Miksi rakastan vaeltamista

Katkelma vaelluspäiväkirjasta:

Aamuyöstä leirimme liepeillä piti käsittämätöntä älämölöä jokin tunnistamaton otus, jonka repertuaari muistutti Nakke Nakuttajaa tai verkossa vastaan sattunutta "hullua kissaa" Puolinukuksissa sitä ei tullut lähdettyä edes bongaamaan, vaikka pöpperöisessä päässäni pyörikin ympyrää sinnikäs kysymys: mikä helvetti tuo oikein voi olla?

Aamukahvilla heräsi epäilyksiä, että kyseessä olisi saattanut olla kielitaitoinen vuorikorppi. Ääni oli omituisen inhimillinen ja sarjakuvamainen, koskaan aiemmin en ole moista kuullut. Olimme kuitenkin sen verran erämaassa, että kukaan ei uskonut kenenkään ihmisen vaivautuvan tekemään mitään noin hämärää jäynää, että tulisi kikertämään telttamme liepeille kukonlaulun aikaan. Vaellusreissuilla olevat ihmiset kun tapaavat nukkua öisin, ei siinä paljon jekkujen teko rankan päivämarssin jälkeen jaksa kiinnostaa. Tapaus jäi siis arvoitukseksi. Mikä lie ollut erämaanhenki. Tai vuoristotonttu.

Jotunheimeni eläimistö osoitti muutenkin uteliasuuttaan meitä kohtaan. Seuraavaksi ilmaantui kärppä ihmettelemään aamutoimiamme järven rannalla. Se oli hyvin utelias, eikä näyttänyt pelkäävän ihmisiä lainkaan. Elohopeamaisen nopeana otuksena sen ei hidasliikkeisiä ihmisiä tarvinne pelätäkään. Yrityksemme saada siitä valokuva, tuotti tulosta vasta ties kuinka monennella kymmenennellä laukauksella. Kärppä sinkoili kuin superpallo jalkojemme ympärillä, jopa kosketusetäisyydellä ja välillä kivenkoloissa piileskellen ainakin 15min ajan. On muuten aika vinkeä tunne seisoa paikallaan kärpää ympäristöstään tähyillen ja huomata, että tarkalleen omien jalkojen välissä olevasta kivenkolosta kurkistaa ylöspäin utelias, nappisilmäinen kärpännaama. Sehän olisi voinut vaikka pujahtaa lahkeeseen kupeltamaan. :)

Kuka julmuri saattaakaan laittaa moisen pikku hurmurin yltä nyljetyn turkin rääsyjensä koristeeksi? Hävetkää kaikki turkiksia käyttävät ääliöt hienoperseet! Jos saisin päättää, saisitte kernaasti jälleensyntyä tarhaminkeiksi!

Kuhinaa herättäneen episodin jälkeen pääsimme vihdoin matkaan. Ilma oli suhteellisen lämmin, tummat pilvenlonkareet taivaalla tosin hieman huolettivat. Olimme päättäneet seikkailuhenkisesti kahlata näköpiirissä virtaavan joen yli, koska se säästäisi matkassa huikeat 2.5 km ja kahlaaminen olisi tietysti myös jännää sekä extremehenkistä. Tämä tosin vain siinä tapauksessa, että joki ei osoittautuisi Kokemäenjoen kokoiseksi niiliksi. Päästyämme rannalle, joki ei edes vaikuttanut kovin pahansisuiselta ja niinpä päätimme selättää sen. Täytyyhän sitä nyt suomalaisen *vähän* seikkailla. Monenkohan heimolaisen kuuluisat viimeiset sanat?

Joen ylitys ei yksinään olisi ollut mikään ongelma, mutta samalla hetkellä huomasimme muhkean näköisen sadealueen lähestyvän meitä ripsakkaa vauhtia. Lähdimme kirimään ylitystä, toivoen että ehtisimme toiselle puolelle ennen sateen alkua. Sade kuitenkin yllätti meidät kesken kaiken ja kiirettä pitäen valittu ylityspaikkamme osoittautui aivan kaameaksi louhikoksi.

Virhearviosta johtuen koko joukkiomme ramppasi kaatosateessa edes taas ja ilman kenkiä hyytävän kylmässä joessa arviolta 10–15 ikuisuudelta tuntuvaa minuuttia. Aluksi oli hirveää, kun terävät kivet sattuivat jalkapohjiin. Hirveämpää oli se, kun ne terävät kivet jalan alla lakkasivat sattumasta. Alkoi tulla eläviä hallusinaatioita jalkapohjaan syvään uppoavasta kiviterästä, jota ei edes huomaisi ennen kuin joen veteen ilmestyisi punainen raita.

Tällaista tapahtuu vain elokuvissa, muistan ajatelleeni jalat tunnottomina ja polvesta alaspäin kadonneina ja keskellä jokea päättämättömänä tönöttäen. Hypotermia on ihan varteenotettava vihollinen, se vie ihmiseltä äkkiä tahdonvoiman. Ei pystynyt päättämään menisikö takaisin rannalle vai muuttuisiko suolapatsaaksi ja liukenisi veteen.

Virta oli suhteellisen voimakas ja jalansijaa oli vaikea löytää saven läpinäkymättömäksi värjäämästä joesta. Lopulta yksi meistä onnistui ja loput seurasivat helpottuneina perässä yli paikasta joka ensisilmäyksellä oli tuntunut mahdottomalta.

Olimme kastuneet sateesta, emme niinkään ylityksestä. Sade jatkui edelleen kovana ja nahkassa alkoi tuntua horkkamaisia vilunväristyksiä. Telttaa pystytettäessä syntyi varmaan uusi ennätys. Ahtauduimme kaikki yhteen telttaan lämmetäksemme paremmin. Hetken siellä nökötettyämme teltassa, sade loppui. Se olikin ollut vain raju kuuro, luontoäidille tyypillistä lystinpitoa hötkyilevien ihmisparkojen kustannuksella.

Tämän jälkeen ulkoilman lämpötila alkoi tippua nopeasti. Ilman kylmyydestä kertoi jotain se, että teltan suojakangasta pitkin valunut vesi oli paikoitellen jäässä. Silti täytyi pungertaa reippaasti ulos teltan sademetsämäisestä lämmöstä etsimään juoma- ja ruokavettä (viereisen joen vesi kun oli kovin savista ja vinkeän makuista) ja polttopuita nuotioon. Yllättävää kyllä, pientä, hukkumalla kuollutta joenpenkereen risukkoa löytyi sen verran, että saimme aikaiseksi kelpo roihun. Risujen paloaika ei ollut kovin pitkä, mutta joka tapauksessa ehdimme kuivaamaan siinä tarpeellisimmat varusteemme läpimäristä nihkeiksi.

Oli ihmeellistä seurata, kuinka lämpötilan muutoksesta syntyneet paksut pilvimadot luikersivat vuorten rinteitä pitkin. Näytti siltä kuin ne olisivat olleet ihan lähellä ja mieleeni hiipi jotain hassuja assosiaatioita Dyynistä ja Hiekkamadoilla ratsastamisesta.

Neljä ihmistä teltassa tuotti mukavasti lämpöä ja olo pesämäisessä teltassa taivaallinen. Ansaittu uni oli syvää ja nautinnollista. Vaeltaminen on ihaninta juuri silloin kun se on raskainta.

Ailurofiilin ajatuksia

Kuten Herodotoksen aikoinaan lanseeraamasta termistä saattaa päätellä, olen kissarakas ihminen. Tarkkaan käännettynä liikkuvaisen (aiolos) hännän (ouros) omaavien olentojen rakastaja, vaikka se hivenen kaksimieliseltä kuulostaakin.

Kissanpalvontani ei rajoitu vain siihen, että kotonani asustaa kaksi eleganttia ja omapäistä, mutta suunnattoman hellyttävää pikku itsevaltiasta. Ne lienevät turkkiin naamioituneita huumorintajuisia demoneja, jotka ovat noituneet minut passaamaan ja paijaamaan itseään.

Kissuus tai kattismi, kuinka sen nyt mahdollisimman omin sanoin sanoisin, merkitsee minulle lisäksi eräänlaista rationaalispohjaista totemismia, silmäkulmassa häilähtävää voimaeläimen varjoa, jolla on innoittava vaikutus elämääni. Tietenkään se ei ole ainoa asia, mikä minua liikuttaa mutta hyvin tärkeä sellainen.

Olen kiinnostunut kissaeläimiin liittyvästä myyteistä, saduista, kansantarinoista, symboliikasta, taiteesta ja kirjallisuudesta. Kissakirjat, kissamaalaukset, kissaesineet ja kissavalokuvat vetävät minua magneetin lailla puoleensa. Yritän ahneesti ja vaihtelevalla menestyksellä haalia niin verkosta kuin kirjastojen ja kaukopalvelujen kautta aineistoa, joka kuvaisi asiallisesti ja laajasti tämän salaperäisenä pidetyn eläinryhmän edustajien representaatioita. Myös omissa taiteellisissa tuotoksissani kissoilla on ja tulee enenevissä määrin olemaan tärkeä rooli.

Kauan sitten toin venäjältä taulun, jossa on kuvattuna nojatuolissa istuva räjähtäneen näköinen selvästi taiteilijasieluinen kissa, toisessa tassussaan pikari, toisessa haarukkaan keihästetty sieni. Sen nimi on V Kresle - Nojatuolissa. Taiteilijasta ei ole muuta tietoa kuin nimikirjaimet I.M. Taulussa itsessään ei ole mitään ihmeellistä, se on vain halvahkon oloinen liimalevylle ruiskumaalattu naivistinen sutaisu. Minulle se on kuitenkin ollut erittäin rakas heti ensisilmäyksestä lähtien, suorastaan samaistun tuohon kuvaan. Kissat ovat juurikin noin hulluja ja nimen omaan siksi niin viehättäviä.