Apotin silmukka

Käytiin kävelemässä Danbyn kaupungin metsissä patikkapolku nimeltä Abbotts Loop. Illan hämärtymisen patistamaa ripeää patikkaa kertyi noin yhdentoista kilometrin verran. Oli kunnon nousuja ja laskuja sekä muutamia mutaisia puronylityksiä. Kotiin päästyä tiesi ainakin hiukan kävelleensä.

Isompia eläimiä ei sattunut vastaan ja lintujakin oli rauhoitetuksi metsäksi omituisen vähän. Nähtiin me sentään yksi lentävä sitruuna oksalla kököttämässä.

Polun varrella sattui vastaan muutamia kiintoisia juttuja. Ensimmäinen oli kaunissilmäinen pieni sammakko jota piti hetki jututtaa kameran kanssa. Aika niukkasanainen Saku oli kyseessä, eikä poseeraaminenkaan sitä kauheasti innostanut toisin kuin viimeviikonloppuisia oransseja salamantereita.

Korkealta näköalapaikalta avautui näkymä Lindsay-Parsons Biodiversity Preservelle. Pysähtyessämme evästämään luomujugurttirusinoita, (ja ohessa suuhumme tunkevia mäkäräisiä, pthui!) huomasin että matalassa varvikossa kasvoi jokin puuvartinen kasvi, jonka oksassa oli omituinen epämuodostuma, -vaaleanvihreä pallo, jossa oli punertavia täpliä. Se oli hiukan kuin jättimäinen karviaismarja, mutta sisältä ontto, samoin kuin joku lyhtykoison kukka. Siitä olisi saanut vaikka keijulle pompöösin hatun metsän muotinäytökseen. Kummastuneen tiirailun ja tökkimisen jälkeenkään pampula ei osoittautunut marjaksi, hedelmäksi eikä oikein kukaksikaan, kun se oli täysin umpio ja tyhjä. Rinteen muissa samoissa kasvoissa ei ollut ainuttakaan vastaavaa möykylää, joten taisi jäädä kasvitieteelliseksi arvoitukseksi.

Sitten sattui vastaan kukka jota olen oikein etsimällä etsinyt. Joissain lähteissä harvinaiseksi ja uhanalaiseksi mainittu orkideakasvi Pink Ladys Slipper (Cypripedium acaule) nyykötti polkumme varressa varsin kainona ja huomaamattomana kuusentaimen kainalossa. Epäilen että on voinut ammoisella apotilla silmä pyöristyä, ristin silmukka kaulassa kiristyä ja suu sopottaa muutaman valitun sanan paholaisen harjoittamasta kiusanteosta, jos on sattunut tämän näkemään kävelyreissullaan. Suomessa tämän kasvin variaatio tunnetaan Lehtotikankontti (Cypripedium calceolus)-nimellä.

Eipä ole noita vaaleanpunaisia pikku tohveleita juuri muilla metsäreissuilla näkynyt. On se vaan kieltämättä kaikkine herkkine pikku karvoineen aika Freudilainen kukkanen. Etenkin jos muistelee mitä neidon jalkineista on jaariteltu vaikkapa Tuhkimo-sadun tulkinnoissa. Muistuu muuten elävästi mieleen se hetki, kun se täkäläinen Kukkamies esitteli minulle ylpeänä ystävänsä tekemää maalausta Ladys Slipperistä ja minusta se kyllä näytti ihan söpöltä vaaleanpunaiselta pimpiltä. Jätin sen toki hänelle kertomatta ja pidin jopa pokkani vaikka huuleni nykikin. Täällä kun ei tuo säädytön alitajunta ole ihmisillä yhtä pinnassa ja kurin puutteessa, kuin meillä vapaamielisillä, villeillä ja jumalattomilla skandinaaveilla.

Ladys slipperin juurta on käytetty luontaislääkinnässä rauhoittavana, uniongelmia vähentävänä, sekä hermostollisia häiriötiloja ja kipua lievittävänä aineena. Se vastaa vaikutuksiltaan jotakuinkin valeriaanaa. Lääkekäyttöön kerääminen ja koristeeksi napsiminen on tehnyt siitä uhanalaisen.

Amerikan intiaanien tarustossa kerrotaan pienestä intiaanitytöstä, joka metsässä leikkiessään kohtasi käpälänsä loukanneen jäniksen. Koska jänis ei kärsinyt kävellä kotiin, hyväsydäminen tyttö antoi sille omat mokkasiininsa. Kun hän itse sitten käveli kotiin, hän loukkasi jalkansa kiviin niin että ne alkoivat vuotaa pahasti verta. Väsyneenä ja kivuissaan hän jäi istumaan paikalleen ja nukahti. Ohi lentävä lintu näki hänet ja kävi pyytämässä taivaan Suurelta Hengeltä, että tämä auttaisi tyttöä. Kun tyttö heräsi, hän löysi viereltään mitä kauneimman parin mokkasiineja jotka sopivat hänelle täydellisesti ja hän pääsi kävelemään niillä kotiinsa. Ladys Slipperin punaiset pilkut ja viirut ovat tarun mukaan tytön jaloista vuotanutta verta.

Villikukkien metsä

Pääsimme erään täkäläisistä villikukista suuresti innostuneen miehen opastamana retkelle metsään, jolle luonteenomaista on runsas kevätkukkien määrä. Johan tulikin nähtyä paljon ennen näkemätöntä ja erityisesti sellaista, jonka äärelle emme olisi ilman oppaan paikallistuntemusta oma-aloitteisesti löytäneet.

Kevätmetsä oli hennon vaaleanvihertävä ja lehdistön läpi siivilöityvä valo jotenkin haltiamaisen eteerinen, etenkin tummasävyisempään suomalaiseen mörrimöykkymetsään verrattuna. Pääsin maalaamaan heti polun alusta löytämällämme bloodrootilla, eli verijuurella miehen tyttären käteen pienen sydämen ja tämä hassu hetki ikuistui sitten videollekin. Tyttönen oli hieman pitkästynyt (booo-ring), sillä hän lienee kolunnut metsiä isänsä "lapset pois videopelien sekä telkkarin ääreltä ja metsiin kävelemään" -visioiden mallina niin monet kerrat, ettei jaksa enää siitä niin mahdottomasti innostua.

Oppaallamme oli mukana karvamikki ja kunnollinen videokamera, jolla hän innokkaasti sihtaili kaikenlaista. Olin liikkeellä aitona epäedustavana itsenäni, eli tukka heinäpehkona hasottaen ja kulutusta kestävissä metsäkuteissa, enkä nyt niin kauheasti olisi välittänyt tallentua mahdollisesti jopa julkiseen levitykseen päätyville pätkille. Mutta enpä olisi metsään lähtiessäni viitsinyt meikkaamaankaan ruveta, joten olkoon, kun en kerta hollywood-roolin toivossa ole muutenkaan tänne tullut :)

Kukkamies meni kuin vainukoira pitkin polkuja ja löysi varmoin ottein kaikki huomionarvoiset rehut.

Metsän näyttävin anti olivat trilliumit eli kolmilehdet, joiden kukat täyttivät mäenkumpareet ja notkelmat valkoisena mattona. Samoin kuin valkovuokot Suomessa, vain huomattavasti kookkaampina. Trilliumista löytyi retkellä useita vinkeitä värimuunnelmia, kuten valkoinen vihreäraidallinen, kokonaan vaaleavihreäkukintoinen, vaaleanpunainen ja tumman sametinpunainen yksilö. Sekä tietysti suurikukkainen valkoinen trillium, eli trillium grandiflorum. Merkillisin trilliumeista oli ehkä mutaatio, jossa kolmilehdellä onkin neljä terälehteä. Sellainen on kuulema harvinainen.

Valkokukkaiselle oravanmaissille, eli Squirrels Cornille löytyi ymmärrettävä nimiselitys, kun oppaamme kaivoi ylös yhden juuren ja näytti kuinka juurissa oli kiinni pieniä maissin näköisiä paukuloita. Pohdiskelimme, mahtavatkohan pörröhännät tosiaan napostella niitä välipalakseen. Valkoisilta hilkkamaisilta kukinnoiltaan oravanmaissi on hiukan saman näköinen, kuin Dutchman Breeches, Suomessa Merimiehensydämen nimellä tunnettu kasvi, joita myös löysimme metsästä sieltä täältä. Erilaiset saniaisetkin olivat metsässä hyvin edustettuina ja niiden spiraalikiekuraiset päät olivat mainioita makrokuvauksen kohteita. Vaaleanpunainen ja pikkuruinen Spring Beautykin sattui onnekkaasti silmäämme kaiken sen paljouden keskeltä.

Astellessamme metsän siimekseen pysähdyimme ihmettelemään ja nykimään korkeuksiin kohoavaa paksua liaania ja siinä hetkessä maastosta lehahti kovalla ryminällä ilmaan kookas villikalkkuna. Se aiheutti meille hiukan pulssin nousua, mutta kuvaajamme oli aivan haltioissaan, että hänpäs sai senkin nauhalle.

Kummimman näköinen kasveista oli Jack-in-the-pulpit -lilja, joilla intiaaneilla oli kuulema tapana sekä lääkitä heimolaisia että myrkytellä vihollisiaan. Kallan näköisessä raidallisessa liljassa tököttää maljamaisen kukan keskellä Jack, eli spadix tai suomen kielellä vissiin jonkin sortin puikelo (käännetty virallisesti jossain kukkajutskassa näin). Siitä tuli visuaalisuutensa ja outojen väriensä ansiosta ehdoton lempparini.

Villillä inkiväärillä oli taasen viehkon näköinen sormustinmainen kukka piilossa lehtien alla. Yellow trout lily ei ollut vielä intoutunut kukkimaan joukolla, mutta minäpäs löysinkin yhden ainoan keltaisen kukinnon ja tein kukkamieheen vaikutuksen tietämällä sen nimen. Eipä siitä juuri voinut erehtyä, kun lehdet ovat komean leoparditäpläiset ja kukka helposti tunnistettava.

Viimeinen löytö polulla oli Cut-tooth wort, joka ei nyt ole kovin kummoisen näköinen mutta opinpahan nyt senkin tunnistamaan.

Reissun ainoa harmin aihe olivat mäkäräiset, joiden luonteessa oli selkeästi jotain vikaa suomalaisiin serkkuihinsa verrattuna. Ne olivat todella vässyköitä puremaan, mutta niillä oli puremisen sijasta ihan älytön into tunkea itsensä ihmisparkojen ruumiinaukkoihin ja silmiin. Kesken videolle menevän jutustelun yksikin hättiäinen keksi ryömiä nenääni, jolloin filmille tallentui meikäläisen surkea naamanvääntely ja silmät vedessä asiantilan toteaminen:

"Damn. One bug crawled into my nose." Onneksi en sentään alkanut ladella f-sanaa tai muita mehevämpiä kirouksia.

Kuvaajaa nauratti hiukan, mutta hän lupasi pyhästi leikata kohtauksen pois filmiltä.

Jotunheimen - Jättiläisten maa

Tämä on melkoisen vanha, Norjan Jotunheimenissa vuonna 2004 tehty vaellusreissu, josta meidän piti aikoinaan tehdä verkkosivukin. Se nyt sitten vain jäi niin kuin moni muukin asia. Arkistoja selaillessani satuin tuossa törmäämään Norjan vaelluspäiväkirjaan ja ajattelin sitten pistää sen kokonaan tänne. Jos siitä olisi vaikka jollekin iloa ja mahdollista inspiraatiota.

Matkalla olivat mukana Ta-miit, Jänismies, Musta Orava ja neiti MI.

1. Päivä 21.7.2004

Hilpaisimme ruotsinlautalla lahden yli. Ajettuamme koko yön läpi Ruotsin ja puolen aamu-usvaisen Norjan, sekä nukuttuamme muutaman tunnin Norjan puoleisella autoilijoiden levähdyspaikalla, saavuimme Spiterstulenin leirikeskukseen. Rinkkojen pakkauksen ja alkutoimien ohella kävimme respassa kysymässä karttaa alueesta. Olimme tosin ostaneet jo etukäteen Helsingin karttakeskuksesta (Turusta ei löytynyt!) Jotunheimen Aust -kartan, mutta se ei niukin naukin sisältänyt aivan kaikkia alueita, joilla olimme aikoneet vaeltaa. Keskuksesta saimme Midt-Jotunheimen –, kartan, joka sitten olisi riittänyt meille yksistäänkin. Kartta maksoi lähes samat 13 euroa, mitä Suomesta hankkimamme karttakin, vaikka olimme varautuneet huhujen perusteella lähinnä lehtikullan hintaan. Joten ei kannata ihan kakistelematta uskoa, että Norja on järjettömän kallis maa joka suhteessa. Voi sieltä jotain inhimilliseenkin hintaan saada.

Samalla maksoimme parkkimaksun 50 NOK, joka oikeutti säilyttämään autoamme alueella ainakin suunnittelemamme 8 päivää. Parkkimaksu tosiaan kannattaa maksaa, sillä alueen käyttöä vartioidaan. Myöhemmin huomasimme kauemmaksi pysäköidyn auton tuulilasissa viestin, että maksun laiminlyöneen autonomistajan rekisterinumero oli otettu ylös ja kuljettajan olisi syytä tulla setvimään asia respaan.

Ensimmäisen päivän leiripaikaksi olimme suunnitelleet Leirvatnet-järven rantaa. Olimme jo aiemmin päättäneet edetä suurimman osan matkasta merkittyjä reittejä pitkin ja niin suuntasimme respan kulmalta alkavalle polulle. Koska olimme päässeet liikkeelle vasta n. klo. 15, huomasimme, ettei ensimmäiseksi kaavailtu etappi ollutkaan saavutettavissamme tuosta noin vain. Tähän vaikutti sekä hidaskulkuinen maasto, painavat rinkat, että kova univelka. Leiriydyimme siis suosiolla auringon laskiessa hyisen Kyrkjetjønne järven rantaan. Päivämatkamme oli siihen mennessä n. 9.6km.

Illalla leiriimme saapui vieraisille sosiaalinen Norjalaispariskunta, joka oli kiertämässä järveä. He kertoivat aikovansa kiivetä huomenissa synkeän Kyrkja-vuoren huipulle. Vuori muistuttaa vilkkaalla mielikuvituksella varustetun näkökulmasta jonkin verran Taru Sormusten Herran Mordor vuorta, minkä norjalaisetkin hymyssä suin myönsivät. Muistutimme heitä naureskellen, ettei matkalla kannata poimia maasta kiltelevää sormusta, jos vaikka sellainen sattuisi löytymään :)

2. Päivä 22.7.2004

Aamulla nousimme puoli kymmenen aikaan ja allekirjoittanut oli pahaksi onneksi migreenikohtauksen armoilla. Purevan lääkityksen jälkeen pääsimme lähtemään vasta n. puoli yhden aikaan liikkeelle. Kiersimme häijynnäköisen Kyrkjan, rönysimme hiki hatussa kivikossa ja nousimme uudestaan merkitylle polulle Høgvaglen ja Kyrkje-okslen välistä, kaukana näkyviä jäätikköputouksia ihaillen. Loppumatka sujui pitkin polkua ja leirin pystytimme Langvatnetin itäpäähän. Päivämatkaa kertyi n. 11 km. Leiristä kiipesimme läheisen kukkulan laelle (1554 m) valokuvaamaan. Ryhmämme nuorisojaosto eli Musta Orava ja MI villiintyivät laskemaan mäkeä jätesäkillä vieressä olevalla lumisella rinteellä. Seniorit, eli minä ja Jänismies kiipesime sen sijaan läheisille kukkuloille ihailemaan illan siniharmaassa hämyssä ja sateen odotuksessa siniharmaana himmertäviä maisemia, joita voisi parhaiten kuvailla apean kauniiksi.

3. Päivä 23.7.2004

Heräsimme n. klo 10 ja heti aamusta taivas oli ankean pilvinen ja sadetta vihmoi niskaan välillä rankemmin ja välillä hentona sumuna. Jo leirin purkamisen aikana olimme kastuneet hieman ja märkyys eneni sadekuteista huolimatta koko ajan taivaltaessamme kohti suunniteltua leiripaikkaa lähellä Memurubua. Varsin pian kävi selväksi että sateen pitkittyessä, varusteet märkinä maastossa jossa ei ole juuri nuotiotarpeita, seuraava leiriytyminen voisi pyyhkiä sitkeän hymyn huuliltamme. Niinpä suuntasimme päättäväisesti kohti Gjendebun leirikeskusta. Gjendejärven laakso oli reitillämme rehevintä aluetta ja harvoja paikkoja joissa kasvoi metsää. (Varsinaista "sademetsää...") Matkalla törmäsimme myös möllistelevään laumaan lehmiä, joita sai kirjaimellisesti tuuppia kyynärpäillä pois polulta. Röyhkein lehmistä yritti syödä kaiken mahdollisen irtoavan ohikulkijoiden päältä. Mahtoi olla maukasta sadeviittaa, vihreä lehmänkuola vain tippui viitanhelmasta...

Taitoimme 9 km matkan ankaran sadevitutuksen voimalla n. kolmessa tunnissa ja Gjendebuhun saavuttuamme n. klo 15 vuokrasimme neljän hengen huoneen. Hinta oli 215 NOK/henkilö (n. 25 e). Huone oli siisti ja asiallinen. Sähkövalon puute tosin vähän kummastutti, kunnes selvisi, että paikka joutuu tuottamaan oman sähkönsä generaattorilla. Yhteissuihku toimi 5 kruunun kolikoilla 3 min ajan ja kuuma vesi tuntui autuaalta. Kuivaushuone oli jokseenkin alimitoitettu, kun sateesta alkoi saapua enemmän litimärkää väkeä suojaan kuivattelemaan. Koko retkimajalla ei ollut minkäänlaista ruuanlaittopaikkaa, mikä sai omavaraisen nelikkomme turvautumaan takapihalla retkikeittimen apuun. Ajattelematon retkeilijämies tosin sai meiltä pahoja mulkaisuja tultuaan huoltamaan vaellussaappaitaan ”kenttäkeittiöömme” välittämättä pätkääkään olivatko hänen raivokkaasti sumuttamat kengänsuojausaineensa hänen kengissään, keitossamme vai patiolla loikoilevan koiran turkissa. Huomaavaisuus on harvinainen luonnonvara.

Loppupäivä kuluikin rennosti releitä kuivatellessa, levätessä ja paikan aitoa norjalaista metsäkissaa paijaillessa. Uni maistui makealta, kun sade piiskasi kiivaasti ikkunaa.

4. Päivä 24.7.2004

Ilma oli helteisen kaunis ja lähdimme jatkamaan matkaamme Gjendebusta n. 12.30, suuntana Memurubu. Alkumatkasta oli läkähdyttävän jyrkkä nousu polun erkaantuessa järvestä. Ei tarvinnut enää ihmetellä, miksi isoille rinkoille virnuillaan täälläpäin. Pahimmissa kohdissa tueksi kallioon oli kiinnitetty ketjuja ja vaijereita, joitten varassa oli aika elvismäistä kiivetä. Ylhäällä, kirkkaan sään ansiosta, oli nähtävissä eräät kauneimmista ja henkeäsalpaavimmista maisemista matkamme aikana. Tällä taipaleella lanseerattiin nuorisojaoston toimesta myös uusi urheilulaji, kivigolf. Laskeutuminen Memurubuun oli paikoin selkäpiitä karmivan jyrkkä. Rinne oli hiekkainen ja petollisia, jalan alla nuljahtavia pikkukiviä väärällään. Painavat rinkat tekivät tasapainosta hyvin kiikkerän ja virheaskel olisi saattanut kostautua pahastikin.

Lopulta leiriydyimme pienen kädenväännön jälkeen lähelle Memurubua, Jänismiehen löytämälle *TÄYDELLISELLE LEIRIPAIKALLE*! Siis ihan oikeasti täydelliselle, käykää vaikka katsomassa. Tältä tasaiselta harjanteelta oli loistavat näkymät Gjendejärvelle, johon rinnettä alas kuohuva, saven värjäämä koski lirutti ”erivärisen” vetensä. Ilta kului maisemia kuvaillessa ja lettuja muikean makuisessa camelinaöljyssä paistellessa.

Päivämatkaa kertyi n. 11.8 km.

5. Päivä 25.7.2004

Lähdimme liikkeelle n. klo 10. Sää oli vielä poutainen, mutta sateen uhka tuntui ilmassa koko ajan. Päivän aikana ylitimme Besseggenin kannaksen, yhden alueen tunnetuimmista nähtävyyksistä. Kannas erottaa toisistaan eriväriset Bessvatnet- ja Gjendejärven, joiden vedenpintojen korkeusero on 400 metriä. Paikan kulttimaineen huomaa kyllä heti myös taivaltajien määrässä. Kannaksella oli porukkaa kuin pipoa, mummoista kersoihin. Ahtaimmissa kohdissa piti odottaa vuoroaan, ennen kuin pääsi kiipeämään eteenpäin. Olisikohan pitänyt ottaa jonotusnumero jostain lappuautomaatista?

Tuuli tuntui tänään kovemmalta kuin koskaan aiemmin ja se töni pientä kulkijaa kylmillä kyynärpäillään aika ajoin. Kannaksen ylitys huipentui juurelta katsottuna absurdin pystysuoralta näyttävään, pitkään nousuun kivenlohkareista rinnettä pitkin. Nousu tosin näytti paljon vaikeammalta kuin mitä olikaan. Näky, joka rinteessä aukesi kesken kiipeämisen, salpasi yhden, jos toisenkin hengen. Valokuva ei todellakaan tee kunniaa komealle sateenkaarelle, joka muodosti ilmassa leijuvan tihkun ja valon kudoksena satumaisen sillan Bessvatnetin ylle. Besseggenin kannaksen jälkeen suuntasimme kohti Glitterheimiä. Nousu jatkui kunnes saavutimme matkan toistaiseksi korkeimman huipun, Veslfjelletin (1722 m). Huipulle oli raijattu kasaksi pirunpellollinen kiviä, jota korotimme omilla nokareillamme. Huiputuksen jälkeen jatkoimme tarpomista niska kyyryssä, sillä tuuli kiusasi meitä edelleen ja aika ajoin taivaalta ripsi bonuksena lunta.

Tässä kohdassa, alkaessamme laskeutua kohti Bessvatnet-järven itäpäätä, polku oli, yllätys yllätys, melkoisen kivikkoista ja eteneminen järsi hivenen polvia. Söimme lounaan järven rannalla olevan idyllisen mökin portailla. Siinä oli edes jonkin verran suojaista, tuulen tuivertaessa muuten esteettä aukean ylitse. Jatkaessamme matkaa vastaan saapui hieman ennen Russvatnetin itäkärkeä, jotain näivettyneitä risuja massuttava lammaslauma. Lauman sosiaalisissa kyvyissä oli toivomisen varaa: olisivat ne nyt edes hieman saaneet poseerata turisteille, mutta ei, hännät läpättäen vaan painelivat karkuun. Saman tien maasta löytyi kiintoisampaa katseltavaa: iso vaaleanvihreä kivi joka oli ihan kirjan muotoinen ja näköinen. Raskain sydämin ryhmämme kivifriikki joutui toteamaan, että ei todellakaan jaksaisi kantaa erikoista möhkälettä Spiterstuleniin asti.

Ylitimme Russvattnetin kuohuvan kosken kohdalta lötkyvää riippusiltaa pitkin. Sillan jälkeen ohitimme asuinpaikan nimeltä Russvassbue, joka käsitti useita vanhanaikaisia, harmaaseinäisiä maalaisrakennuksia.

Leiriydyimme lopulta Russvattnet järven rannalle, noin puolen kilometrin päähän asutuksesta. Seitsemässä tunnissa olimme taivaltaneet n. 15 km matkan. Tässä maastossa ja näillä kantamuksilla se tuntui jo aika hyvältä suoritukselta. Järkyttynyttä hilpeyttä herätti se, että eräs ryhmäläisistämme oli sittenkin salaa kantanut edellä mainittua kirjakiveä rinkkansa päällä leiripaikalle asti.

Kun nyt järven rannalla kerran oltiin, kaikki päätyivät tietenkin sinne lutraamaan pesuaikeissa, enemmän tai vähemmän. Ryhmässä oli yksi ainut henkilö eli MI, joka nautiskeli vapaaehtoisesti jääkylmässä vedessä uimisesta tai niin ainakin oli tarkoitus. Allekirjoittanut aikoi ensin mennä uimaan, mutta kahlattuani hyiseen veteen reisiäni myöten, muutinkin mieltäni nautinnon tarpeellisuudesta. Tätä päätöstä siivitti ponteva, "Minähän en tässä järvessä ui!" Lähtiessäni kahlaamaan rantaan niljainen kivi kuitenkin petti jalan alta ja uintisuunnitelmat muuttuivat radikaalisti. Räpiköinti ja hyyiiiisaatanakuntääonvitunkylmää -kiljuminen kirvoitti rannalla nahka kananlihalla kykkivältä Jänismieheltä makeat naurut. Mutta uinnin jälkeen ei ollut kylmä, päinvastoin vilkkaasti kiertävä veri sai ihon kuumottamaan. Viihdettä saivat silmän täydeltä ne tuntemattomat, niska kenossa tuijottavat miehet, jotka uintisession aikaan pörräsivät veneellään leiripaikkamme tuntumassa teeskennellen, että eiväthän meitä suinkaan, siis eivät todellakaan, mitkään alastomana uivat turistinaiset kiinnosta – juuri tässä nyt vain sattuu olemaan aivan täydellinen kalastamispaikka...

Uintireissu sattui hyvään saumaan, sillä melkein heti sen jälkeen alkoi sataa. Ruoka jouduttiin kokkailemaan teltassa ja überrasvaisen retkimuonan jälkeen uni maistui taivaalliselta.

6. Päivä 26.7.2004

Aamuyöstä leirimme liepeillä piti käsittämätöntä älämölöä jokin tunnistamaton otus, jonka repertuaari muistutti Nakke Nakuttajaa tai Mustan Oravan puhelimen käkätyssoittoääntä*. MI epäili, että kyseessä olisi ollut kielitaitoinen vuorikorppi.

Norjalainen luomakunta oli tänä aamuna varsin utelias kulkijoita kohtaan ja seuraavaksi ilmaantuikin kärppä ihmettelemään turistien aamutoimia järven rannalla. Se oli hyvin utelias, eikä näyttänyt pelkäävän ihmisiä kovinkaan paljot. Elohopeamaisen nopeana eläimenä sen ei tosin paljon ihmisiä tarvinne pelätäkään. Yrityksemme saada siitä valokuva, tuotti tulosta vasta ties kuinka monennella kymmenennellä laukauksella, vaikka kärppä sinkoili kuin superpallo jalkojemme ympärillä, jopa kosketusetäisyydellä ja välillä kivenkoloissa piileskellen ainakin 15min ajan. On muuten aika vinkeä tunne seisoa kivikossa ja huomata, että tarkalleen omien jalkojen vieressä olevasta kivenkolosta kurkistaa ylöspäin utelias, nappisilmäinen kärpännaama. Kuka julmuri saattaakaan laittaa moisen pikku hurmurin turkin rääsyjensä koristeeksi? Hävetkää kaikki turkiksia käyttävät ääliöt kaksijalkaiset!

Kiihtynyttä bongausintoa herättäneen episodin jälkeen pääsimme vihdoin matkaan. Ilma oli suhteellisen lämmin, tummat pilvet taivaalla tosin hieman huolettivat. Seniorijaosto oli päättänyt seikkailuhenkisesti kahlata Glitterheimin ohi virtaavan joen yli, koska se säästäisi matkassa n. 2.5 km ja olisi tietysti myös huisin jännää sekä extremehenkistä. Tämä tosin vain siinä tapauksessa, että joki ei näyttäisi miltään Kokemäenjoen kokoiselta virralta. Päästyämme näköetäisyydelle, joki ei todellakaan vaikuttanut kovin pahaluonteiselta ja niinpä päätimmekin kaikki lähteä yhteistuumin kahluumatkalle. Täytyyhän sitä nyt suomalaisen *vähän* seikkailla. Joen ylitys ei yksinään olisi ollut paha ongelma, mutta samalla hetkellä huomasimme muhkean näköisen sadealueen lähestyvän meitä hitaasti, mutta varmasti. Lähdimme kirimään sen kummempia ajattelematta, että ehtisimme joen yli ennen sateen alkua. Sade kuitenkin yllätti meidät kesken ylityksen ja kiirettä pitäen valittu ylityspaikkamme ei osoittautunutkaan kovin helpoksi. Niinpä koko joukkiomme ramppasi kaatosateessa edes taas ja ilman kenkiä hyytävän kylmässä joessa arviolta 10–15 ikuisuudelta tuntuvaa minuuttia. Lopulta jalat alkoivat hävitä kokonaan tuntoaistin sanoutuessa irti tehtävästään.

Virta oli suhteellisen voimakas ja jalansijaa oli vaikea löytää saven läpinäkymättömäksi värjäämästä joesta. Lopulta kuitenkin onnistuimme pääsemään yli. Olimme läpimärkiä sateesta eikä suinkaan ylityksestä, joka liiallista hätäilyä lukuun ottamatta oli sujunut ilman vahinkoja. Sade jatkui edelleen kovana ja läpimärkä joukkiomme alkoi tuntea ikäviä vilunväristyksiä. Telttaa pystytettäessä syntyi varmaan uusi ennätysaika. Ahtauduimme kaikki samaan telttaan lämmetäksemme paremmin. Hetken nököteltyämme teltassa, sade loppui. Se olikin ollut vain raju kuuro, luontoäidille tyypillistä vittuilua. Tämän jälkeen ulkoilman lämpötila alkoi tippua nopeasti. Ilman kylmyydestä kertoo jotain se, että teltan suojakangasta pitkin valunut vesi oli jossain kohdin jäässä. Silti täytyi lähteä ulos etsimään juomavettä (jokivesi kun oli kovin savista ja vinkeän makuista) ja mahdollisesti polttopuita nuotioon. Yllättävää kyllä, pientä kuollutta risukkoa saikin keräiltyä sen verran, että saimme aikaiseksi kelpo nuotion. Risujen paloaika ei ollut kovin pitkä, mutta joka tapauksessa ehdimme kuivaamaan siinä tarpeellisimmat varusteemme.

Leirimme sijaitsi aivan joen rannalla ja päivämatkaa kertyi n. 13 km.

7. Päivä 27.7.2004

Heräsimme tukahduttavaan kuumuuteen seitsemältä. Oli upea aamu ja aurinko paahtoi telttaan täydeltä terältä. Riemua ei riittänyt pitkään, noin 15 min. kuluttua paksu harmaa pilviverho peitti auringon. Ei kun makari korviin ja takaisin nukkumaan. Kun heräsimme puoli kymmenen tienoilla, sama pilvimassa jökötti edelleen meidän ja auringon välissä. Kuiva vuoristotuuli tosin auttoi jonkin verran vaatteiden kuivatuksessa. Pääsimme liikkeelle vasta n. 12.30.

Tämä oli viimeinen päivämatka ja matkaa Spiterstuleniin oli jäljellä noin 13km. Päästyämme jonkin matkaa eteenpäin ja ohitettuamme Vestglupjønnen, eteemme aukesi silmänkantamattomiin ulottuva rakka, ja polku oli erotettavissa vain siellä täällä kiviin maalatuista T-kirjaimista. Näkymä kirvoitti vähemmän haltioituneita kommentteja kivistä ja auringonpaisteettomasta paikasta, josta kivet ovat peräisin. Maasto oli yksi hidaskulkuisimmista mihin koko reitillä törmäsimme. Kiviä siellä, kiviä täällä, kiviä kiviä, kivien päällä... Vähempikin olisi riittänyt nujertamaan ryhmän kivifriikit, joiden ei jostain kumman syystä tehnyt juuri mieli keräillä kiviä taskuun. No muutama pieni nyt ehkä kuitenkin…

Spiterstuleniin saavuimme illalla noin puoli kahdeksan aikaan. Kävimme kysäisemässä mahdollisuutta käydä suihkussa ja mahdollisesti saunassa. Vastaukseksi saimme, että valitettavasti moiset luksushoidot ovat vain hotellin asiakkaille. Pyh! Emme jaksaneet jäädä tinkaamaan miten olisi asia, jos olisimme lunastaneet telttapaikan. Kahvila sentään oli vapaassa käytössä. Kahvi maksoi n. 15 NOK ja olutpullo 45 NOK. Koska emme olleet lunastaneet telttapaikkaa, emme voineet yöpyä majatalon läheisyydessä, vaan meidän täytyi vääntäytyä öitsemään kilometrin säteelle. Kahvien jälkeen alkoi jo hämärtää, joten kaavimme tarpeelliset tavarat mukaan autolta ja leiriydyimme puron varteen, kilometrin verran ylävirtaan Spiterstulenista. Ilma viilentyi jälleen hyytävän kylmäksi, tähdet tuikkivat sametinmustalla taivaalla. Kuuma kantarellikeitto ja paksu, suklainen kaakao maistuivat paremmalta kuin mikään nais- ja miesmuistiin.

8. Päivä 28.7.2004

Tänään oli viimeinen retkeilypäivä, ja suunnittelimme kiipeävämme Galdhøpiggenille (2469 m), Pohjois-Euroopan korkeimmalle vuorelle. Aamutuimaan sää oli yleensä ollut parhaimmillaan, niinpä yritimme kerrankin lähteä matkaan ajoissa. Pakkasimme mukaan vain lämmintä vaatetta, hieman juotavaa ja jonkin verran muonaa: pähkinöitä, suklaata ym. ja aloitimme kiipeämisen 11.30. Sää oli parhain koko retkemme aikana. Vuorten varjoista ryöminyt aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, eikä ihme että nahka alkoi punoittaa huolimatta aurinkovoiteella lotraamisesta. Pieni käytännön vinkki: aurinkovoidetta kannattaa laittaa ISOLLA kädellä ja usein, eikä kolikonkaan kokoista kohtaa kannata unohtaa, jollei ihan välttämättä halua kolikon kokoista rakkulaa jonnekin. Tämän laiminlyöneet 2/4 retkueestamme paahtuivat paikka paikoin meetvurstin värisiksi ja nautiskelivat pikantista kirvelystä vielä kotosuomen saunassakin. Pitkähihainen vaalea paita on strippaamaan houkuttelevasta paahteesta huolimatta suositeltava ja mahdollisimman varjostava hattu vielä parempi. Älkääkä unohtako aurinkolaseja kotiin, ellette välttämättä halua hankkia reissun jälkeen opaskoiraa ja valkoista keppiä! Vuoriston lumesta heijastuva valo on viiltävän kirkasta.

Retki oli vaelluspäivien jälkeen aika raskas kevyen kantamuksenkin kanssa. Huipulle pääseminen kesti n. 3.5 tuntia ja töitä sai tehdä koko ajan, milloin soralla, kivikossa tai liukkaalla kengänvarsiin sulamaan muiluttautuvalla lumella. Huipulta avautui palkintona sanoinkuvaamattoman kaunis, meditatiivinen näkymä Jotunheimenin vuoristoon ja se sai elämän tuntumaan elämisen arvoiselta ja matkan kaikki vaivat lentämään huikaisevan sinisen taivaan tuuliin. Se oli niitä hetkiä elämässä, jotka todella tulee muistamaan niin kauan kuin muistia vain suinkin riittää.

Hauskuutimme muita huiputtaneita hysteerisen riemukkaalla riehumisella, kuten lumipesäpallolla, lumivoimistelulla ja lumiolkapyörillä. Mustan Oravan seitsemän rullaavaa kaatumista olivat näkemisen arvoinen suoritus. Yleisömme katseista kyllä saattoi lukea, että ”kaikkia mielenvikaisia sitä päästetäänkin ilman lääkitystä vaeltelemaan Norjaan”, mutta sehän ei meidän aitoa lapsenriemuamme haitannut. Suomalaisten sekopäämaine sai ansiostamme taas kerran lisäpontta.

Huipulla ei sitten todellakaan ole toilettia, mutta sieltä löytyi kahvila (25 NOK kahvi), harmi vain ettei mukana ollut yhtään valuuttaa sillä sumppi olisi totta vie maistunut. Tyydyimme kuolaamaan ja raapustelemaan puumerkkimme vieraskirjaan. Sitten olikin jo lähdettävä paluumatkalle, sillä pimeässä kiipeily olisi ollut vähintään veren kaivamista nenästä. Alastulo sujui ripeämmin ainakin lumisissa kohdissa. Erilaisilla perstuntumaisilla tai telemarktyylisillä mäenlaskutyyleillä vauhdin sai kasvamaan jopa vaarallisen kovaksi. Lopussa olleen alamäkisen kivikon selvittäminen otti vielä kertaalleen kovasti polvien päälle. Uupumuksesta huolimatta tuli todella haikea olo, kun istahdimme ennen Spiterstuleniin laskevaa rinnettä kielekkeelle ihailemaan romanttista maisemaa: vesiputouksia, vuorten taakse katoavaa okraista auringonvaloa ja laaksoa pitkin hiipiviä varjoja. Miten maailma voikaan olla niin sydäntäsärkevän rakas ja kaunis, täydellinen ja seesteinen, jos vain löytää oikean paikan sen tarkasteluun.

Laskeutumisen jälkeen kävimme nauttimassa leirikeskuksessa ansaitut oluet ja kahvit. Sitten alkoi paluumatkamme takaisin Suomeen.

Kissa kulje kanssani

Äkkireuhtomisella alkaneet ja heittelyyn keskittyneet treenit jättivät elimistön sen verran terävän adrenaliinipiikin, ettei tullut uni silmään vielä puolilta öinkään. Siispä kiskoin harkitun ylilämpimät talvikuteet niskaan ja pistin Mörkö-pedon valjaisiin. Luikimme mustan örrimöykyn kanssa hiljaiseen yöhön ihastelemaan kalmankalpeaa täysikuuta ja sen yli purjehtivia pilviä.

Oli hiljaista, tuuletonta ja hiukan kalseaa. Sopivan goottihenkinen keli minun mieleeni. Maiseman sinisen, harmaan, mustan sekä kuun hyytävän valkoisen kontrasti kotien lämpimästi tuikkiviin valoihin, kihelmöi minua jännittävästi sisältäpäin. Minulla on pimeydestä valoon katsomiseen jonkinlainen fetissi, lienenkö ollut yöperhonen edellisessä elämässäni. Tosin vielä jännemmältä ulkopuolella pimeydessä oleminen tuntuu silloin, kun on säkkipimeää ja lunta ja kävelee öisessä metsässä tähyillen kaukana näkyviä asutuksen valopilkkuja tai laavun nuotion loimotusta.

Minä ja Mörkö olimme varjoja yössä. Hiljaa tassuttelevia hiiviskelijöitä, jotka lymyilivät pensaiden halki matalassa kyyryssä. Kylmä tomuisen harmaa kaupunki betoniluomet suljettuina. Kissa edellä ja minä perässä asfaltilta aidanviertä oikopolulle. Kuolleet lehdet rahisivat hiljaa askeltemme alla ja hengitys huurusi kevyesti.

Kadehdin kissakumppanini hajuaistia, joka näytti lukevan lehdenraatojen, heinien, risujen ja kivien joukosta mitä mielenkiintoisimpia viestejä. Mörön jalokivien lailla välkähtelevät silmät seurasivat apposen ammollaan ympäristöä ja notkea ruumis oli jännittynyt matalaksi, valmiiksi sinkoamaan pakoon pienimmästäkin risahduksesta tai äkkiliikkeestä.

Hiljaisuus ja liikkumattomuus olivat kuin viileää balsamia. Katulamppujen valoissa tuntui hento lähtemisen blues. Tämän kaiken minä tunnen niin hyvin ja olen ottamassa pitkän askeleen poispäin. Tuntuuko yö siellä jossain samalta vai erilaiselta? Tuoksuuko uusi kaupunki hyvältä vai pahalta ja kuinka pian sen hajuun tottuu? Pysyvätkö ihmiset arkiöisin yhtä kiltisti sisällä kuin täällä, että saan kävellä hiljaisuudessa ja nautiskella yksin maailmassa -illuusiostani. Vai ovatko muut yökulkijat siellä luonteeltaan sellaisia, että yölenkille pitää lähteä kynnet teroitettuna?

Yö on minun lempiaikaani. Kaupungeista ja paikoista muistan parhaiten sen, miltä ne ovat yöllä tuntuneet. Moskovan yö oli pelottavalla tavalla ihana, Pietarin yö oli kummallisen ihmistyhjä ja surullinen, etenkin sen kerran jälkeen kun kuljimme kauhistuneina auton alle jääneen, tiellä verilammikossa makaavan hurstilla peitetyn ihmisen ohi. Ateenan yö oli läkähdyttävän ouzonhuuruinen ja notkui ehdotuksiaan huutelevia nuorukaisia. Pariisin yössä satoi ja lahkeeni kastuivat, jossain soi myös haitari(?) ja kadulla itsensäpaljastelija runkkaili lämpimikseen. Lapin yössä silmäripset kärähtivät nuotiolla lettuja paistaessa. Mont Blancin yössä kaupungit olivat tähtiä alhaalla laaksoissa ja tähdet kaupunkeja taivaankannella. Joissakin kaupungeissa vastaan on tassuttanut kissoja, joita on täytynyt tervehtiä. Itävallan hämyisessä kesäyössä sain kintereilleni kissaseuralaisen joka olisi tahtonut seurata minua leiriin asti.

Kissa kulje minun kanssani yössä, jota niin rakastan kuin olisin siitä syntynyt.

When human folk put out the light
And think they've made it dark as night,
A pussycat sees every bit
As well as when the lights are lit.

When human folk have gone upstairs
And shed their skins and said their prayers,
And there is no one to annoy,
Then Pussy may her life enjoy.

No human hands to pinch or slap,
Or rub her fur against the nap,
Or throw cold water from a pail,
Or make a handle of her tail.

And so you will not seek it wrong,
When she can play the whole night long,
With no one to disturb her play,
That pussy goes to bed by day.

~ Oliver Herford ~

Kuva: Robin Paris: Ian´s Night

Reissunainen ja kissa

Pienestä pitäen yksi lempipuuhistani on ollut metsissä ja muissa mielenkiintoisissa paikoissa samoilu. Samoilulla ei ole päämäärää, kunhan vain kuljeskelen ja pidän onnenkantamoisena, jos eksyn miellyttäviin paikkoihin, joiden olemassaolosta en ole ennen tiennyt. Jos olisin elänyt jollain muulla aikakaudella ja sääolosuhteiltaan lauhkeammassa maassa, minusta olisi helposti tullut kulkuri.

Lapsena minulla oli kissa nimeltä Hani. Sillä oli tapana seurailla minua näillä metsäretkilläni, liikuinpa sitten kävellen tai hiihtäen. Tuo turkiltaan vaalean ja tumman hunajan sekoituksen värinen eläin oli rakastettava pieni päivänsäde. Sitä ei tarvinnut pyytää tai kutsua, se lähti kipittämään perääni aina, kun näki minun poistuvan pihapiiristä. Kouluaamuina se oli pakko teljetä navettaan, ettei se olisi seurannut minua autotielle asti.

Eräänäkin talvena lähdin hiihtelemään ja Hani loikki perässäni ladulla niin kauan kunnes väsähti. Se jäi surkeana istumaan hämärtyvän metsän poikki kulkeville suksenjäljille ja alkoi maukua. Sen puolipitkiin mahakarvoihin oli takertunut rastoiksi lunta. Rämmin takaisin sen luo ja annoin sen tehdä lempitemppunsa eli kiivetä vaatteitani pitkin niskaani istumaan. Kun se oli jo siihen aikaan aikuinen kolli, eikä enää mikään pieni kissanpentu, vaatteeni olivat tuon temppuilun takia aina vekeillä ja nahkani naarmuilla.

Palasimme kotiin niin, että Hani roikkui terävillä kynsillään olkapäälläni ja minä koitin sivakoida rauhallisesti ettei se putoaisi. Minusta se oli tavattoman hassua. Kuinka kissa hiihtää...

Kesällä retkeily oli Hanistakin antoisampaa. Se sinkoili mättäiden takana ja kiivetä rosuutti puiden runkoja pitkin. Yleensä siitä näki vain pienen vilahduksen villliintynyttä kultaista salamaa. Minä olin paljasjalkainen Tarzaniina ja Hani minun kultaleijonani. Mieluusti sammalella tanssin, kun metsien humina se soi! Metsätemppelin juovuttava puuntuoksu, niissä vallitseva pyhä rauha sekä luonnon jumalainen kauneus olivat ja ovat edelleen minulle sitä mitä uskonto ja kirkossa käyminen jollekin hartaalle uskovaiselle.

Minulla on nytkin kissa joka mielellään kulkee pitkiä matkoja perässäni ilman talutushihnaa. Käymme joskus sumuisina aamuina joenrannassa kävelyllä tai kallioilla kiipeilemässä. Tämä pikkuruinen varjoni on musta ja nimeltään Mörkö. Kuka voisikaan toivoa itselleen parempaa ystävää kuin kissan, jonka kanssa voi jakaa hetken keskellä täydellistä rauhaa. Kun istun kivelle, viereeni tulee hetken kuluttua pehmein tassuin hissuttava varjo joka kehrää hiljaa, siristää keltaisia silmiään ja tuuppaa minua päällään kuin huomauttaakseen: eikö elämä olekin ihanaa? Haudatessani nenäni sen pöfföiseen, miedosti tuhkalta tuoksuvaan turkkiin, en voi olla kuin samaa mieltä.

Kesällä Krimmlin putouksille kiivetessäni vastaani tuli mies joka kantoi sylissään pientä kissaa. Siis hän oli vienyt kissansa katsomaan tuota valtavaa 400 metriä alaspäin putoavaa jyrisevää vedenpaisumusta! Ei aavistustakaan, mitä kissa jatkuvasti ympärillä leijuvasta vesihunnusta tykkäsi, mutta olipahan päässyt reissumiehen matkassa näkemään jotain aivan uutta. Minua hymyilytti vielä pitkän matkaa ylöspäin kävellessäni.

Olen viime aikoina ollut enenevässä määrin ihastunut Tapio Rautavaaraan. Tykkäsin hänestä paljon jo lapsena ja vielä tänäkin päivänä hänen äänensä saa minut liikutuksen ja ilon valtaan. Niin tumma ja kaunis äänen väri, ihastuttavan ruisleipäinen tapa lausua r-kirjain ja pohjalla sokerina määrittelemätön villi kaiho, joka saa minunkin sydämeni sykkimään.

Tässä sanat yhteen hänen lauluunsa, joka välittää tunnelmallisen, romanttisenkin kuvan kulkurin elämän pienestä onnen hetkestä. Kissa on laulussa, kuinkas muutenkaan, kulkurin rakkain seuralainen.

- Reissumies ja kissa -
(sävellys ja sanoitus Reino Helismaa)

On iltamyöhä taipaleella muuan reissumies, hän viheltelee kulkeissaan.

Hän mistä tulee, minne menee, taivas yksin ties, on musta kissa seuranaan.

Mut kylmä alkaa ahdistella miestä hilpeää,
hän kaipaa varmaan kotia ja lieden lämpimää.

On iltamyöhä taipaleella muuan reissumies, hän viheltelee kulkeissaan.

Tien laidassa hän näkee mökin pienen, aution ja ovi sen on raollaan.

Se turvapaikkaa tietää siinä kylmän suoja on, ja reissumies on iloissaan.

Hän kissaansakin kutsuu - mihin mirri häipyi, hei!
Mut poissaolo kissan häntä kauaa vaivaa ei.

On oma nahka lähinnä ja lämpö tärkeää - kai kissa hiirtä pyydystää.

On liedessä - voi ihme - pari hiiltä hehkuvaa, hän takan ääreen hapuilee.

Ei uskalla nyt heikkoon hehkuun edes puhaltaa, se sinälläänkin riittänee.

Hän käsiänsä ojentelee lieden lämpimään,
ja jokin kaunis muisto lämmittävi sydäntään.

Niin tuli aamu, arjen koura utulinnan kaas, on reissumiehen kylmä taas.

On päällä kylmän tuhkan kissa yötään viettänyt ja kiilusilmät hehkun loi.

Sen minkä luuli hiillokseksi kissa onkin nyt, kun aamu valon tupaan toi.

Mut reissumies ei moista jouda ajattelemaan,
vaan vihellen tielle työntyy kissa mukanaan.

Hän mistä tulee, minne menee, taivas yksin ties, on taipaleella reissumies.

Miksi rakastan vaeltamista

Katkelma vaelluspäiväkirjasta:

Aamuyöstä leirimme liepeillä piti käsittämätöntä älämölöä jokin tunnistamaton otus, jonka repertuaari muistutti Nakke Nakuttajaa tai verkossa vastaan sattunutta "hullua kissaa" Puolinukuksissa sitä ei tullut lähdettyä edes bongaamaan, vaikka pöpperöisessä päässäni pyörikin ympyrää sinnikäs kysymys: mikä helvetti tuo oikein voi olla?

Aamukahvilla heräsi epäilyksiä, että kyseessä olisi saattanut olla kielitaitoinen vuorikorppi. Ääni oli omituisen inhimillinen ja sarjakuvamainen, koskaan aiemmin en ole moista kuullut. Olimme kuitenkin sen verran erämaassa, että kukaan ei uskonut kenenkään ihmisen vaivautuvan tekemään mitään noin hämärää jäynää, että tulisi kikertämään telttamme liepeille kukonlaulun aikaan. Vaellusreissuilla olevat ihmiset kun tapaavat nukkua öisin, ei siinä paljon jekkujen teko rankan päivämarssin jälkeen jaksa kiinnostaa. Tapaus jäi siis arvoitukseksi. Mikä lie ollut erämaanhenki. Tai vuoristotonttu.

Jotunheimeni eläimistö osoitti muutenkin uteliasuuttaan meitä kohtaan. Seuraavaksi ilmaantui kärppä ihmettelemään aamutoimiamme järven rannalla. Se oli hyvin utelias, eikä näyttänyt pelkäävän ihmisiä lainkaan. Elohopeamaisen nopeana otuksena sen ei hidasliikkeisiä ihmisiä tarvinne pelätäkään. Yrityksemme saada siitä valokuva, tuotti tulosta vasta ties kuinka monennella kymmenennellä laukauksella. Kärppä sinkoili kuin superpallo jalkojemme ympärillä, jopa kosketusetäisyydellä ja välillä kivenkoloissa piileskellen ainakin 15min ajan. On muuten aika vinkeä tunne seisoa paikallaan kärpää ympäristöstään tähyillen ja huomata, että tarkalleen omien jalkojen välissä olevasta kivenkolosta kurkistaa ylöspäin utelias, nappisilmäinen kärpännaama. Sehän olisi voinut vaikka pujahtaa lahkeeseen kupeltamaan. :)

Kuka julmuri saattaakaan laittaa moisen pikku hurmurin yltä nyljetyn turkin rääsyjensä koristeeksi? Hävetkää kaikki turkiksia käyttävät ääliöt hienoperseet! Jos saisin päättää, saisitte kernaasti jälleensyntyä tarhaminkeiksi!

Kuhinaa herättäneen episodin jälkeen pääsimme vihdoin matkaan. Ilma oli suhteellisen lämmin, tummat pilvenlonkareet taivaalla tosin hieman huolettivat. Olimme päättäneet seikkailuhenkisesti kahlata näköpiirissä virtaavan joen yli, koska se säästäisi matkassa huikeat 2.5 km ja kahlaaminen olisi tietysti myös jännää sekä extremehenkistä. Tämä tosin vain siinä tapauksessa, että joki ei osoittautuisi Kokemäenjoen kokoiseksi niiliksi. Päästyämme rannalle, joki ei edes vaikuttanut kovin pahansisuiselta ja niinpä päätimme selättää sen. Täytyyhän sitä nyt suomalaisen *vähän* seikkailla. Monenkohan heimolaisen kuuluisat viimeiset sanat?

Joen ylitys ei yksinään olisi ollut mikään ongelma, mutta samalla hetkellä huomasimme muhkean näköisen sadealueen lähestyvän meitä ripsakkaa vauhtia. Lähdimme kirimään ylitystä, toivoen että ehtisimme toiselle puolelle ennen sateen alkua. Sade kuitenkin yllätti meidät kesken kaiken ja kiirettä pitäen valittu ylityspaikkamme osoittautui aivan kaameaksi louhikoksi.

Virhearviosta johtuen koko joukkiomme ramppasi kaatosateessa edes taas ja ilman kenkiä hyytävän kylmässä joessa arviolta 10–15 ikuisuudelta tuntuvaa minuuttia. Aluksi oli hirveää, kun terävät kivet sattuivat jalkapohjiin. Hirveämpää oli se, kun ne terävät kivet jalan alla lakkasivat sattumasta. Alkoi tulla eläviä hallusinaatioita jalkapohjaan syvään uppoavasta kiviterästä, jota ei edes huomaisi ennen kuin joen veteen ilmestyisi punainen raita.

Tällaista tapahtuu vain elokuvissa, muistan ajatelleeni jalat tunnottomina ja polvesta alaspäin kadonneina ja keskellä jokea päättämättömänä tönöttäen. Hypotermia on ihan varteenotettava vihollinen, se vie ihmiseltä äkkiä tahdonvoiman. Ei pystynyt päättämään menisikö takaisin rannalle vai muuttuisiko suolapatsaaksi ja liukenisi veteen.

Virta oli suhteellisen voimakas ja jalansijaa oli vaikea löytää saven läpinäkymättömäksi värjäämästä joesta. Lopulta yksi meistä onnistui ja loput seurasivat helpottuneina perässä yli paikasta joka ensisilmäyksellä oli tuntunut mahdottomalta.

Olimme kastuneet sateesta, emme niinkään ylityksestä. Sade jatkui edelleen kovana ja nahkassa alkoi tuntua horkkamaisia vilunväristyksiä. Telttaa pystytettäessä syntyi varmaan uusi ennätys. Ahtauduimme kaikki yhteen telttaan lämmetäksemme paremmin. Hetken siellä nökötettyämme teltassa, sade loppui. Se olikin ollut vain raju kuuro, luontoäidille tyypillistä lystinpitoa hötkyilevien ihmisparkojen kustannuksella.

Tämän jälkeen ulkoilman lämpötila alkoi tippua nopeasti. Ilman kylmyydestä kertoi jotain se, että teltan suojakangasta pitkin valunut vesi oli paikoitellen jäässä. Silti täytyi pungertaa reippaasti ulos teltan sademetsämäisestä lämmöstä etsimään juoma- ja ruokavettä (viereisen joen vesi kun oli kovin savista ja vinkeän makuista) ja polttopuita nuotioon. Yllättävää kyllä, pientä, hukkumalla kuollutta joenpenkereen risukkoa löytyi sen verran, että saimme aikaiseksi kelpo roihun. Risujen paloaika ei ollut kovin pitkä, mutta joka tapauksessa ehdimme kuivaamaan siinä tarpeellisimmat varusteemme läpimäristä nihkeiksi.

Oli ihmeellistä seurata, kuinka lämpötilan muutoksesta syntyneet paksut pilvimadot luikersivat vuorten rinteitä pitkin. Näytti siltä kuin ne olisivat olleet ihan lähellä ja mieleeni hiipi jotain hassuja assosiaatioita Dyynistä ja Hiekkamadoilla ratsastamisesta.

Neljä ihmistä teltassa tuotti mukavasti lämpöä ja olo pesämäisessä teltassa taivaallinen. Ansaittu uni oli syvää ja nautinnollista. Vaeltaminen on ihaninta juuri silloin kun se on raskainta.