Kissa kulje kanssani

Äkkireuhtomisella alkaneet ja heittelyyn keskittyneet treenit jättivät elimistön sen verran terävän adrenaliinipiikin, ettei tullut uni silmään vielä puolilta öinkään. Siispä kiskoin harkitun ylilämpimät talvikuteet niskaan ja pistin Mörkö-pedon valjaisiin. Luikimme mustan örrimöykyn kanssa hiljaiseen yöhön ihastelemaan kalmankalpeaa täysikuuta ja sen yli purjehtivia pilviä.

Oli hiljaista, tuuletonta ja hiukan kalseaa. Sopivan goottihenkinen keli minun mieleeni. Maiseman sinisen, harmaan, mustan sekä kuun hyytävän valkoisen kontrasti kotien lämpimästi tuikkiviin valoihin, kihelmöi minua jännittävästi sisältäpäin. Minulla on pimeydestä valoon katsomiseen jonkinlainen fetissi, lienenkö ollut yöperhonen edellisessä elämässäni. Tosin vielä jännemmältä ulkopuolella pimeydessä oleminen tuntuu silloin, kun on säkkipimeää ja lunta ja kävelee öisessä metsässä tähyillen kaukana näkyviä asutuksen valopilkkuja tai laavun nuotion loimotusta.

Minä ja Mörkö olimme varjoja yössä. Hiljaa tassuttelevia hiiviskelijöitä, jotka lymyilivät pensaiden halki matalassa kyyryssä. Kylmä tomuisen harmaa kaupunki betoniluomet suljettuina. Kissa edellä ja minä perässä asfaltilta aidanviertä oikopolulle. Kuolleet lehdet rahisivat hiljaa askeltemme alla ja hengitys huurusi kevyesti.

Kadehdin kissakumppanini hajuaistia, joka näytti lukevan lehdenraatojen, heinien, risujen ja kivien joukosta mitä mielenkiintoisimpia viestejä. Mörön jalokivien lailla välkähtelevät silmät seurasivat apposen ammollaan ympäristöä ja notkea ruumis oli jännittynyt matalaksi, valmiiksi sinkoamaan pakoon pienimmästäkin risahduksesta tai äkkiliikkeestä.

Hiljaisuus ja liikkumattomuus olivat kuin viileää balsamia. Katulamppujen valoissa tuntui hento lähtemisen blues. Tämän kaiken minä tunnen niin hyvin ja olen ottamassa pitkän askeleen poispäin. Tuntuuko yö siellä jossain samalta vai erilaiselta? Tuoksuuko uusi kaupunki hyvältä vai pahalta ja kuinka pian sen hajuun tottuu? Pysyvätkö ihmiset arkiöisin yhtä kiltisti sisällä kuin täällä, että saan kävellä hiljaisuudessa ja nautiskella yksin maailmassa -illuusiostani. Vai ovatko muut yökulkijat siellä luonteeltaan sellaisia, että yölenkille pitää lähteä kynnet teroitettuna?

Yö on minun lempiaikaani. Kaupungeista ja paikoista muistan parhaiten sen, miltä ne ovat yöllä tuntuneet. Moskovan yö oli pelottavalla tavalla ihana, Pietarin yö oli kummallisen ihmistyhjä ja surullinen, etenkin sen kerran jälkeen kun kuljimme kauhistuneina auton alle jääneen, tiellä verilammikossa makaavan hurstilla peitetyn ihmisen ohi. Ateenan yö oli läkähdyttävän ouzonhuuruinen ja notkui ehdotuksiaan huutelevia nuorukaisia. Pariisin yössä satoi ja lahkeeni kastuivat, jossain soi myös haitari(?) ja kadulla itsensäpaljastelija runkkaili lämpimikseen. Lapin yössä silmäripset kärähtivät nuotiolla lettuja paistaessa. Mont Blancin yössä kaupungit olivat tähtiä alhaalla laaksoissa ja tähdet kaupunkeja taivaankannella. Joissakin kaupungeissa vastaan on tassuttanut kissoja, joita on täytynyt tervehtiä. Itävallan hämyisessä kesäyössä sain kintereilleni kissaseuralaisen joka olisi tahtonut seurata minua leiriin asti.

Kissa kulje minun kanssani yössä, jota niin rakastan kuin olisin siitä syntynyt.

When human folk put out the light
And think they've made it dark as night,
A pussycat sees every bit
As well as when the lights are lit.

When human folk have gone upstairs
And shed their skins and said their prayers,
And there is no one to annoy,
Then Pussy may her life enjoy.

No human hands to pinch or slap,
Or rub her fur against the nap,
Or throw cold water from a pail,
Or make a handle of her tail.

And so you will not seek it wrong,
When she can play the whole night long,
With no one to disturb her play,
That pussy goes to bed by day.

~ Oliver Herford ~

Kuva: Robin Paris: Ian´s Night