Lumileopardin jäljillä

PETER MATTHIESSEN

Jos minulla olisi tilaisuus valita yksi kirjailija, jonka ehdottomasti haluaisin tavata, valitsisin todennäköisesti Peter Matthiessenin.

Hän on yksi niistä harvoista ihmisistä, jotka ovat vakuuttaneet minut siitä, ettei ihminen ole pelkästään surullinen, omaa kuoppaansa kaivava arkkivitsaus. Kunnioitan ja rakastan Matthiessenin tapaa kirjoittaa ja olen syvästi vaikuttunut, vaikka olen lukenut vain kaksi hänen teostaan: The Snow Leopard ja Tigers in the Snow. Suunnitelmissani on hankkia kaikki hänen teoksensa omikseni.

Peter Matthiessen syntyi vuonna 1927 New Yorkissa. Hän julkaisi ensimmäisen romaaninsa vuonna 1954 Pariisissa, jossa asuessaan hän toimi myös Paris Reviewin toimittajana. Palattuaan samana vuonna Amerikkaan, hän ryhtyi kalastajaksi ja laivan kapteeniksi. 50-luvun loppupuolella Matthiessen aloitti huikean matkojen sarjan, jotka pitkälti määräsivät koko hänen elämänsä suunnan ja kirjojensa sisällön.

Tämä karismaattinen mies on intohimoinen luonnontutkija ja suojelija, jonka sydäntä lähellä ovat erityisesti sukupuuton partaalla olevat lajit. Hän on myös poliittinen aktivisti, joka kritisoi ja vastustaa äänekkäästi sotaa, länsimaista ahneutta, ekologista lyhytnäköisyyttä ja niiden ikäviä seurauksia, sekä armoitettu luonnonesteetikko ja ihmisen sielunelämää syvällisesti pohdiskeleva Zen-opettaja. Matthiessenin teosten tematiikka käsittelee katoavia kulttuureja, sorrettuja kansoja, luonnon ainutlaatuisuutta, eksoottisia ja uhanalaisia villieläimiä sekä ihmisen henkistä kehitystä. Kirjoituksissaan hän pystyy yhdistämään sekä tietokirjoittamisen kurinalaisen faktatiedon, että lyyrisen tyylin jolla hän kuvailee poikkeuksellisia luontokokemuksiaan.

THE SNOW LEOPARD

Matthiessen kirjoitti teoksensa The Snow Leopard vuonna 1978. Se voitti National Book Award -palkinnon. Kirja on kertomus Matthiessenin matkasta Tiibetiin, jossa hän vaelsi erittäin vaikeissa olosuhteissa luonnontutkija George Schallerin kanssa. Miehet tutkivat matkansa aikana ns. sinisiä lampaita ja yrittivät saada havaintoja salaperäisistä lumileopardeista, joista oli tuohon aikaan hyvin vähän tietoa.

Snow Leopardin voi jakaa kolmeen eri kerronnan tyyliin, jotka limittyvät toisiinsa. Teos on ensinnäkin romanttinen ja luonnon kauneudesta hurmioitunut matkakertomus. Toisekseen se on tieteellisen dokumentoivaa luonnontutkimusta. Kolmanneksi se on eräänlainen henkisen mietiskelyn ja filosofisen pohdinnan kirja, jossa kysellään ihmisen paikkaa maailmankaikkeudessa. Kirjoittaja on onnistuneesti yhdistänyt nämä kolme tasoa kertomukseksi, jossa ei tunnu olevan notkahduksia tai mielenkiinnottomia kohtia lainkaan.

Olen joskus kiinnittänyt matkakirjoja lukiessani huomiota siihen, että miesten kirjoittamista matkakuvauksista saattaa puuttua lähes kokonaan tunteiden esittäminen ja sisäinen pohdinta. Henkeäsalpaavissakin paikoissa käyminen saatetaan helposti kuitata parilla kilroymaisella rivillä tyyliin "nonni, kävin siellä ja siellä ja tulin takaisin kottiin". Pienten yksityiskohtien havainnoiminen jää usein suurpiirteisen kerronnan ja kertojan suorittamien, omahyväisesti kuvattujen sankaritekojen varjoon (Esim. Henrik Wrede: Jokilaivalla ja tarantassissa. Siperiassa 30 vuotta sitten). Kyseiselle, hieman tekopyhältä haiskahtavalle Wredelle on tärkeämpää lätistä kirjassaan myytyjen raamattujen määrästä, kuin kertoa uteliaisuudesta kihisevälle lukijalle edes muutamalla lauseella niistä taatusti huikeista maisemista ,joiden halki hän pääsi kulkemaan.

Tähän verrattuna Matthiessen on jotain aivan muuta. Hän kertoo matkastaan eräänlaisena pyhiinvaelluksena ja suodattaa kokemuksensa zen-buddhalaisen elämänkatsomuksensa läpi. Kirjoittajan tyylissä korostuvat tähän liittyen syvällinen tunne-elämä, häikäisevä kauneuden tajua, totuuden etsiminen ajattelemalla ja nöyryys sekä syvä kunnioitus luontoa ja kaikkea elävää kohtaan.

Matthiessen kuvailee kertomuksessaan itseään tarkkanäköisesti ja kaunistelematta. Hän tuo ylevään kertomukseensa mukaan hyvin arkisia aineksia, kuten melkoisen ristiriitaisia tunteita aiheuttavat menneisyyden huumekokeilunsa ja hajonneen avioliittonsa sekä vaimonsa traagisen kuolemisen syöpään. Hän ei tuo itseään tai saavutuksiaan esille minään poikkeusyksilönä, vaan päinvastoin karuihin olosuhteisiin joutuneena lapsenomaisena ihmettelijänä, jolle koko elämä on yhtä suurta arvoitusta. Teoksessa on pääosin äänessä itse kertoja, mutta hän antaa äänen myös matkatovereilleen ja kuvaa oivaltavasti heidän käyttäytymistään ja tunteitaan. Esimerkiksi matkakumppani Schaller vaikuttaa olevan juro ja äkeä suurimman osan ajasta, mutta kuoren alta paljastuu lopulta kirjattujen sitaattien ja Matthiessenin luonnehdinnan mukaan ihminen, jonka käsiin hän koska tahansa luottaisi henkensä. Paikallisväestön ja kahden länsimaalaisen erilaisuus tulee kirjassa hyvin esille, sillä Matthiessen kuvaa retken kantajina toimivien tai kylissä kohtaamiensa paikallisten ihmisten reaktioita pääosin vain heidän käyttämänsä alkeellisen englannin ja ilmeikkään elekielen kautta. Teoksen humoristiset kohdat koostuvat lähes tyystin hyväntahtoisesta virnistelystä alkuperäisasukkaiden (tai eläimien) joskus koomiselta vaikuttavalle reagoinnille ja käyttäytymiselle. Tämän lievän rasismin Matthiessen kuitenkin kiertää, antamalla ymmärtää, että alkuperäiskansojen elämäntapa ja lapsenomainen ajattelumaailma päihittävät hänen mielestään mennen tullen länsimaisen laskelmoinnin ja kyynisyyden.

Kun Matthiessen kuvaa matkallaan tapahtuvia pysähtymisen ja hiljentymisen hetkiä, jolloin hänellä on aikaa tarkkailla ympäristöään, hänen kielensä on hurmioituneen kaunista. Hän kuvaa Tiibetiläistä maisemaa ja luonnonilmiöitä aivan kuin maalaisi sadunomaista taulua.

In high spirits, we continue down through alpine pastures to dry slopes of oak and pine. Below, the Bhri Valley can be seen, winding down out of dark canyons to the north and east. Camp is made on a sunny ledge near shadow stream; here spruce and fir and pine all live together. At the fire, we cook rice before dusk falls; and afterward I climb the hill and sit under a pine and watch the stars appear over Tibet. Then the planet Mars, bright orange-gold, rises swiftly over night snows in the north east. How clear it is, how imminent! An owl hoots, deep in the black needls. Whooo-ooo.

Lyyrisessä kerronnassaan hän kiinnittää huomiota yksityiskohtiin, joille saattaa halutessaan
antaa laajemman, henkisen merkityksen:

Disputing the path is a great copper-coloured grasshopper, gleaming like amber in the sun, so large is it, and so magical its shimmer, that I wonder if grasshopper is not some old naljorpa, advanced in the art of taking other forms. But before such a "perfect one" can reveal himself, the grasshopper springs carelessly over the precipice, to start a new life hundreds of feet below. I choose to take this as a sign that I must entrust my life, and thanking the grasshopper, I step out smartly on my way.

Matthiessenin tyyli tuo runsaassa adjektiivien viljelyssään, myyttisissä assosiaatioissaan ja ihmisen syvimpien tunteiden kuvauksessaan jollain tapaa mieleen romanttiset naistenkirjat, mutta myös science fiction- ja fantasiakirjallisuuden. Tässä teoksessa sanojen tuhlaaminen on hyve, jossa ei kuitenkaan mennä liiallisuuksiin. Kieli on niin kaunista, että minua harmittaa mahdollisuus, etten ole välttämättä ahneesti lukiessani tajunnut teoksen kaikkia nyansseja. Matthiessenin englanti on kuitenkin selkeää, eikä siinä ole havaittavissa paljoakaan hankalasti kääntyviä sanaleikkejä tai piilomerkityksiä.

Matthiessen ei kuitenkaan keskity vain kauneuden kuvaamiseen. Hän kuvaa viiltävällä tavalla vaimonsa traagista sairastumista, menehtymistä ja eloon jääneen surua. Lukija saa kouriintuntuvalla tavalla vihjeitä siitä, miten arkinen tapahtuma kuolema voikaan olla myyttien takaa paljastuessaan ja miten avuton ihminen on sen kohdatessaan. Myötätunnon kyyneleet nousevat väistämättä silmiin.

Lainausmerkeissä kaiken nähneelle ja kokeneelle kirjailijalle ei myöskään tuota mitään vaikeuksia siirtyä yhtäkkiä ihannemaiseman taivastelusta luonnontieteelliseen pikku yksityiskohtaan. Lumisten vuorenhuippujen ja kimaltelevan Tiibetin taivaan lumoamalle lukijalle tarjoutuu mm. tilaisuus sivistää itseään aiheessa ”miksi vuohet haisevat niin pahalle”:

But the blue sheep stops short of certain practices developed by the markhor of Pakistan and the wild goat, both of which take their penises into their mouths, urinate copiously, the spit on their own coats; the beard of the male goat is an adaptive character, a sort of urine sponge that perpetuates the fine funky smell for which the goats are known.

Kirjoittajalle on selvästi tärkeää loihtia mahdollisimman tarkasti lukijan silmien eteen mitä hän on kokenut ja saada lukija tuntemaan mitä hän on tuntenut. Matthiessen ei näytä kaihtavan tabuinakaan pidettyjen asioiden kuvausta, mikä on aika hyvä vakuus hänen rehellisyydestään.

Matthiessenilla on ilmiömäinen kyky välittää lukijalle elämää suurempia kokemuksia. Olen syvästi kiitollinen siitä, että sattumalta löysin hänen teoksensa.

LÄHTEET:
PETER MATTHIESSEN
SNOW LEOPARD