sunnuntaina, huhtikuuta 01, 2007

Hyytävä nirvana

Tätähän minä en uskonut ikinä kuuna päivänä kirjoittavani: Olen jäänyt koukkuun avantoon ja jäiden nyt häivyttyä kylmään veteen. Olen ihan innoissani. Se kylmän puraisu tuntuu niin ihanalta. Kuin koko kroppa muuttuisi kiliseväksi kristalliksi ja hauraasti ritiseväksi riitteeksi. Sitten tulee annos kipristävää kipua, kuin avanto roikkuisi terävillä hampaillaan perslihassa. Ja jälkeenpäin leijuu vaaleanpunaisten untuvien päällä, samalla kun päässä helkkyvät pienet iloiset tiu´ut. Kas kun tätä ei ole vielä keksitty kieltää huumeena?

Siis MINÄ! Hytisevä vilukissa, joka on kokenut pelottavia, hypotermiaa muistuttavia tajunnanhämärtymisiä liftaillessaan sumuisenviileänä kesäyönä jossain jumalattaren selän takana Karjalan kunnailla. Siis huom: kesällä. Minä, joka ei moniin synkkiin talviin mielellään nenäänsä ulos pistänyt. Minä jota jurppii, jos kämpän lämpötila on niin matala, ettei voi rauhassa viettää vaikka koko vapaapäiväänsä alasti keekoillen. Minä, jonka mielestä kylmän taatusti loitolla pitävää kerrospukeutumista voidaan pitää yhtenä ihmiskunnan suurimpina oivalluksina.

Avanto hiipi veriini kavalalla tavalla. Se kuului alun alkujaan listalleni: tätähän minä en sitten todellakaan tee. Esimerkiksi Norjan vaellusreissullamme hytisin jääkylmässä jäätikköjärvessä pohkeitani myöten ja yritin kiroillen pestä itseäni. Puin nyrkkiäni ja uhosin että "tässä järvessähän minä EN ui." Kuinka ollakaan, heti tuon lausuttuani liukastuin niljaiselta rantakiveltä ja sukelsin jorpakkoon pää edellä. Kyllä Jänismiehelle nauru kelpasi.

Elämä näkyy pitävän huolen siitä, että teen asioita joita en omasta mielestäni muka todellakaan suostuisi tekemään.

Toinen kylmäuintireissu tapahtui mökillä, exän pilkatessa vierellä, etten varmasti uskalla. Pakkohan sinne jääriitteen sekaan oli mennä jo pelkästään sen takia, että sai exän pyyhkimään alentuvan ilmeen naamaltaan. Ensimmäinen kerta tuntui kamalalta, kuin jalat olisi sahattu ruosteisella sahalla poikki. Sitten alkoi jo sujua ja ei tuntunut oikeastaan missään. Lopulta oli pakko mennä uudestaan ja uudestaan, kerta toisensa jälkeen. Kummallista. En ymmärrä itseäni lainkaan.

Ystävämme järjestivät meille Helsingissä todella ihanan avantokokemuksen eräänä muuten surullisena ja ikävänä päivänä. Helvetillisen kuumasta, nokisesta savusaunasta kymmenen asteen pakkaseen ja avantoon. Taivaan portti oli apposen auki mustassa vedessä, johon laskeutuivat jääkaljun peittämät portaat.

Viime mökkireissulla harmikseni epäonnistuneen, raivopäisen avannonmurskausyrityksen jälkeen olen päässyt kahdesti jäädyttämään itseäni oikeiden avantouimareiden seurassa. Ensimmäisellä kerralla meressä vielä kellui kunnon lautat jäätä, mutta nyt viikkoa myöhemmin kaikki jää oli kadonnut huis hittoon. Ei veden kylmyydessä silti mitään vikaa ollut. Ei todellakaan.

Viisi kertaa meressä käytyäni ja jopa todella uituani lyhyen matkan, olin kirjavatäpläinen kuin leopardi. Kylmäurtikariani ei antanut tällä kertaa itsestään mitään merkkiä, vaikka viime kerralla se sentään nosti nivusiini koholleen turvonneet, käden kokoiset läikät jotka kestivät loppuillan. Ehkäpä pääsen tuosta oireesta eroon kokonaan, tai voihan se tietenkin olla myös jonkin muun vesistössä piilevän allergeenin aiheuttama oire.

Seuraava endorfiinihumala on melkoinen. Jotain siitä kertoo sekin, että saunalla ventovieraat ihmiset käyvät kälättelemään hilpeästi vierustoverilleen ja nauravat paljon. Aurinko paistoi taas ihanasti koko päivän ja sen kauniisti valaisemia kallioita oli ilo katsella saunan kuistilla kylmäshokista toipuessaan. Lentokone oli raapaissut siniseen taivaankanteen valkoisen raamun. Niin kaunis on maa, niin korkea taivas.

Pyöräilin kaupungin halki tuulen lennättämän höyhenen lailla ja leijun edelleen hivenen lattiapinnan yläpuolella. Ensi yönä nukuttaa taas hyvin.

Nyt olen ainakin ansainnut ylleni talvella ostamani suloisen vaaleanpunaisen t-paidan, jossa on vinksahtaneen näköinen pallonpyöreä pingviini, jonka räpylässä (siivessä?, kädessä? tassussa?) on jääkuution sisällä oleva kala. Paidassa lukee että ARCTIC SWEET.

Ohessa oleva kuva: Michael Whelanin Snow Queen

2 kommenttia:

ZePanda kirjoitti...

Ei, kun mä en vieläkään tajua. Kuvaus oli hieno, ja pari kaveriani harrastaa moista myös. Mua ei saisi edes avannon reunalle täysissä talvivarusteissa, niin paljon ällöttää ja pelottaa ajatus kylmään veteen kastautumisesta.Jäistä kylmää yltympäriinsä, hengitys salpautuu vähemmästäkin. Jos jokin on EI IKINÄ, niin se on mulle just a-uinti. (Vältän mielelläni sanaakin)

Ta-Miit kirjoitti...

En minäkään tajua. Olen tietääkseni ihminen joka inhoaa kylmää ja jolla on jopa näyttävä kylmäallergia, joka puhkeaa silloin tällöin pelkästä sateessa kastumisesta tai viimassa pyöräilemisestä. Inhoan jopa nurmikolla paljain jaloin viileässä kasteessa kävelemistä.

Mutta minulla lieneekin joku veikeänlaatuinen skitsofrenia. Toinen minäni tekee nauttien juttuja joita toinen puoli inhoaa ja pelkää...

Ei käy elämä pitkäveteiseksi.