Reissunainen ja kissa

Pienestä pitäen yksi lempipuuhistani on ollut metsissä ja muissa mielenkiintoisissa paikoissa samoilu. Samoilulla ei ole päämäärää, kunhan vain kuljeskelen ja pidän onnenkantamoisena, jos eksyn miellyttäviin paikkoihin, joiden olemassaolosta en ole ennen tiennyt. Jos olisin elänyt jollain muulla aikakaudella ja sääolosuhteiltaan lauhkeammassa maassa, minusta olisi helposti tullut kulkuri.

Lapsena minulla oli kissa nimeltä Hani. Sillä oli tapana seurailla minua näillä metsäretkilläni, liikuinpa sitten kävellen tai hiihtäen. Tuo turkiltaan vaalean ja tumman hunajan sekoituksen värinen eläin oli rakastettava pieni päivänsäde. Sitä ei tarvinnut pyytää tai kutsua, se lähti kipittämään perääni aina, kun näki minun poistuvan pihapiiristä. Kouluaamuina se oli pakko teljetä navettaan, ettei se olisi seurannut minua autotielle asti.

Eräänäkin talvena lähdin hiihtelemään ja Hani loikki perässäni ladulla niin kauan kunnes väsähti. Se jäi surkeana istumaan hämärtyvän metsän poikki kulkeville suksenjäljille ja alkoi maukua. Sen puolipitkiin mahakarvoihin oli takertunut rastoiksi lunta. Rämmin takaisin sen luo ja annoin sen tehdä lempitemppunsa eli kiivetä vaatteitani pitkin niskaani istumaan. Kun se oli jo siihen aikaan aikuinen kolli, eikä enää mikään pieni kissanpentu, vaatteeni olivat tuon temppuilun takia aina vekeillä ja nahkani naarmuilla.

Palasimme kotiin niin, että Hani roikkui terävillä kynsillään olkapäälläni ja minä koitin sivakoida rauhallisesti ettei se putoaisi. Minusta se oli tavattoman hassua. Kuinka kissa hiihtää...

Kesällä retkeily oli Hanistakin antoisampaa. Se sinkoili mättäiden takana ja kiivetä rosuutti puiden runkoja pitkin. Yleensä siitä näki vain pienen vilahduksen villliintynyttä kultaista salamaa. Minä olin paljasjalkainen Tarzaniina ja Hani minun kultaleijonani. Mieluusti sammalella tanssin, kun metsien humina se soi! Metsätemppelin juovuttava puuntuoksu, niissä vallitseva pyhä rauha sekä luonnon jumalainen kauneus olivat ja ovat edelleen minulle sitä mitä uskonto ja kirkossa käyminen jollekin hartaalle uskovaiselle.

Minulla on nytkin kissa joka mielellään kulkee pitkiä matkoja perässäni ilman talutushihnaa. Käymme joskus sumuisina aamuina joenrannassa kävelyllä tai kallioilla kiipeilemässä. Tämä pikkuruinen varjoni on musta ja nimeltään Mörkö. Kuka voisikaan toivoa itselleen parempaa ystävää kuin kissan, jonka kanssa voi jakaa hetken keskellä täydellistä rauhaa. Kun istun kivelle, viereeni tulee hetken kuluttua pehmein tassuin hissuttava varjo joka kehrää hiljaa, siristää keltaisia silmiään ja tuuppaa minua päällään kuin huomauttaakseen: eikö elämä olekin ihanaa? Haudatessani nenäni sen pöfföiseen, miedosti tuhkalta tuoksuvaan turkkiin, en voi olla kuin samaa mieltä.

Kesällä Krimmlin putouksille kiivetessäni vastaani tuli mies joka kantoi sylissään pientä kissaa. Siis hän oli vienyt kissansa katsomaan tuota valtavaa 400 metriä alaspäin putoavaa jyrisevää vedenpaisumusta! Ei aavistustakaan, mitä kissa jatkuvasti ympärillä leijuvasta vesihunnusta tykkäsi, mutta olipahan päässyt reissumiehen matkassa näkemään jotain aivan uutta. Minua hymyilytti vielä pitkän matkaa ylöspäin kävellessäni.

Olen viime aikoina ollut enenevässä määrin ihastunut Tapio Rautavaaraan. Tykkäsin hänestä paljon jo lapsena ja vielä tänäkin päivänä hänen äänensä saa minut liikutuksen ja ilon valtaan. Niin tumma ja kaunis äänen väri, ihastuttavan ruisleipäinen tapa lausua r-kirjain ja pohjalla sokerina määrittelemätön villi kaiho, joka saa minunkin sydämeni sykkimään.

Tässä sanat yhteen hänen lauluunsa, joka välittää tunnelmallisen, romanttisenkin kuvan kulkurin elämän pienestä onnen hetkestä. Kissa on laulussa, kuinkas muutenkaan, kulkurin rakkain seuralainen.

- Reissumies ja kissa -
(sävellys ja sanoitus Reino Helismaa)

On iltamyöhä taipaleella muuan reissumies, hän viheltelee kulkeissaan.

Hän mistä tulee, minne menee, taivas yksin ties, on musta kissa seuranaan.

Mut kylmä alkaa ahdistella miestä hilpeää,
hän kaipaa varmaan kotia ja lieden lämpimää.

On iltamyöhä taipaleella muuan reissumies, hän viheltelee kulkeissaan.

Tien laidassa hän näkee mökin pienen, aution ja ovi sen on raollaan.

Se turvapaikkaa tietää siinä kylmän suoja on, ja reissumies on iloissaan.

Hän kissaansakin kutsuu - mihin mirri häipyi, hei!
Mut poissaolo kissan häntä kauaa vaivaa ei.

On oma nahka lähinnä ja lämpö tärkeää - kai kissa hiirtä pyydystää.

On liedessä - voi ihme - pari hiiltä hehkuvaa, hän takan ääreen hapuilee.

Ei uskalla nyt heikkoon hehkuun edes puhaltaa, se sinälläänkin riittänee.

Hän käsiänsä ojentelee lieden lämpimään,
ja jokin kaunis muisto lämmittävi sydäntään.

Niin tuli aamu, arjen koura utulinnan kaas, on reissumiehen kylmä taas.

On päällä kylmän tuhkan kissa yötään viettänyt ja kiilusilmät hehkun loi.

Sen minkä luuli hiillokseksi kissa onkin nyt, kun aamu valon tupaan toi.

Mut reissumies ei moista jouda ajattelemaan,
vaan vihellen tielle työntyy kissa mukanaan.

Hän mistä tulee, minne menee, taivas yksin ties, on taipaleella reissumies.