukastun mäessä ja taitan melkein nilkkani kaatuessani. Mies tupsahtaa myös pepulleen. Kierrämme toisen rinteen kautta ja pian seisomme kukkulan laella katselemassa Ithacan ylle nousevaa aurinkoa. Kukkulalla on metallinen kongi ja mies varoittaa sen pinnalla olevaa kuuraa puhaltelemalla sulatellessani, etten vain laita kieltäni kongiin kiinni.

Mies puhuu viisaita sanoja hyvin vakavasta asiasta, joka surettaa meitä molempia. Hän ei tahdo enää hymyillä kiusaantuneesti ja painaa villaisella. Ei lakaista maton alle. Hän sanoo, että hänellä on asian suhteen kristallinkirkas olo ja hän näkee juuri nyt selvästi ja kauas, eikä aio enää pitää suutaan kiinni. Surullinen asia ei ole meidän henkilökohtainen ongelmamme, mutta kuitenkin asia, joka koskettaa meitä läheltä ja jonka kohentumista molemmat toivomme. Mies aikoo tehdä siihen vaikuttaakseen rohkean teon. Kun hän kuvailee suunnitelmaansa, tiedän kuuntelevani sisäisesti kauneinta ihmistä, jonka tunnen. Hän on läpinäkyvä ja kirkas, Afrikan tähti.

Maailma on kristallisen kaunis tänä aamuna. On riipaisevaa, että aivan liian monet eivät näe sitä kauneutta tänään, eivät huomenna, eivätkä ehkä koskaan. Mieluummin he katselevat kristallinkirkasta liuotinta kristallinkirkkaassa pullossa ja kumoavat sitä sisäänsä pullon toisensa jälkeen. Liuotin liuottaa irti heidän sielunsa, kunnes jäljellä on enää vain tyhjä kuori. Harmaa kotelo, josta ei koskaan kuoriutunut perhosta. Ihminen joka on kuollut, vaikka on vielä elossa.

Kun varpaat alkavat jäätyä, lähdemme kävelemään autolle päin. Polun varrella kasvaa viisi huikaisevan valkorunkoista koivua. Jokaisessa niistä roikkuu pieni metallinen laatta, joka kertoo kenen muistolle ne on istutettu. Koko Forest Home on täynnä samankaltaisia muistolaattoja penkkeihin, kiviin, puihin ja kukkapenkkeihin upotettuina. Ajattelen Hugo Simbergin Kuoleman Puutarhaa ja Bernt Notken Kuolemantanssia.

Mies sanoo, ettei häntä pelota.

Komennus jatkuu

Istuimme eilen iltaa viinillä / kaljalla vieraidemme kanssa eräässä Collegetownin kahvilassa. Jänismies siinä loihesi vienosti lausumaan, että hänellä oli ollut aika pimeä päivä.

Hänen apurahahakemuksensa meni läpi, eli komennus täällä jatkuu vielä joko vuoden tai jopa vuoden ja kolme kuukautta. Tuntui aika hassulta, kun viimeinkin ratkesi että kotimaa ei kutsu ainakaan häntä vielä lähiaikoina. Olen onnellinen Jänismiehen puolesta, hän on ahkeruudella ja osaamisellaan jatkonsa ansainnut. Eilenkin kollega kehui häntä ja sanoi että hän on loistotyppi ja että he ovat onnellisia saadessaan hänen kaltaisensa ihmisen työskentelemään laitokselleen. Minäkin olen onnellinen ja onnekas saadessani elää noin älykkään, hurmaavan ja kerta kaikkiaan unelmieni miehen kanssa.

Oman elämän ratkaisut tietysti mietityttävät suuresti. Ryhdynkö viimeinkin hakemaan täällä tosissani työtä, jatkanko koko syksyn uutterasti väsäämääni projektia, jonka onnistumisesta ei ole mitään takeita vai palaanko suomeen paiskimaan hommia. Viihdyn toki täällä mainiosti ja Jänismiehen kainalo on maailman paras paikka. Mutta työuran suhteen ei tietysti ole kovin mairittelevaa jättäytyä useiksi vuosiksi pelkän satunnaisen freelanceilun ja parin kirjoittamiseen perustuvan oljenkorren varaan.

Toisaalta. Minulla on vain tämä yksi elämä. Minua ei ehkä kaikesta huolimatta huvita aiheuttaa itselleni (ja Jänismiehelle) kärsimystä sillä, että hankkiudun vain luterilaisen työmoraalin vuoksi erilleen ihmisestä joka tekee minun elämästäni elämisen arvoista. Ehkä pitäisi vain uskoa ja luottaa siihen, että se mitä teen jääräpäisesti itsekseni ilman työnantajaa, tulee vielä jonain päivänä maksamaan itsensä takaisin. Jänismies se jaksaa aina tekemisteni mielekkyyttä märehtiessäni muistuttaa sopimuksesta jonka Dean R. Koontz ja vaimonsa tekivät taannoin. Hän näkee tilanteemme samanlaisena ja sanoo uskovansa minuun täysillä.

Ehkä sitten pitäisi vain uskoa siihen, että kyllä elämä kantaa rohkeaa kellujaa, vaikkei aina sen jäyhiä sääntöjä noudatakaan ja toimi juuri sillä tavalla kuin kunnollinen ja suunniteltuun tulevaisuuteen katseensa suunnannut kansalainen toimisi. Jos hukkuu, niin hukkuu sitten ainakin onnellisena ja tietoisena siitä ettei jättänyt tarttumatta oljenkorsiin.

Urheilusankari?

Nyt taas sattui silmään sellainen ärsyttävä uutisvikinä, että rupesi otsasuoni pullottamaan.

Lähinnä Matti Kyllösen närkästynyttä kommentaaria sisältävä narina koski sitä, että sorsittu pikku Kimi-parka oli valittu vasta kolmannelle sijalle yleisöäänestyksessä, jossa haettiin vuoden urheilijaa. Voi poloista kuskiressua, kun sitä ei nyt arvosteta ja ini ini ini...

Minä olen aina luullut, että urheiluksi lasketaan se, että ihminen ponnistelee omilla lihaksillaan ja kehonsa sisältämillä luonnollisilla polttoaineilla (=ei dopingilla). En todellakaan pidä minään urheiluna sitä, että hilataan perse ökytallin äärimmilleen virittelemään kalliiseen autoon ja ajetaan monta monotonista ympyrää. En vaikka ratin pyörittäminen vaatisi kuinka paljon käsilihaksia.

Kyllönen inisi, että "Äänestäjiäkin on ollut niin paljon, että jo olisi luullut järjen voittavan." Minun mielestäni Kyllönen voisi hiukan käyttää sitä omaa järkeään punnitsemaan, onko autolla ajaminen urheilua vai jotain aivan muuta.

Itse pidän formuloita turhuuksien turhuutena, typeränä öyhöttämisenä, äärimmäisen mielenkiinnottomana säätämisenä, isojen poikien hiekkalaatikkoleikkinä, paskan jauhamisena kaikenmaailman nippeli ja nappelisäännöistä ja ennen kaikkea ankeana idiotismina. En tajua miten kukaan voi kytätä jotain noin aivotonta touhua ja vieläpä arvostaa sitä korkealle. Ajajalla voi toki olla huikeaakin hoppansa sisällä, mutta se ei katsojille juuri välity eikä ainakaan minua kiinnosta yhtään sen enempää kuin Teuvo Maanteidenkuninkaan sielunelämä.

En katsoisi formuloiden kaltaista paskaa telkkarista vaikka minulle maksettaisiin siitä. Enkä ikinä kutsuisi autolla ajavaa ihmistä urheilijaksi. Onneksi sentään aika moni suomalainen näyttää äänestyksen perusteella olevan samaa mieltä kanssani.

Järjestäkää formulafanit niille autokuskeillenne oma äänestyksensä, niin ei tarvitse säädyllisen kansalaisen ärtyä tuosta urheilija-käsitteen raiskaamisesta. Sitten voitte kruunata sen huikean ympyränajajanne vaikka uudeksi kuninkaaksenne, jos siltä tuntuu.

Ei helevetti...

Pääsinkö juuri sanomasta, että täällä moni asia toimii niin maan perusteellisen persien kautta. No enpä vielä tiennyt mitään siitä, mihin sfääreihin toimimattomuus ja varsinkin päinpersettä toimivuus voikaan vielä kohota. Voi riemu!

Kävimme noutamassa jouluvieraat New Yorkista vuokra-autolla. Auto oli Dodge, vuosimallia 2007, mitä oli vaikea uskoa jokseenkin nuhjuisen, mielikuvituksettoman ja ankean sisustuksen perusteella. Eikö amerikkalaisilla autofirmoilla ole varaa palkata lainkaan muotoilijoita vai mikä niitä vaivaa?

Jos olisin joutunut arvaamaan, niin olisin kyllä veikannut valmistusajankohdaksi mennyttä vuosituhatta. Onneksi, onneksi ja onneksi Jänismies ei ostanut omaksi amerikkalaista autoa.

No kulki se kuitenkin hyvin koko matkan ja Jänismiehen kuskaamana köröttelimme ilman ongelmia jopa läpi tuikkivan Manhattanin. Paluumatkalla päällemme iskenyt lumituiskukaan ei juuri haitannut matkantekoa, vaikka täkäläisissä autoissa ei ole edes talvirenkaita. Tiesuolan sekainen kura vaan lensi niin, että koko auto on harmaalla suolaseoksella kuorrutettu.

Mutta nyt aamulla, kun auto oli tarkoitus palauttaa... Jänismies pisti köröttimen käyntiin ja nousi ulos autosta kopauttaakseen tuulilasinpyyhkimet irti jäästä. Sillä siunaaman hetkellä, kun hän paukkasi oven kiinni, tämä älyauto ryhtyi ihailtavan omatoimiseksi.

Surrur. Sviuuu. Kliks. Dodge pisti itsensä lukkoon.

Olenko kuullut tämän tarinan ennenkin. Olen. Taisinpa lukea juuri uutisista ja naureskella, että ei noin tyhmiä autoratkaisuja voi ollakaan. Mutta voi kyllä. Tulee jotenkin mieleen Windowsin käyttöjärjestelmässä silloin tällöin havaittavissa oleva "mää ny sitten pistän masiinan kii, kun et huomannu klikata tarpeeksi nopeeta tätä namiskaa."

Seuraavaksi soittamaan muutaman korttelin päässä olevaan autonvuokrausfirmaan kohtuullisen hiiltyneenä, mutta siunaillen sitä että tämä ei tapahtunut viime yön noutoreissun aikana keskellä maalaisteitä ja lumimyrskyssä. No onko autofirmalla vara-avainta? Eipä tietenkään. Mitä helvattia nyt automaattisesti itsensä lukitsevan auton omistava autofirma vara-avaimella tekisi.

Ookke. Onneksi tuli viime kesänä maksettua American Automobile Associationin jäsenmaksu. Sieltä on nyt tulossa kiltti setä murtautumaan autoon. Tuolla ne nyt pihalla taivastelee jääneulassateessa jo kohta tunnin tyhjäkäynnillä puksutellutta autoa. Ohjeistin Jänismiestä, että mikäli auton palautuksessa ruvetaan urputtamaan yliajasta, on aika avata RANSKALAINEN KULTAISEN KÄYTÖKSEN KIRJA ja antaa sivistynyttä palautetta aiheista ANNOYANCE, INCONVENIENCE JA DISCOMFORT. ja lisätä, että kaikki nuo aiheuttavat poloiselle asiakkaalle HYVIN korkeaa verenpainetta ja rytmihäiriöitä. Että oikeuteenko teidät pitää haastaa :)

Sen minä vaan sanon, että kyllä on auton suunnitellut insinööri ollut älykkyyden riemuvoitto. Oikea jumalasta seuraava.

Mut AAA:n setä oli näppärä. Naps vaan ja auto aukesi näppärällä murtovermeellä. Eikä maksanut mitään. Joku edes toimii.

Luminen päivä

Keltainen vyö

Tänään pääsimme Jänismiehen kanssa vihdoinkin kauan odotettuun taekwondon keltaisen vyön kokeeseen.

Vyökokeen aikataulu siirtyi syksyllä kertaalleen kuukaudella eteenpäin ja olemme siitä lähtien odottaneet kieli pitkällä pääsevämme perustekniikoista vihdoin seuraavalle tasolle. Yksi opettajistamme on jo tosin opettanut meille pidemmän aikaa yksittäisiä vihreän vyön tekniikoita ja muotoa. Hän oli tunnustanut muille opettajille epäilevänsä meidän muuten kyllästyvän tyystin. Siinä oli tietyllä tapaa totuuden siemenensä, koska jalan- ja nyrkinheilutusta pidempään harrastaneena helpot tekniikat oppii luonnollisesti nopeammin. Pitkästä alkeisjankkaamisessa oli tosin se hyöty, että on tullut kiinnitettyä tarkempaa huomiota pieniin yksityiskohtiin ja pakotettua toisesta lajista opitut refleksinomaiset liikeradat muotoutumaan taekwondoon sopiviksi.

Saimme paljon kehuja hyvästä keskittymisestä, vahvasta energiasta ja motivaatiosta. Kritiikkiä tuli vain hyvin mitättömistä ja kritiikin antajien mukaan hyvin toisarvoisista asioista, mikä tuntui hyvältä. Oli hauskaa tehdä ilmeisen tyylipuhdas suoritus satanen lasissa ja muiden treenaajien tuijottamisesta pätkääkään paineita ottamatta. Kahdeksan rankkaa vyökoetta aiemmassa lajissa ovat kuitenkin opettaneet tehokkaasti ottamaan julkisen esiintymisen rennommin.

Vaikka joskus olen äärimmäisen katkera ja turhautunut kaikesta kivuista ja vammautumisistakin, joita itsepuolustuslajien harjoittamisesta on itselleni seurannut, en silti taitaisi mistään hinnasta luopua siitä mielihyvästä ja kirkkaudesta, jotka hyvä treeni ja hyvä suoritus tuovat mukanaan. Se kun tuntee oman ki-pisteensä säteilevän päättäväistä energiaa, on kerta kaikkiaan parhaimmillaan kuin elokuvan koominen klisee, jossa lehtiä lennättävä myrskytuuli nousee taistoon käyvän sankarin selän takaa.

Taughannock Falls Winter

Illan jo hämärtäessä saimme lähdettyä reippaalle kävelylenkille Taughannock-putouksille. Sinne pääsee vielä turvallisesti ja luvallisestikin, kun lunta ei ole lumivyöryvaaraksi asti ja juuri tämän paikan kallionseinämät eivät roiku uhkaavina kävelypolun yllä. Monimetrisistä, torahampaanterävistä jääpuikoista puhumattakaan. Muut rotkopuistot ovatkin jo sulkeneet porttinsa kevääseen asti.

Jäätynyt vesi on kyllä kaunista. Jään ja virtaavan veden yhdistelmä illan sinisenä hetkenä soi mielessä kuin keveä huilu. Ilmaan nouseva vesipisarahuntu vain tekee kanjonista hyytävän jäämaailman, vaikka pakkasta olikin vain kolme astetta, joten ei siellä kauaa ihastelemassa viihtynyt.

Tilaustalvi

Tänne satoi ensilumen kuin tilauksesta joulukuun ensimmäiseksi päiväksi. Valkoinen, kylmä maailma tuntuu tosi kummalta, kun olen juuri viettänyt elämäni pisimmän ja kuumimman kesän. Vielä muutama päivä sitten katselin ihmetellen maassa kasvavaa vihreää ruohoa ja nyt katollamme on monta senttiä lunta. Portaillamme olevaan lumeen oli joku pieni kissi käynyt piipertämässä tassunjäljet.

Tietokoneeni virtuaalinen ilmapuntari jaksaa naurattaa minua päivästä toiseen vilkuttamalla alalaidassaan punaisella huutomerkkisymbolilla varustettua tekstiä MYRSKYHÄLYTYS! Sen olen ulkona vallitsevista sääolosuhteista päätellyt tarkoittavan sitä, että sataa yksi viiva monta hiutaletta lunta taivaalta. Huj kauhistus. Olisikohan tuossa kenties hittunen ylidramatiikkaa pelissä? Ainakin se hätkäytti minua ensimmäisen kerran eräänä yönä näytölleni ilmestyessään, kun luulin jo että Ithacaa lähestyy hirmuinen lumihurrikaani joka vie talonkin mennessään. Muuten tietsikkapuntari on aivan mahtava verbaliikassaan. Kun on pilvinen ja valoton päivä, se räväyttää kehiin tekstin "nyt on synkkää." Haha, voisihan se toki runoilla vielä sattuvamminkin, että "Hetken kestää elämä ja sekin synkkä ja ikävä", jonkin tuomiopäivän musiikin säestämänä.

Talven myötä loppui myös antoisa oikopolkuilu Cascadilla-rotkossa. Kuljin eilen ehdottomasti viimeisen kerran rotkon pohjaa pitkin treeneihin. Polku oli jo toki suljettu vihjailevalla lippunauhalla, mutta huomasin lumeen jääneistä jäljistä, että kyllä sieltä vielä on urheasti tepasteltu. Niinpä minäkin kävelin, mutta sain myös huomata, ettei se ole mitenkään erityisen suotavaa toimintaa. Muuten oli ihan normaalia talvipolkua, mutta polun rapautuvimpaan kohtaan, jossa kallio kallistuu ikävästi kulkijaan päin ja kesäisinkin losottaa aina vettä niskaan, oli kasvanut reidenpaksuisia ja tosi pitkiä jääpuikkoja. Ne roikkuivat korkealla polun yllä kuin Damokleen miekat tai lohikäärmeen torahampaat ja oli niitä mutama tippunut jo alaskin. Niitä kunnioittavasti vilkaistuani hissutin selkä kallionseinää viistäen niiden alitse tietäen hyvin, että kuolema korjaa heti, jos yksi sellainen päättää pudota päähäni. Ylemmälle polulle olikin sitten sortunut lunta ja kiveä monin paikoin ja putouksista tuli vettä niin hurjalla volyymilla, että veden pinta oli noussut jo hyvin lähelle uoman reunaa. Yliopiston päässä oltiinkin jo sitten oltu enemmän tosissaan kävelykiellon suhteen ja jouduin heijaamaan itseni luovalla apinaotteella kulkureitille pystytetyn rautaportin sivuitse.

Talvi toi tullessaan myö hurjan visuaalisen luovuuden puuskan. Kävin ostamassa vinon pinon täällä ihanan halpoja maalaustarvikkeita ja värikyniä, pensseleitä sekä muutaman taulupohjan. Kustansi yhteensä alle 50 dollaria ja settiin kuului sentään akryylivärit, puuvärit, vesivärit ja liidut. Eikä niitä ollutkaan ihan vähän. Lukuisat suunnitelmat ja luonnokset odottavat innokkaina purskahtamistaan käsin kosketeltaviksi kuviksi. Jumalaisen kaunis riikinkukkokehrääjä on lepatellut mielessäni hamasta toissasyksystä saakka ja aikoo nyt levittää siipensä taulupohjalle.

Sitäkin enemmän olen koukkuuntunut erääseen tylsien hetkien ajanvietteeksi keksimääni projektiin, jossa päivitän Photoshop-taitojani ja puran sielunmaisemaani kuvaksi. Olen haaveillut tuosta kyseisestä ideasta jo kauan ja nyt huomasin, että taitoni jopa riittävät sen toteuttamiseen tietokoneella. Aion esitellä ideani ja sen pohjalta syntyneen kuvan lähipäivinä myös täällä blogissani ja koittaa houkutella muitakin ihmisiä kokeilemaan. Voin taata, että mikäli idea tuntuu yhtään kiehtovalta ja sen toteuttamisen aloittaa, siihen uppoutuu kertakaikkisen syvälle ja touhu on selittämättömän katarttista ja tyydyttävää. Parhaimmillaan jopa terapeuttista.

Vääntele naamaasi!

Mustan ja Harmaan sivuilta löytyi linkki tällaiseen FaceOfTheFuture -härveliin, jolla omasta naamastaan voi muchafiltterillä muotoilla vaikka muchamaisen taideteoksen.

Ja on siellä monta muutakin filtteriä juoppofiltteristä apinafiltteriin, mutta ne eivät sattuneesta syistä olleet niin mairittelevia.

Kyllähän minä aina tämmöiseen hurahdan, niin että hurina vaan kuuluu.

Onhan se aika veikeää karistaa napinpainalluksella 20 vuotta harteiltaan, rypyt silmäkulmistaan ja alkavat hamsteripussit leukapielistään sekä muuttua eteeriseksi satuolennoksi. Nutturan kuvaan aiheuttama isotukkaefektikin lähentelee Ziggy Stardust -kampausta jollaisen haluaisin heti paikalla, jos minulla tuota tukkaa ylenpalttisesti olisi.

Luodakseni balanssissa olevan kokonaisuuden, räpläsin vielä kuvaa jälkikäteen photoshopilla ja tein kuvanpuolikkaista yhdistetyt peilikuvat. Ja siitähän tuli aika hauska.

Itseasiassa hätkähdin sitä, että olen näyttänyt juurikin hyvin paljon tuolta silloin kun olin jotakuinkin 12-vuotias ja minulla oli zäkkäräpermanentti. Mutta en tosiaan enää :)

Amerikkalainen ravintolakulttuuri

Eräs kinkkisimmistä jutuista, joihin olen täällä Amerikassa ollessani törmännyt, on ravintolakulttuuri. Suomessahan se on jotain sellaista arkipäiväistä, puolihuolimatonta haahuilua, johon en ole juurikaan kiinnittänyt mitään ihmeempää huomiota. Kunhan vain menen jonnekin ja pidän hauskaa.

Enkä ole ainakaan stressaillut koskaan siitä, osaanko jonkun käytösetiketin etu- ja takaperin. Viinojen ja paukkujen tuntemattomuuteni aiheuttaa toki toisinaan noloja tilanteita, mutta periaatteeni on että minähän en rupea opettelemaan jotain hiton drinkki- tai konjakki/viskimerkkikirjaa kannesta kanteen vain sen takia, että voin briljeerata jossain kälyisellä tiskillä pyytämällä vuoden luu gdwöxfördönnäytä tai lukemattoman määrän eri ainesosia sisältävää Pangalaktista kurlauspommia. Periaatteeni on, että (melkein) kaikki kelpaa ja vanhassa vara parempi.

Suomessa en mielelläni anna tarjota itselleni ruokia tai juomia. En edes Jänismiehen, jos vain olen sen verran varoissani, että pystyn itse maksamaan. Inhoan kiitollisuudenvelkaa, sillä rahan ei mielestäni pitäisi sotkeutua ihmissuhteisiin mitenkään. Jos ei ole fyffeä, niin sitten voin olla juomattakin tai kiskoa halpaa kahvia, jolla saa aikaiseksi ihan hyvän kofeiinihumalan. Tarjoan kyllä itse mielelläni, jos kaverilla on rahapula tai ihan vain muuten tarjoamisen ilosta. Anyway, idea on siis se, etten mielelläni ainakaan juo iltaa toisten rahoilla. Kyseessä ei ole kalkuloiva kitsaus, vaan yksinkertaisesti se, etten halua olla kenellekään velkaa/taakkana. Enkä sen sijaan taas koskaan laske sitä, jos itse tarjoan. Köyhälläkin on ylpeytensä ja periaatteensa, nääs.

No täällä sitten. Voi ei! Täällä on tapana, että koko ajan pyöritetään hermostuttavaa tarjoamisrumbaa. Aluksi meni jonkin aikaa, ennen kuin tosiaan tajusi, että täällä ei koskaan osteta seurassa vain itselleen. Yksi hakee aina kaikille vuorollaan.

Tässä vain on eräs suomalaista mielenrauhaa suuresti järkyttävä piirre. Jos et ole määrätietoinen, dominoiva ja skarppi, saat huomata että muut tarjoavat sinulle, ennen kuin ehdit kissaa sanoa. Ja kun itse sitten yrität sännätä kohti baaritiskiä hakemaan tarjottavaa muille, he kamppaavatkin sinut ilmoittamalla, että ovat jo juoneet tarpeeksi. Perkele!

Ongelmaan ei yleensä auta sekään, että aloitat tarjoamisen ensimmäisenä. Silloin amerikkalaiset ottavat jotain sikahalpaa olutta, joka ei tule kustantamaan sinulle juuri mitään. Sitten kun he itse tarjoavat sinulle, he käyvät määrätietoisesti hakemassa jotain kalleinta viskiä, jonka hinta saa naamasi kalpenemaan nöyryydestä. Ja sitten kun ehdotat maksavasi seuraavat viskit, kiintiö onkin jo täynnä ja jäät käytännössä velkaa edelliselle tarjoajalle aivan vitusti. Ja hän ei piittaa siitä vähääkään, hymyilee vain ihanan vieraanvaraisesti.

Erityisen vaarallista tämä on kolmen porukoissa kombinaatiolla 1 amerikkalainen ja me kaksi suomalaista. Tämä on meillä yleinen kombinaatio, sillä käymme kaljalla pääsääntöisesti vain Jänismiehen ystävällisen, mukavan ja todella suloisen työkaverin kanssa. Siis kyseessä on aivan poikkeuksellinen henkilö, joka on mahdollistanut kutsuillaan meille monta hauskaa iltaa niin baareissa kuin uusien ihmisten tykönäkin. Ja jota me arvostamme ihan satasella.

Mutta. Käytännössä tämä tarjoilupiirileikki voi tulla maksamaan tuolle amerikkalaiselle aivan törkeästi, jos edellä mainitun tapainen kaavio pääsee vahingossa toteutumaan. Ja se nolottaa suomalaista suuresti, ymmärrättehän miksi. Amerikkalaiselle se sen sijaan näyttää olevan yhdentekevää. Hän ei laske rahojaan, eikä pelaa rahapelejä. Emme mekään haluaisi, mutta... argh.

No, sitten kun olet hautonut syvää kiitollisuuttasi edellisen kerran baarireissusta muutaman viikon verran ja haluat näyttää amerikkalaiselle, että arvostat suuresti hänen seuraansa ja sitä, että hän on tarjonnut sinulle, alkaa todella haastava osuus. (Tähän tarjoutui muuten mukava tekosyy huomattuani jonkun lehden maksaneen tililleni jostakin jutustani sopivan summan, josta en tiedä tuon enempää, ennen kuin palkkanauha saapuu.) Vaikka olet kivenkovaa päättänyt, että kutsumasi ihminen on nyt vieraana ja ei siksi ota lompakkoa esille kertaakaan, saat tehdä muutaman vaativan sirkustempun, ennen kuin ohjakset pysyvät edes puoliksi hanskassasi.

Ja mikäli saat amerikkalaisen lompakon pysymään hänen omassa taskussaan melkein leikillisellä väkivallalla, voi esimerkiksi ravintolan yllättävä (täällä on muuten turha edes yllättyä mistään) toimimattomuus tai salaiset, sinulle tuntemattomat päässälaskusäännöt aiheuttaa sen, että amerikkalainen ehtii sittenkin livauttaa oman osuutensa johonkin väliin.

Esimerkki: Maksat ruokalaskun kortilla kaikista kohteliaista vastaväninöistä huolimatta. Olet natiivin ohjeiden mukaan laskenut laskuun tipin (ÄÄRIMMÄISEN TÄRKEÄ ASIA!) ja huokaiset helpotuksesta roivaistessasi nimikiekurasi alle. Tippi on ravintolassa todella tärkeä, sillä se on ainoa asia jolla voit vaikuttaa tarjoilijoiden naurettavan huonoon peruspalkkaan ja kertoa hänelle, että olet kiitollinen hänen vaivannäöstään ja iloisesta hymystään. Tarjoilijoiden palkka siis tulee melkein pelkistä tipeistä, perustuntipalkan ollessa käytännössä ei mitään. Eli jos et tippaa, olet totaalinen kusipääriistäjä ja käyttäydyt huonosti/halveksuvasti.

Ruuasta tippi on pääsääntöisesti 18 % mutta 15 - 20 % on ihan hyvä. Mistään en löydä yksimielistä määrää siitä, miten paljon sitä tippiä pitäisi oikein antaa missäkin paikassa. Natiivi väittää, että 10-15%. Mene ja tiedä, olemme luottaneet häneen. Itse en pidä tippikulttuurista, sillä mielestäni on työnantajan velvollisuus maksaa työntekijöilleen säädyllistä tuntipalkka. Asiakkaalla pitäisi myös olla mahdollista maksaa lasku ilman yletöntä päänvaivaa ja itsensä tahatonta nolaamista.

Tipissä on nimittäin omat konstikkaat jujunsa. Niistä vähäisin on helvetillinen päässälasku. Sen kaavaa en meinaa milloinkaan muistaa, koska se tunnutaan esittävän joka kerta eri tavoin. Eli nyrkkisääntö on laskea tippi kertomalla vero kahdella. Mutta ylläri, ylläri. Jos olet tilannut juomia, niissä vero on jo juoman hinnassa itsessään ja ei näy siten kuitilla vero-osiossa laisinkaan. Eli sinun pitää vielä laskea ruuista erotetuille juomillekin vero (sinun kuuluu siis tietää juomaverokin ulkoa), plussata se ruokaveroon ja vasta sitten kertoa kahdella...

Okei. Unohtakaa koko juttu. Helpommalla pääsette, kun roimaisette jonkun selvästi ylilyövän tipin pöytään ja jätätte laskutoimitukset ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneille matematiikan tohtoreille.

Juuri kun luulin kaiken olevan pulkassa, tarjoilijatar tuli kysymään sillai merkitsevästi, ollaanko me tyytyväisiä palveluun. Natiivi onneksi tunnisti nuotin moitteeksi tipin pienuudesta ja sitten aloimme kaikki (myös natiivi) noloissamme kysellä, että mikä nyt oli mennyt pieleen. Tarjoilija paljasti tuon viinaverojekun ja aloimme kaivaa kiireesti taskujamme. No minullahan sattui olemaan käteistä vain kaksi dollaria, jonka natiivi herrasmiehen elkein korvasi hymyillen vitosella. Ja minä narskuttelin hampaitani.

Mur, mur ja mur.

Sitten menimme seuraavaan baariin, jossa Jänismies sanoi tarjoavansa meille kaljat. Natiivi yritti hellyttävästi ämpyillä vastaan, mutta nauraen sanoin, että ei tule kuuloonkaan, tämä on meille nyt tärkeää. Sinä ET todellakaan maksa mitään (paitsi sen samperin tipin). Hohhoh. Arvatkaapas vain kävikö baarissa kortti sen jälkeen kun tilaus oli tehty ja kenellä oli käteistä taskussaan. No natiivillapa tietysti ja baari oli vielä niin törkeän kallis, että yhden kaljan hinnalla olisi ostanut ne hyvät viskit vähemmän ryöstömentaliteetilla toimivassa paikassa. Huokaus.

Ilta oli kuitenkin todella, todella mukava ja juttu luisti mukavasti seitsemästä puoli kahteen kuin voilla voideltuna. Kun lähdimme sitten kotiin, olin todella hyväntuulinen ja päätin määrätietoisesti että tämä ei nyt todellakaan käy näin. Illan saldo oli nimittäin viimeisen baarin viimeisten oluitten ansiosta kääntynyt siten, että natiivi olikin yhtäkkiä maksanut kaikki omat kulunsa ja olimme siis kaikki tasoissa. Mutta kun koko illan idea oli ollut se, että ME TARJOAMME, edes tämän kerran. Koko mahtipontinen showni haihtui hyvää vauhtia savuna ilmaan. Se olisi tarkoittanut seuraavan päivän takuuvarmaa suurta harmistusta ja moraalista krapulaa.

Kävelin siis automaatille, otin sieltä tasaavan summan ja vaadin natiivia ottamaan sen. Pistin koko tilanteen leikiksi sanoen, että tämä näyttää nyt tosi töykeältä ja mahtipontiselta, mutta mutta minulle on äärimmäisen tärkeää tasata tämä ilta. Kerroin myös, että hän on meille tärkeä ja haluan ilmentää sitä edes tällä tavalla.

Natiivi meni vitsikkäästi ihan myrtsänkyttyrälle, että en varmasti ota mitään takaisin ja minä kiusasin häntä humoristisesti sanomalla, että joudumme ottamaan erän mattopainia kadulla, jos hän ei muuten suostu. Lopulta laitoin nauraen rahan väkisin hänen kaulukseensa ja sitten hän puolestaan laittoi tasaavan kaksi dollaria minun paidan kaulukseeni. Jänismies katseli sivusta hullun naisensa touhuja silmät pyöreänä naureskellen.

Tilanne ei siis ollut mitenkään kiusallinen, vaan täynnä leikinlaskua. Minulle vain oli tällä kertaa tärkeämpää vaikka riskeerata täysjärkisen maineeni, kuin mennä jälleen kerran kotiin tuntien suurta synkkyyttä ja masennusta siitä, että ystävällinen, vähissä varoissa oleva ihminen oli jälleen kerran maksanut seurastamme liikaa.

No, joka tapauksessa vaikeuksien kautta edes jonkinlaiseen erävoittoon. Leivoin tänään pojille töihin suklaakakkua. Mitenkähän uskallan seuraavalla kerralla mennä ulos :)

Vihaan kelloja

Lienenkö maininnut, että vihaan kelloja. Niin rannekelloja, kaulakelloja, sormuskelloja, käkikelloja kuin seinäkellojakin. Kännykänkin kelloa vihaan, erityisesti aamuisin ja tietokoneen kelloa myös. Toivonkin että voisin elää tyytyväisenä vain sisäistä kelloani noudattaen, mutta eihän sellainen nyt käy päinsä.

Kaikkein eniten vihaan sitä saatanan sirkadiaanista rakkinetta, joka raksuttaa sisälläni ihan niin kuin sitä itseään sattuu huvittamaan. Se on paskamainen diktaattori. Sen kanssa ei juurikaan neuvotella tyyliin: minusta olisi kiva mennä tänään nukkumaan ajoissa, että jaksaisin huomenna herätä aikaisin. Ei tule kuuloonkaan. Sirkkis pitää huolen siitä, että silloin ja etenkin silloin kun se on kaikkein epätoivottavinta, minua ei nukuta yhtään, kun taas sillä hetkellä kun pitäisi lähteä liikenteeseen, kello päättää raksauttaa viisarit kohdalle kuolemanväsymys.

Toki sitten kun nukahdan, nukun niin hyvin ettei tosikaan.

Jos voisin, niin kaivaisin tuon milloin jätättävän ja milloin edistävän ajastimen ulos ontelostaan, asettaisin kivelle ja hakkaisin lekalla tuusan nuuskaksi. Oikeasti.

Juu, hyvää huomenta vaan kaikille. Kello on kuusi nolla kymmenen aamulla Amerikassa ja sisäinen kelloni on sitä mieltä, että meitä ei nukuta.

Lumikko ja yhdeksän muuta

Luin tuossa Tiikeritoverin suosituksesta Pasi Jääskeläisen kirjan nimeltä Lumikko ja yhdeksän muuta. En voi, enkä haluakaan muuta, kuin liittyä kehujien kuoroon ja todeta, että siinäpä vasta kirja joka imee lukijan sisäänsä. Lukekaa! Ostakaa omaksi ja lahjaksi! Ette tule katumaan, sanon minä. Usutan ostamaan siksi, että muutkin kirjailijat kuin utriot ja paasilinnat saisivat Suomessa voita leipänsä päälle.

Lumikko on laatutavaraa. Kirjan ilmaisu on monella tapaa uutta ja raikasta, semmoista kuin ensilumi pakkasaamuna. Ilmaisu on myös merkille pantavalla tavalla kehittynyt ja hioutunut niistä ajoista, jolloin Jääskeläiseltä julkaistiin novellikokoelma "Missä junat kääntyvät".

Antoisimpana kirjan piirteenä pidän kuitenkin kirjoittajan taitoa houkutella lukija hiipparoimaan hämärän rajamaille. Tämä taito pilkahtikin edukseen jo edellä mainitsemani kokoelman nimikkonovellissa, mutta on Lumikossa ottanut olennaisen askeleen eteenpäin. Nyt ei enää haparoida pimeässä, vaan asetetaan semmoisia taiten tehtyjä juonellisia ansalankoja että kyllä niihin keskivertojänis napsahtaa mieluusti.

Maaginen realismi on kirjojen kohdalla se jippo, jolla minut saa useimmiten lumottua. Niin myös tässäkin tapauksessa. Lumikossa kävellään välillä muutama askel yliluonnollisilla poluilla, flirttaillaan uskomusolentojen kanssa, tunnetaan näkymättömän hipaisu iholla ja sitten taas palataan realismiin. Minä kerta kaikkiaan nautin siitä niin, että ihokarvat värisevät. Koskaan ei tiedä, mikä kulman takana odottaa. Jääskeläinen ei myöskään ole kirjoittajana tarpeettoman julma, kyyninen tai nihilistinen, vaikka erehdyttääkin lukijan luulemaan niin, mistä erityinen kunniamaininta.

En halua tehdä juonipaljastuksia, mutta täytyy mainita sen verran että kirjan keskeinen idea-, eräs peli jota siinä pelataan, -herätti minussa voimakkaita tuttuuden tunteita. Olen itse pelannut tätä peliä tiedostamattani monien ihmisten kanssa, tosin pääsääntöisesti ilman väkivaltaa ja huumeita. Olen siis tahtonut epätoivoisesti nähdä joidenkin ihmisten sielun ja mielen paljaana sekä sensuroimattomana, kuin nurin käännetyn rukkasen. En niinkään käyttääkseni näkemääni kirjoituksissani, vaan ymmärtääkseni ja myötäkokeakseni jotakin itselleni vierasta. Lumikossa tuodaan mielenkiintoisella tavalla esille tämän kaltaisen toiminnan hyödyt ja haitat. Ja se, millainen merkitys tällä fiktiivisellä "pelaamisella" voisikaan olla itse kirjoittaville ihmisille.

Mutta en nyt paljasta tai analysoi tässä yhtään tämän enempää, saatte itse lukea. Mars kirjakauppaan siitä, pokkari ei paljoa kustanna.

Urban Dictionary

Pitääpä mainostaa tämmöistä epäkorrektia ajanvietettä synkeiden syysiltojen huviksi. Ensiksi kysymys zen-arvoituksista kiinnostuneille: kuinka alas ihmisen huumorintaju voi vajota jos kukaan ei ole todistamassa?

Monet ulkomaaneläviin kontaktia ottaneet suomalaiset lienevät opettaneet keskustelukumppaneilleen törkeyksiä suomeksi. Jos sen sijaan haluatte itse opiskella hihityttävää, tuhmaa tai jopa erittäin epäkorrektia sekä siivotonta englantia, verkossa löytyy tähän puutteeseen vastaava sivusto nimeltä Urban Dictionary. Sivustolle voivat kaikki kynnelle kykenevät hilata verbaaliset hengentuotteensa. Käyttäjät sitten antavat sanalle/lausahdukselle/sanaselitykselle ylä- tai alapeukkua.

UD:sta löytyy kuivaa kirjakieltä sekä rikastuttavia että rappeuttavia sanomuksia, joita sanakirjat (jostain kumman syystä!) dissaavat ja joita englannin opettajat eivät taatusti tunneillaan opeta. Korrektius kielen opettamisen suhteen on toki ymmärrettävää, mutta valitettavasti myös kommunikaatiota köyhdyttävää. Tosielämän läpänheitossa kevennykseksi tarkoitetut kaksimielisyydet saattavat johtaa noloihin väärinkäsityksiin ja hämmennykseen, jos ei tajuta minkä piilokonnotaation jokin tavallinen sana tai lausahdus sisältää.

UD-sivustoista on parahultaisesti apua jenkkien ja brittien hämärien sanaleikkien sekä alatyylisen kielen ymmärtämisessä. Sanakirjan selailu on oiva tilaisuus tutkia niitä puolijauhoisilta kuulostavia sutkautuksia, jotka saavat natiivit englanninpuhujat hirnumaan naama violettina, mutta jotka menevät pelkän kirjakielen taitajilta viheltäen yli hilseen. Jotkut sanaleikit muuten kääntyvät ja ovat kääntyneetkin mitä notkeimmin suomeksi, jotkut taas eivät kirveelläkään.

Puhuttu kieli voi olla hyvinkin mielivaltaista ja nopeasti muodin mukaan muuttuvaa. Ei siinä yleensä pysy pirukaan kärryillä. Monet muistavat esimerkiksi, miksi ala-asteikäisten suomalaisten ei ollut 80-luvulla soveliasta sanoa hiuksia tarkoittaessaan "tukka." Piparin syöminenkään ei nykypäivänä ole pelkästään sitä, mitä se lapsuuden kimaltelevina jouluaamuina tarkoitti. Samoin muffinssin ääneen sanominen saattaa aiheuttaa englannin puhujalla pienen värähdyksen alahuulen tienoilla.

Sanaleikit ja kummalliset mielleyhtymät ovat usein kielen parasta antia. Sitä riemastuu suuresti aina, kun tapaa jonkin täysin absurdin, mutta kuitenkin jollain huikealla tavalla matsaavan rinnastuksen, joka antaa vanhalle tutulle sanalle uudet vaatteet. Urbaaniin kieleen tutustuminen saa myös huomaamaan, miten viaton ja kiltti kieli suomi onkaan (tai sitten tunnen vain liian siistisuisia porukoita), kun vertaa sitä englannin kammottavimpiin seksistisiin, rasistisiin, väkivaltaan tai ruumiintoimintoihin liittyviin rimanalituksiin. UD todistaa edellä mainittuihin selkeästi painottuvana, ettei juuri mikään maan päällä ole niin törkeää, etteikö sille olisi keksitty vielä törkeämpää kiertoilmaisua.

Urbaanisanakirjasta voi esimerkiksi saada selville, miksi herttaisen Fanny-tädin ja viattoman Nanni-mummon nimet saattavat herättää hienoista hämmennystä.

On myös äärimmäisen olennaista tietää, että:

"Eagle Shit" meinaa joko tilipäivää tai sitä, että koitat paskoa liikkuvan auton ikkunasta.

"Office espresso" tarkoittaa niitä vihoviimeisiä kahvinjämiä, jotka löytyvät työpaikan kahvinkeittimestä noin kello 16.30. Tiedät että se on muhinut ja tiivistynyt keittimessä koko päivän, kunnes se on paksua kuin melassi ja maistuu pohjaan palaneelta, käytetyltä moottoriöljyltä.

"Sad hair" on hiustyyli (esim. gootit), jossa suorana roikkuva letti peittää suurimman osan kantajansa kasvoista. Olennainen osa tyyliä on hiusten heilauttelu pois kasvoilta teatraalisin elkein. Tämähän muuten kääntyy veikeästi surutukaksi.

"Laundrymonster" tarkoittaa niin likaisia vaatteita, että ne kävelevät itsekseen ja syövät lapsia ja pieniä eläimiä.

"Technicolor yawn" on varsin värikäs kiertoilmaisu yrjölle.

"Bedbug" tarkoittaa luteen lisäksi miestä, joka ei ajattele mitään muuta kuin seksiä.

"Tinkerbell effect" on sitä kun poliittisia päätöksiä tehdään mieluummin harhojen kuin tosiasioiden perusteella.

"Gingerbreading" on esimerkiksi kusemista julkisella paikalla ja juoksemista karkuun huutaen poliiseille "You can't catch me, I'm the gingerbread man" Muut merkitykset jätettäköön tässä mainitsematta.

"Peace Duke" on latvialaisten Bushille antama lempinimi. Lausuttaessa Peace Duke kuulostaa sanalta PIZDHUK, joka käntyy slaavilaisissa kielissä mairittelevasti alapään nuolemiseksi tms.

"Raspberry, blow a raspberry" tarkoittaa suulla/kielellä tehtävää päristämistä, jolla osoitetaan epäsuosiota. Myös sitä kun päristetään suulla jonkun mahaa naurattamistarkoituksessa.

"Ant fuck" tarkoittaa työtä, joka vaatii äärimmäistä huolellisuutta ja kärsivällisyyttä.

"Wooden kimono" = inan verran eksoottisempi versio puupalttoosta

"Mummy" - Loistava käytännön pila sammuneelle: kääritään hänet kiireestä kantapäähän vessapaperiin ja tehdään viimeisteleväksi silaukseksi silmät sekä suu tussilla.

"Calling dinosaurs" kuvailee luovasti ääntä, jota päästät oksentaessasi rajusti kylppärissä. On sukua norjan puhumiselle.

"Hangover fairy" on kullanarvoinen ystävä, joka auttaa äärimmäisen krapulaisen henkilön takaisin elävien kirjoihin tulemalla kylään ja tuomalla mukanaan naposteltavaa, limpparia, elokuvan sekä jopa siivoamalla yrjöt lattialta.

"Hair of the dog" on tasoittava krapularyyppy. Tulee sanonnasta jonka mukaan koiran pureman voi parantaa laittamalla haavaan koiran turkista nyppäistyn karvan. Homeopatiaa parhaimmillaan...

"Squirrel bladder" on sellaisella tyypillä, jonka on pakko käydä ryypätessä vähän väliä kusella.

"Caffeinated" on se muikea olotila, kun olet kiskonut muutaman kahvin liikaa ja käytöksesi muistuttaa pikkuoravaa.

"Finland" Maa joka EI ole osa Venäjää eikä Ruotsia. Asukkaat juovat pöydän alle käytännössä kenet vaan. Matti Nykäsen kotimaa, mutta ei puhuta siitä.

Nämä oli näitä kilttejä ja suhtkoht siivoja, löytyy sieltä paljon pahempaakin. Vastaava suomenkielinen, vielä lapsenkengissään tepasteleva Urbaani sanakirja näkyy myös aloittaneen elämänsä tämän vuoden lokakuussa.

Mää rakastusin yhteen karvaseen tyyppiin

Unohdin tyystin kertoa, että tuossa pari viikkoa sitten minä ihastuin ja rakastuin yhteen tosi karvaiseen kaveriin.

Kävimme Jänismiehen kanssa tiirailemassa Cornellin Insectapalooza-tapahtumaa ja meikäläisen kantilta etenkin suunnattoman kiinnostavaa hämähäkkinäyttelyä. Terraarioissa oli esillä toinen toistaan kiehtovampia spaidereita, kiiltävänmustista pienistä mustista leskistä jättimäisiin karvaturreihin.

Yksi tarantuloista vei kerta kaikkiaan sydämeni. Olisin voinut jäädä sen purkin ääreen ihastelemaan vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Kyseessä oli Antilles Pink Toe Tarantula, joka on kuulema yksi kauneimpia lemmikkinä pidettäviä hämähäkkilajikkeita.

Tällä pinkkivamppuhämärillä oli aivan ihana pinkkiin ja violettiin vivahtava turkki sekä hehkuvanpunainen parta(?) suun(?) ympärillä. Lisäksi sillä oli suunnattoman suloiset töppöset, varpaat tai tassut. Miten niitä nyt voisi parhaiten nimetä. Tassut olivat pohjistaan helmiäisenharmaat, sileät, pehmoiset näköiset ja siis aivan todella, todella hellyttävät. Pienenä pinkkivamput ovat kuulema metallinsinisiä, kunnes niiden turkki alkaa saada purppuraisempia sävyjä.

Kuvasin pinkkivamppua haltioituneena ja pörräsin sen purkin vieressä pitkään, kunnes eräs henkilökuntaan kuuluva nuori mies huomasi palavan intoni ja tuli avaamaan purkin kannen. Selvästi katsoakseen kuinka reagoin muuttuneeseen tilanteeseen ja irti olevaan isoon, vilkkaasti liikkuvaan hämäriin. No, meikäläinenhän oli tietenkin kameran kanssa melkein nenä purkissa sen jälkeen. Minun olisi aivan tajuttomasti tehnyt mieli kokeilla, miltä hämähäkin tassut olisivat tuntuneet, jos sen olisi ottanut kädelle kävelemään. Koska tiesin, että useimmat hämähäkit eivät pidä käsittelemisestä ja niiden hermostuessa on tietenkin iso riski, että ne hyppäävät käsistä ja ehkä loukkaavat itsensä, nielaisin itsekkäät toiveeni enkä edes pyytänyt. Tarantulan puremaahan sen sijaan on turha pelätä, sillä se vastaa muistaakseni muutamaa ampiaisenpistoa ja aiheuttaa vain pientä paikallista kirvelyä.

Pinkkivamppu oli kauneimpia otuksia, joita olen koskaan nähnyt. Koska kuitenkin tiedostan, että se, kun liittää hämähäkkeihin mitään inhimillisiä söpöys, hellyttävyys tai muita lutuisia määreitä, - on pelkkää ihmisen vaaleanpunaista mielikuvitusta, en todennäköisesti edes harkitse koskaan ottavani moista lemmikiksi. Tosin uskon vilpittömästi, että hämähäkki tuskin kaipaa kiihkeästi mitään vapautta ja luonnontilaa, vaan voi elellä ihan tyytyväisenä hyvin hoidetussa terraariossakin.

Joukkomurhaajan logiikka

Tyhjä ja kylmä olo. En voi ymmärtää enkä käsittää.

Siitä, kun joku ei-hulluksi ja peräti fiksuksikin väitetty ihminen tappaa kahdeksan ihmistä tuosta noin vain, ei löydy minkäänlaista inhimillistä logiikkaa. Tapaus viittaakin vahvasti psykopatiaan, joka ei välttämättä ilmene selkeinä "hulluuden merkkeinä" vaan piilee normaaliuden varjossa. Kunnes sitten jonain päivänä purkautuu täysin selittämättöminä tekoina.

Kuinkahan monta vastaavanlaista ihmisaikapommia keskellämme mahtaakaan tikittää?

Tämänkertainen joukkomurhaaja väitti tekojensa motiiviksi vihaansa yhteiskunnallisia epäkohtia kohtaan. Sama laulu on toki kuultu aika monen joukkomurhaajan suusta. Hän mukamas lietsoi kapinaa systeemiä vastaan ja huuteli kiihkeästi paremman maailman perään. Hän usutti suu vaahdossa hyökkäämään gangstereita, orjuuttajia, tyranneja, totalitaristisia yhteiskuntia, korruptoituneita hallituksia ja idioottien maailmanvaltaa vastaan.

Miten tämä itseään yli-ihmiseksi ja älykkääksi tituleeraava yksilö sitten ratkaisi kokemansa ongelmat ja vääryydet? Kävikö hän pahojen tyyppien kimppuun? Lähtikö hän päästämään päiviltä kansalaisiaan teloittavia diktaattoreja ja tyranneja.

Ei. Ei tietenkään. Hän diggaili Stalinia ja Hitleriä hyvinä tyyppeinä. Hän tappoi sanomansa perille viemiseksi kourallisen sellaisia ihmisiä, joilla ei ollut käytännössä mitään vaikutusvaltaa yhteiskunnassa tai ylipäätään muutakaan tekemistä toisten ihmisten hallitsemisen, orjuuttamisen tai sortamisen kanssa. Ammuttuaan umpimähkään muutaman tielleen sattuneen ihmisparan hän ampui itsensä paetakseen raukkamaisten tekojensa seurauksia.

Ikävää, ettei hän jäänyt henkiin tajuamaan mitä oli tehnyt.

Testamentissaan hän sitten vielä pyytelee, ettei häntä tuomittaisi pelkkänä häiriintyneenä kouluampujina, vaan poliittisena sankarina, joka edisti vallankumousta. Lisäksi hän toivoi, että hänen tekonsa yllyttäisi muitakin ihmisiä kapinoimaan epäkohtia vastaan.

Mitä nämä yhtä puhuvat ja toista tekevät murhaajat sitten saavuttavat teoillaan? Todennäköisesti juuri sen mitä he väittävät vastustavansa:

Sen, että olonsa turvattomaksi kokevat tavalliset ihmiset luovuttavat entistä hanakammin vallan tahoille, jotka vain lupaavat suojella heitä. Sen, että pelokkaat ihmiset tukevat liput liehuen korruptoituneita sotahulluja johtajia, armeijan varustautumista, aseteollisuutta ja aseenomistamisoikeutta, poliisin valtuuksien lisäämistä, sananvapauden rajoittamista, sensuuria sekä turvatoimien yksityiselämään ulottamista, kunhan vain saavat vastineeksi muutaman televisiossa esitetyn kliseisen lausahduksen turvallisuudesta. Sen, että pelokkaat ihmiset myyvät entistä innokkaammin yksilönvapautensa kenelle tahansa pelisilmää omaavalle helppoheikille, joka kaupustelee lintukodonaitoja.

Olisiko sovinistien jo kenties syytä jättää naiset rauhaan ja alkaa veistellä huonoja vitsejään mieluummin näiden miespuolisten yli-ihmisten logiikasta. Vaikka siitä onkin vitsikkyys todella kaukana.

Kunniamaininta YHTÄ HELVETIN SEKOPÄISESTÄ LOGIIKASTA vaan niille saatanan idiooteille, jotka olivat heti hyökänneet murhaajan ex-tyttöystävän kotisivuille syyttelemään, että tämän eroaminen murhaajasta oli tietenkin syynä ampumisiin. Sanonpahan vaan, että tuollaiset syyttelijät ovat todella SAIRAITA, raukkamaisia ja kuvottavia paskahousuja.

Tänään oli tosiaan päivä, jolloin en meinannut uutisten takia uskoa kummalla puolella rapakkoa satuin olemaan. Tiedän että kaikki lohdutukseksi tai myötätuntoisiksi tarkoitetut sanat ovat tällä hetkellä tyhjiä ja turhia, siksi olen niiden osalta hiljaa.

Hibernaatio

Alkaa sitten täälläkin koittaa hibernaation aika.

Syystuuli volisee nurkissa ja tuulee sisään yksinkertaisista ikkunoista, sälekaihtimia heilutellen. Jänismiehen tietokoneen oikeassa alakulmassa oleva virtuaalinen lämpömittari liputtaa öisin aina kun lämpötila laskee. On jo käyty miinuksenkin puolella. Saas nähdä pitääkö tämä talo laisinkaan lämpöä, kunhan alkaa lunta puskea porstuaan. Ostin jalan ja mielenlämmittimeksi oranssit pörrösukat, jotka imitoivat ulkonäöltään halloweenkurpitsaa.

Sade lorisee pimeillä kaduilla. Nimenomaan pimeillä, sillä täällä vallitsevat jonkinlaiset katulamppujen säästötalkoot. Talomme ohitse menevällä tiellä on peräti yksi aneeminen katulamppu ja senkin tuuheat puut ovat melkein pistäneet poskeensa. Pimeällä liikkuessa tarvitsee paikka paikoin taskulamppua, etenkin kun rakastan oikoa Cascadilla-rotkon reunalla kulkevaa (aidattua) idyllitietä pitkin treeneihin ja takaisin. Siellä ei tule pimeällä ketään vastaan, mutta siellä on kaunista. Tienvarren talot ovat kuin satukirjoista ja niiden portailla on koverrettuja kurpitsoja.

Onneksi minulla on avaimenperänä keltainen lediankka, joka sanoo kvaak, kvaak ja näyttää sinistä valoa kun kyljestä painaa. Ankka vaakkuu joskus yksikseen kassissani, kun on jäänyt puristukseen jonkin väliin. Yleensä aina silloin kun olen asioimassa ihmisiä sisältävässä sisätilassa.

Ostin kirpparilta oranssin pipon jossa on pari tiikeriraitaa. Jänismies sanoo saavansa siitä päänsärkyä, mutta PÄÄasia että minulla on mukavan lämmin. Minulla on selittämätön oranssivaje, joka saa minut ostelemaan intuitiivisesti kaikkea kurpitsanväristä. Oranssit verhot, oranssi sohvanpäällinen, oranssit sukat ja pipo ja oranssi hippimekko kirpputorilta. Talo täynnä kurpitsanväriä, minulla joka on aina ennen inhonnut oranssia. Edellistä räikyväriäni, pinkkiä olen alkanut taas karsastaa, sillä se tuntuu jostain syystä liian kylmältä. Rakastamani sakraali violetti sen sijaan sopii tällä hetkellä oranssin seuraan täysin käsittämättömällä, silmääni miellyttävällä tavalla, vaikka ne ovatkin toisiaan vastaan sotivia vastavärejä. Go figure.

Aivoni ovat alkaneet hiipiä hibernaatiotilaan. Lainakirjojen määrä lisääntyy ja sohvalla makuupussissa maatessa sekä kirjoja ahmiessa tekee koko ajan mieli suklaata ja kuumaa, inkiväärillä, sitruunalla sekä hunajalla maustettua talven taikajuomaa.

Joskus toivoisin voivani vaipua talviuneen, kunnes seuraava kevät koittaa, mutta siinä tapauksessa menettäisin marraksen. Maatuvien lehtien tuoksun, pimeässä valuvan sateen melankolian, hiuksia tukistavan tuulen raikkauden ja kipristävän ilon siitä, että syys ei tule mukana sisälle lämpimään sänkyyn monen peiton alle.

Maple leaf
drifts slowly
downriver

--Aya Tanaka

Kurre söi Lyhtylän Jaskan

Viimeisimpien vieraidemme kanssa tuli intouduttua kaivertamaan Halloweenkurpitsa, eli Jack O´Lantern. Ensikertalaisiksi onnistuimme suorastaan mainiosti ja koversimme innolla rouva E:n kanssa kurpitsalle hienon irvinaaman.

Jaska oli tosi komean näköinen portaillamme, kun tuli yö ja pimeää ja pistimme siihen kynttilän sisälle. Peräti kaksi yötä se saikin loimottaa rauhassa, ennen kuin kotimme edustalla olevassa puussa asuva Orava bin Laden kävi sen kimppuun. Tämä kyseinen pikku monsteri on semmoinen raivohullu riiviö, että jos joku seisoskelee puun alla, se haukkuu sekä säksättää kuin amfetamiinia vetänyt chihuahua ja viskelee oksalta roskia niskaan.

Aamulla portailla kökötti Lyhtylän Jaska, jonka silmä oli järsitty suupieleen asti niin että hymy oli romahtanut, Jaska-paran päälaki oli myös viety ja kynttilää natusteltu. Syyllistä ei ollut vaikeaa arvailla, kun päälaki löytyi puoliksi järsittynä pihapuun alta. Orava bin Laden oli nähtävästi yrittänyt raahata sen puun oksalle. Luovutin sitten loputkin romahtaneesta Jaskasta sille suosiolla syötäväksi.

Raapimapölkyn tarina

Osallistunpa tällaiseen tilitysvirikkeeseen ja haastan ne jotka tämän näkevät ja joita sattuu hiukankin nappaamaan.

Mistä bloginimesi on peräisin?

Blogistania on täynnä mitä mielenkiintoisempia bloginimiä. Mistä ne ovat peräisin? Mikä on niiden tarina? Mikä on sinun tarinasi? Oliko sinulla vaikea löytää/keksiä blogillesi nimi?Kerro blogisi nimen ja/tai nimimerkkisi tarina!

Raapimapölkyn tarina on hyvin arkinen. Minulla ja eksälläni oli aikoinaan kotikutoinen ja karvahattumallinen kissojen virikkeeksi rakennettu raapimapölkky, joka koostui laudasta, pölkystä sekä matonkuteiksi revityistä lakanasuikaleista virkatusta, pölkyn ympärille kieputetusta vaaleansinisestä narusta. Kissoista etenkin Mörkö tapasi saada hirmuisia raastokohtauksia tämän pölkyn parissa ja hän potkutti, kynsi ja puri sitä mielipuolen villikissan irve naamallaan, kun sille päälle sattui. Lokkikissa taas tapasi käydä kynsimässä pölkkyä hyvin nautinnollisin ja venyttelevin liikkein, mutta saattoi hänkin hullaantua piehtaroimaan ekstaasissa, jos pölkkyyn sumutti kissanminttua. Vuosien vieriessä pölkystä tuli niin raastetun ja revityn näköinen, ettei mitään rajaa. Erotessamme ruma pölkky jäi eksälle kissojen lomavierailuja varten. Hankin metsästä uuden ja komean puunrungon raapimapölkyksi, mutta se ei sitten loppujen lopuksi kelvannut kummallekaan. Pölkky toimi lähinnä hämähäkinverkkojen ripustusnaulana, kunnes päätyi takapihalle lahoamaan, missä se ihme kyllä sitten puolimätänä kelpasikin narussa ulkoilevalle Lokkikissalle. Kirpputorilta raijaamamme hirvittävänvihertävä sohva sen sijaan kelpasi mitä mainioimmin raapimapuuksi ja viiden vuoden aikana kissat raastoivat sen päädyt täysin päreiksi.

Joka suuntaan tursuilevaksi turakkeeksi muuttunut raapimapölkky juolahti mieleeni melkein heti, kun taannoin rupesin keksimään blogin nimeä. Vielä googlasin, ettei vastaavaa löytynyt ja niin itselleni ylen sopiva ja mieluinen blogin nimi oli syntynyt. Kirjoittaminen on minulle yhtä nautinnollista ja allegorisesti samaa funktiota palvelevaa toimintaa kuin kissoille kynsien teroittaminen. Olisin toisaalta voinut laittaa blogini nimeksi Kahvikissakin, mutta joku oli sillä nimekkeellä kirjoitellut jo enemmänkin verkkoon. Raapimapölkky on kyllä kaiken kaikkiaan paljon kuvainnollisempi.

Nimimerkki Ta-miit tarkoittaa naaraspuolista kissaa muinaisegyptin kielessä. Egyptiläisillä oli tapana nimetä ihmisiä niiden eläinten nimillä, jotka nimettävä henkilö toi mieleen.

Eläinrääkkääjän tuomio

Täällä omituisten oikeusjuttujen maassa on ainakin se hyvä puoli, että kiinni jääneitä eläinrääkkääjiä rangaistaan kunnolla.

Tässä taannoin oli eräs nuori opiskelijamies piessyt huumepäissään kämppiksensä koiran (joka oli järsinyt hänen tietokoneensa johtoja ja kaiuttimia.) ja sumutanut eläinparan silmiin ja turkkiin jotain syövyttävää pesuaineliuosta. Koiralle oli tullut mm. kalloluuhun asti yltävä haava päähän ja silmiin sekä iholle vammoja pesuaineesta. Koira jäi henkiin ja on nyttemmin toipunut silmävammaa ja arpia lukuun ottamatta pahoinpitelystä.

Teostaan kiinni jäänyt sälli tuomittiin oikeudessa kuudeksi kuukaudeksi vankilaan ja viiden vuoden tarkkailuun. Hän sai 5000 dollarin sakot, jotka ohjataan eläinsuojeluyhdistyksen käyttöön. Lisäksi rääkkääjälle lätkäistiin eläintenpitokielto ja hänen pitää käydä läpi huumevieroitus ja psykologinen kuntoutus tuomionsa lisäksi.

Käsirautoihin puetun ja poliisin taluttaman rääkkääjän iso kuva julkaistiin paikallislehden etusivulla nimineen, tietoineen ja tuomioineen.

Minun mielestäni tässä jaettiin kerrankin oikeutta.

En vaan jaksa

Sitä minä en kyllä ikinä jaksa tajuta feminismiin vihamielisesti suhtautuvien logiikassa, että jos naiset aktiivisesti tavoittelevat omaa etuaan, ajavat omia asioitaan ja tekevät työtä oman hyvinvointinsa eteen, niin se on feministien vihaajilta aina ja poikkeuksetta pois, vaikkei se koskisi heidän karvaisia perseitään piirun vertaa.

Samat tyypit, jotka jokaisessa lauseessaan muistavat kailottaa sitä, kuinka nainen on aina ja kaikin tavoin se heikoin astia, tuntuvat muuten pelkäävän ihan saatanasti sitä, että heikot ja surkeat naiset alistavat tossunsa alle koko maailman, pahemmin kuin miehet koskaan. Mielenkiintoinen paradoksi. Samalla logiikalla Venäjän sietäisi olla tosi peloissaan siitä, että Suomi käy yllättäen häijyksi ja vallanhimoiseksi, valtaa koko Venäjän ja karkottaa kaikki vastaan vimpuloivat venäläiset Lappiin soita kuokkimaan.

Feministien vihaajat eivät koskaan ota kuuleviin korviinsa sitä, jos feministi sanoo rauhallisella äänellä, että hänestä on tärkeää olla tasa-arvoinen, tiedostava, vapaa ja vahva yksilö jo siksikin, ettei hänen tarvitse katkeroitua alistamisestaan ja kostaa katkeroitumistaan kumppanilleen. Feministien vihaajat laittavat kädet korville ja loilottavat laa-laa-laa-mää-en-kuule-mittään, jos feministi yrittää muistuttaa siitä, että hän haluaa valtaa, vastuuta ja enemmän rahaa esimerkiksi siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hänen puolisonsa tarvitse perheen ainoana elättäjänä nääntyä kohtuuttoman työtaakan alle ja tehdä itsemurhaa tai ehkä jopa tappaa koko perhettään, jos epäonnistuu ylimitoitettujen paineiden alla.

Mutta ai niin. Enhän minä oikeasti niin ajattele. Oikeasti minä ajattelenkin ihan juuri niin kuin kaikki feministienvihaajat väittävät, koska feministinvihaajat sanovat niin ja feministinvihaajat ovat tietenkin aina niin vitun oikeassa. Koska olen feministi, automaattisesti vihaan, halveksin, syrjin ja kyykytän kaikkia tuntemiani miehiä ja haaveilen uudesta uljaasta maailmasta, jossa pitkiin natsinahkatakkeihin pukeutuneet ratsupiiskaa käsissään vihjailevasti hivelevät dominat hallitsevat ja miehet ryömivät heidän jaloissaan koirina uikuttaen. Joka ikinen hetki. Taukoamatta ja kaikissa teoissani.

Tai sitten... NOT