Jotunheimen - Jättiläisten maa

Tämä on melkoisen vanha, Norjan Jotunheimenissa vuonna 2004 tehty vaellusreissu, josta meidän piti aikoinaan tehdä verkkosivukin. Se nyt sitten vain jäi niin kuin moni muukin asia. Arkistoja selaillessani satuin tuossa törmäämään Norjan vaelluspäiväkirjaan ja ajattelin sitten pistää sen kokonaan tänne. Jos siitä olisi vaikka jollekin iloa ja mahdollista inspiraatiota.

Matkalla olivat mukana Ta-miit, Jänismies, Musta Orava ja neiti MI.

1. Päivä 21.7.2004

Hilpaisimme ruotsinlautalla lahden yli. Ajettuamme koko yön läpi Ruotsin ja puolen aamu-usvaisen Norjan, sekä nukuttuamme muutaman tunnin Norjan puoleisella autoilijoiden levähdyspaikalla, saavuimme Spiterstulenin leirikeskukseen. Rinkkojen pakkauksen ja alkutoimien ohella kävimme respassa kysymässä karttaa alueesta. Olimme tosin ostaneet jo etukäteen Helsingin karttakeskuksesta (Turusta ei löytynyt!) Jotunheimen Aust -kartan, mutta se ei niukin naukin sisältänyt aivan kaikkia alueita, joilla olimme aikoneet vaeltaa. Keskuksesta saimme Midt-Jotunheimen –, kartan, joka sitten olisi riittänyt meille yksistäänkin. Kartta maksoi lähes samat 13 euroa, mitä Suomesta hankkimamme karttakin, vaikka olimme varautuneet huhujen perusteella lähinnä lehtikullan hintaan. Joten ei kannata ihan kakistelematta uskoa, että Norja on järjettömän kallis maa joka suhteessa. Voi sieltä jotain inhimilliseenkin hintaan saada.

Samalla maksoimme parkkimaksun 50 NOK, joka oikeutti säilyttämään autoamme alueella ainakin suunnittelemamme 8 päivää. Parkkimaksu tosiaan kannattaa maksaa, sillä alueen käyttöä vartioidaan. Myöhemmin huomasimme kauemmaksi pysäköidyn auton tuulilasissa viestin, että maksun laiminlyöneen autonomistajan rekisterinumero oli otettu ylös ja kuljettajan olisi syytä tulla setvimään asia respaan.

Ensimmäisen päivän leiripaikaksi olimme suunnitelleet Leirvatnet-järven rantaa. Olimme jo aiemmin päättäneet edetä suurimman osan matkasta merkittyjä reittejä pitkin ja niin suuntasimme respan kulmalta alkavalle polulle. Koska olimme päässeet liikkeelle vasta n. klo. 15, huomasimme, ettei ensimmäiseksi kaavailtu etappi ollutkaan saavutettavissamme tuosta noin vain. Tähän vaikutti sekä hidaskulkuinen maasto, painavat rinkat, että kova univelka. Leiriydyimme siis suosiolla auringon laskiessa hyisen Kyrkjetjønne järven rantaan. Päivämatkamme oli siihen mennessä n. 9.6km.

Illalla leiriimme saapui vieraisille sosiaalinen Norjalaispariskunta, joka oli kiertämässä järveä. He kertoivat aikovansa kiivetä huomenissa synkeän Kyrkja-vuoren huipulle. Vuori muistuttaa vilkkaalla mielikuvituksella varustetun näkökulmasta jonkin verran Taru Sormusten Herran Mordor vuorta, minkä norjalaisetkin hymyssä suin myönsivät. Muistutimme heitä naureskellen, ettei matkalla kannata poimia maasta kiltelevää sormusta, jos vaikka sellainen sattuisi löytymään :)

2. Päivä 22.7.2004

Aamulla nousimme puoli kymmenen aikaan ja allekirjoittanut oli pahaksi onneksi migreenikohtauksen armoilla. Purevan lääkityksen jälkeen pääsimme lähtemään vasta n. puoli yhden aikaan liikkeelle. Kiersimme häijynnäköisen Kyrkjan, rönysimme hiki hatussa kivikossa ja nousimme uudestaan merkitylle polulle Høgvaglen ja Kyrkje-okslen välistä, kaukana näkyviä jäätikköputouksia ihaillen. Loppumatka sujui pitkin polkua ja leirin pystytimme Langvatnetin itäpäähän. Päivämatkaa kertyi n. 11 km. Leiristä kiipesimme läheisen kukkulan laelle (1554 m) valokuvaamaan. Ryhmämme nuorisojaosto eli Musta Orava ja MI villiintyivät laskemaan mäkeä jätesäkillä vieressä olevalla lumisella rinteellä. Seniorit, eli minä ja Jänismies kiipesime sen sijaan läheisille kukkuloille ihailemaan illan siniharmaassa hämyssä ja sateen odotuksessa siniharmaana himmertäviä maisemia, joita voisi parhaiten kuvailla apean kauniiksi.

3. Päivä 23.7.2004

Heräsimme n. klo 10 ja heti aamusta taivas oli ankean pilvinen ja sadetta vihmoi niskaan välillä rankemmin ja välillä hentona sumuna. Jo leirin purkamisen aikana olimme kastuneet hieman ja märkyys eneni sadekuteista huolimatta koko ajan taivaltaessamme kohti suunniteltua leiripaikkaa lähellä Memurubua. Varsin pian kävi selväksi että sateen pitkittyessä, varusteet märkinä maastossa jossa ei ole juuri nuotiotarpeita, seuraava leiriytyminen voisi pyyhkiä sitkeän hymyn huuliltamme. Niinpä suuntasimme päättäväisesti kohti Gjendebun leirikeskusta. Gjendejärven laakso oli reitillämme rehevintä aluetta ja harvoja paikkoja joissa kasvoi metsää. (Varsinaista "sademetsää...") Matkalla törmäsimme myös möllistelevään laumaan lehmiä, joita sai kirjaimellisesti tuuppia kyynärpäillä pois polulta. Röyhkein lehmistä yritti syödä kaiken mahdollisen irtoavan ohikulkijoiden päältä. Mahtoi olla maukasta sadeviittaa, vihreä lehmänkuola vain tippui viitanhelmasta...

Taitoimme 9 km matkan ankaran sadevitutuksen voimalla n. kolmessa tunnissa ja Gjendebuhun saavuttuamme n. klo 15 vuokrasimme neljän hengen huoneen. Hinta oli 215 NOK/henkilö (n. 25 e). Huone oli siisti ja asiallinen. Sähkövalon puute tosin vähän kummastutti, kunnes selvisi, että paikka joutuu tuottamaan oman sähkönsä generaattorilla. Yhteissuihku toimi 5 kruunun kolikoilla 3 min ajan ja kuuma vesi tuntui autuaalta. Kuivaushuone oli jokseenkin alimitoitettu, kun sateesta alkoi saapua enemmän litimärkää väkeä suojaan kuivattelemaan. Koko retkimajalla ei ollut minkäänlaista ruuanlaittopaikkaa, mikä sai omavaraisen nelikkomme turvautumaan takapihalla retkikeittimen apuun. Ajattelematon retkeilijämies tosin sai meiltä pahoja mulkaisuja tultuaan huoltamaan vaellussaappaitaan ”kenttäkeittiöömme” välittämättä pätkääkään olivatko hänen raivokkaasti sumuttamat kengänsuojausaineensa hänen kengissään, keitossamme vai patiolla loikoilevan koiran turkissa. Huomaavaisuus on harvinainen luonnonvara.

Loppupäivä kuluikin rennosti releitä kuivatellessa, levätessä ja paikan aitoa norjalaista metsäkissaa paijaillessa. Uni maistui makealta, kun sade piiskasi kiivaasti ikkunaa.

4. Päivä 24.7.2004

Ilma oli helteisen kaunis ja lähdimme jatkamaan matkaamme Gjendebusta n. 12.30, suuntana Memurubu. Alkumatkasta oli läkähdyttävän jyrkkä nousu polun erkaantuessa järvestä. Ei tarvinnut enää ihmetellä, miksi isoille rinkoille virnuillaan täälläpäin. Pahimmissa kohdissa tueksi kallioon oli kiinnitetty ketjuja ja vaijereita, joitten varassa oli aika elvismäistä kiivetä. Ylhäällä, kirkkaan sään ansiosta, oli nähtävissä eräät kauneimmista ja henkeäsalpaavimmista maisemista matkamme aikana. Tällä taipaleella lanseerattiin nuorisojaoston toimesta myös uusi urheilulaji, kivigolf. Laskeutuminen Memurubuun oli paikoin selkäpiitä karmivan jyrkkä. Rinne oli hiekkainen ja petollisia, jalan alla nuljahtavia pikkukiviä väärällään. Painavat rinkat tekivät tasapainosta hyvin kiikkerän ja virheaskel olisi saattanut kostautua pahastikin.

Lopulta leiriydyimme pienen kädenväännön jälkeen lähelle Memurubua, Jänismiehen löytämälle *TÄYDELLISELLE LEIRIPAIKALLE*! Siis ihan oikeasti täydelliselle, käykää vaikka katsomassa. Tältä tasaiselta harjanteelta oli loistavat näkymät Gjendejärvelle, johon rinnettä alas kuohuva, saven värjäämä koski lirutti ”erivärisen” vetensä. Ilta kului maisemia kuvaillessa ja lettuja muikean makuisessa camelinaöljyssä paistellessa.

Päivämatkaa kertyi n. 11.8 km.

5. Päivä 25.7.2004

Lähdimme liikkeelle n. klo 10. Sää oli vielä poutainen, mutta sateen uhka tuntui ilmassa koko ajan. Päivän aikana ylitimme Besseggenin kannaksen, yhden alueen tunnetuimmista nähtävyyksistä. Kannas erottaa toisistaan eriväriset Bessvatnet- ja Gjendejärven, joiden vedenpintojen korkeusero on 400 metriä. Paikan kulttimaineen huomaa kyllä heti myös taivaltajien määrässä. Kannaksella oli porukkaa kuin pipoa, mummoista kersoihin. Ahtaimmissa kohdissa piti odottaa vuoroaan, ennen kuin pääsi kiipeämään eteenpäin. Olisikohan pitänyt ottaa jonotusnumero jostain lappuautomaatista?

Tuuli tuntui tänään kovemmalta kuin koskaan aiemmin ja se töni pientä kulkijaa kylmillä kyynärpäillään aika ajoin. Kannaksen ylitys huipentui juurelta katsottuna absurdin pystysuoralta näyttävään, pitkään nousuun kivenlohkareista rinnettä pitkin. Nousu tosin näytti paljon vaikeammalta kuin mitä olikaan. Näky, joka rinteessä aukesi kesken kiipeämisen, salpasi yhden, jos toisenkin hengen. Valokuva ei todellakaan tee kunniaa komealle sateenkaarelle, joka muodosti ilmassa leijuvan tihkun ja valon kudoksena satumaisen sillan Bessvatnetin ylle. Besseggenin kannaksen jälkeen suuntasimme kohti Glitterheimiä. Nousu jatkui kunnes saavutimme matkan toistaiseksi korkeimman huipun, Veslfjelletin (1722 m). Huipulle oli raijattu kasaksi pirunpellollinen kiviä, jota korotimme omilla nokareillamme. Huiputuksen jälkeen jatkoimme tarpomista niska kyyryssä, sillä tuuli kiusasi meitä edelleen ja aika ajoin taivaalta ripsi bonuksena lunta.

Tässä kohdassa, alkaessamme laskeutua kohti Bessvatnet-järven itäpäätä, polku oli, yllätys yllätys, melkoisen kivikkoista ja eteneminen järsi hivenen polvia. Söimme lounaan järven rannalla olevan idyllisen mökin portailla. Siinä oli edes jonkin verran suojaista, tuulen tuivertaessa muuten esteettä aukean ylitse. Jatkaessamme matkaa vastaan saapui hieman ennen Russvatnetin itäkärkeä, jotain näivettyneitä risuja massuttava lammaslauma. Lauman sosiaalisissa kyvyissä oli toivomisen varaa: olisivat ne nyt edes hieman saaneet poseerata turisteille, mutta ei, hännät läpättäen vaan painelivat karkuun. Saman tien maasta löytyi kiintoisampaa katseltavaa: iso vaaleanvihreä kivi joka oli ihan kirjan muotoinen ja näköinen. Raskain sydämin ryhmämme kivifriikki joutui toteamaan, että ei todellakaan jaksaisi kantaa erikoista möhkälettä Spiterstuleniin asti.

Ylitimme Russvattnetin kuohuvan kosken kohdalta lötkyvää riippusiltaa pitkin. Sillan jälkeen ohitimme asuinpaikan nimeltä Russvassbue, joka käsitti useita vanhanaikaisia, harmaaseinäisiä maalaisrakennuksia.

Leiriydyimme lopulta Russvattnet järven rannalle, noin puolen kilometrin päähän asutuksesta. Seitsemässä tunnissa olimme taivaltaneet n. 15 km matkan. Tässä maastossa ja näillä kantamuksilla se tuntui jo aika hyvältä suoritukselta. Järkyttynyttä hilpeyttä herätti se, että eräs ryhmäläisistämme oli sittenkin salaa kantanut edellä mainittua kirjakiveä rinkkansa päällä leiripaikalle asti.

Kun nyt järven rannalla kerran oltiin, kaikki päätyivät tietenkin sinne lutraamaan pesuaikeissa, enemmän tai vähemmän. Ryhmässä oli yksi ainut henkilö eli MI, joka nautiskeli vapaaehtoisesti jääkylmässä vedessä uimisesta tai niin ainakin oli tarkoitus. Allekirjoittanut aikoi ensin mennä uimaan, mutta kahlattuani hyiseen veteen reisiäni myöten, muutinkin mieltäni nautinnon tarpeellisuudesta. Tätä päätöstä siivitti ponteva, "Minähän en tässä järvessä ui!" Lähtiessäni kahlaamaan rantaan niljainen kivi kuitenkin petti jalan alta ja uintisuunnitelmat muuttuivat radikaalisti. Räpiköinti ja hyyiiiisaatanakuntääonvitunkylmää -kiljuminen kirvoitti rannalla nahka kananlihalla kykkivältä Jänismieheltä makeat naurut. Mutta uinnin jälkeen ei ollut kylmä, päinvastoin vilkkaasti kiertävä veri sai ihon kuumottamaan. Viihdettä saivat silmän täydeltä ne tuntemattomat, niska kenossa tuijottavat miehet, jotka uintisession aikaan pörräsivät veneellään leiripaikkamme tuntumassa teeskennellen, että eiväthän meitä suinkaan, siis eivät todellakaan, mitkään alastomana uivat turistinaiset kiinnosta – juuri tässä nyt vain sattuu olemaan aivan täydellinen kalastamispaikka...

Uintireissu sattui hyvään saumaan, sillä melkein heti sen jälkeen alkoi sataa. Ruoka jouduttiin kokkailemaan teltassa ja überrasvaisen retkimuonan jälkeen uni maistui taivaalliselta.

6. Päivä 26.7.2004

Aamuyöstä leirimme liepeillä piti käsittämätöntä älämölöä jokin tunnistamaton otus, jonka repertuaari muistutti Nakke Nakuttajaa tai Mustan Oravan puhelimen käkätyssoittoääntä*. MI epäili, että kyseessä olisi ollut kielitaitoinen vuorikorppi.

Norjalainen luomakunta oli tänä aamuna varsin utelias kulkijoita kohtaan ja seuraavaksi ilmaantuikin kärppä ihmettelemään turistien aamutoimia järven rannalla. Se oli hyvin utelias, eikä näyttänyt pelkäävän ihmisiä kovinkaan paljot. Elohopeamaisen nopeana eläimenä sen ei tosin paljon ihmisiä tarvinne pelätäkään. Yrityksemme saada siitä valokuva, tuotti tulosta vasta ties kuinka monennella kymmenennellä laukauksella, vaikka kärppä sinkoili kuin superpallo jalkojemme ympärillä, jopa kosketusetäisyydellä ja välillä kivenkoloissa piileskellen ainakin 15min ajan. On muuten aika vinkeä tunne seisoa kivikossa ja huomata, että tarkalleen omien jalkojen vieressä olevasta kivenkolosta kurkistaa ylöspäin utelias, nappisilmäinen kärpännaama. Kuka julmuri saattaakaan laittaa moisen pikku hurmurin turkin rääsyjensä koristeeksi? Hävetkää kaikki turkiksia käyttävät ääliöt kaksijalkaiset!

Kiihtynyttä bongausintoa herättäneen episodin jälkeen pääsimme vihdoin matkaan. Ilma oli suhteellisen lämmin, tummat pilvet taivaalla tosin hieman huolettivat. Seniorijaosto oli päättänyt seikkailuhenkisesti kahlata Glitterheimin ohi virtaavan joen yli, koska se säästäisi matkassa n. 2.5 km ja olisi tietysti myös huisin jännää sekä extremehenkistä. Tämä tosin vain siinä tapauksessa, että joki ei näyttäisi miltään Kokemäenjoen kokoiselta virralta. Päästyämme näköetäisyydelle, joki ei todellakaan vaikuttanut kovin pahaluonteiselta ja niinpä päätimmekin kaikki lähteä yhteistuumin kahluumatkalle. Täytyyhän sitä nyt suomalaisen *vähän* seikkailla. Joen ylitys ei yksinään olisi ollut paha ongelma, mutta samalla hetkellä huomasimme muhkean näköisen sadealueen lähestyvän meitä hitaasti, mutta varmasti. Lähdimme kirimään sen kummempia ajattelematta, että ehtisimme joen yli ennen sateen alkua. Sade kuitenkin yllätti meidät kesken ylityksen ja kiirettä pitäen valittu ylityspaikkamme ei osoittautunutkaan kovin helpoksi. Niinpä koko joukkiomme ramppasi kaatosateessa edes taas ja ilman kenkiä hyytävän kylmässä joessa arviolta 10–15 ikuisuudelta tuntuvaa minuuttia. Lopulta jalat alkoivat hävitä kokonaan tuntoaistin sanoutuessa irti tehtävästään.

Virta oli suhteellisen voimakas ja jalansijaa oli vaikea löytää saven läpinäkymättömäksi värjäämästä joesta. Lopulta kuitenkin onnistuimme pääsemään yli. Olimme läpimärkiä sateesta eikä suinkaan ylityksestä, joka liiallista hätäilyä lukuun ottamatta oli sujunut ilman vahinkoja. Sade jatkui edelleen kovana ja läpimärkä joukkiomme alkoi tuntea ikäviä vilunväristyksiä. Telttaa pystytettäessä syntyi varmaan uusi ennätysaika. Ahtauduimme kaikki samaan telttaan lämmetäksemme paremmin. Hetken nököteltyämme teltassa, sade loppui. Se olikin ollut vain raju kuuro, luontoäidille tyypillistä vittuilua. Tämän jälkeen ulkoilman lämpötila alkoi tippua nopeasti. Ilman kylmyydestä kertoo jotain se, että teltan suojakangasta pitkin valunut vesi oli jossain kohdin jäässä. Silti täytyi lähteä ulos etsimään juomavettä (jokivesi kun oli kovin savista ja vinkeän makuista) ja mahdollisesti polttopuita nuotioon. Yllättävää kyllä, pientä kuollutta risukkoa saikin keräiltyä sen verran, että saimme aikaiseksi kelpo nuotion. Risujen paloaika ei ollut kovin pitkä, mutta joka tapauksessa ehdimme kuivaamaan siinä tarpeellisimmat varusteemme.

Leirimme sijaitsi aivan joen rannalla ja päivämatkaa kertyi n. 13 km.

7. Päivä 27.7.2004

Heräsimme tukahduttavaan kuumuuteen seitsemältä. Oli upea aamu ja aurinko paahtoi telttaan täydeltä terältä. Riemua ei riittänyt pitkään, noin 15 min. kuluttua paksu harmaa pilviverho peitti auringon. Ei kun makari korviin ja takaisin nukkumaan. Kun heräsimme puoli kymmenen tienoilla, sama pilvimassa jökötti edelleen meidän ja auringon välissä. Kuiva vuoristotuuli tosin auttoi jonkin verran vaatteiden kuivatuksessa. Pääsimme liikkeelle vasta n. 12.30.

Tämä oli viimeinen päivämatka ja matkaa Spiterstuleniin oli jäljellä noin 13km. Päästyämme jonkin matkaa eteenpäin ja ohitettuamme Vestglupjønnen, eteemme aukesi silmänkantamattomiin ulottuva rakka, ja polku oli erotettavissa vain siellä täällä kiviin maalatuista T-kirjaimista. Näkymä kirvoitti vähemmän haltioituneita kommentteja kivistä ja auringonpaisteettomasta paikasta, josta kivet ovat peräisin. Maasto oli yksi hidaskulkuisimmista mihin koko reitillä törmäsimme. Kiviä siellä, kiviä täällä, kiviä kiviä, kivien päällä... Vähempikin olisi riittänyt nujertamaan ryhmän kivifriikit, joiden ei jostain kumman syystä tehnyt juuri mieli keräillä kiviä taskuun. No muutama pieni nyt ehkä kuitenkin…

Spiterstuleniin saavuimme illalla noin puoli kahdeksan aikaan. Kävimme kysäisemässä mahdollisuutta käydä suihkussa ja mahdollisesti saunassa. Vastaukseksi saimme, että valitettavasti moiset luksushoidot ovat vain hotellin asiakkaille. Pyh! Emme jaksaneet jäädä tinkaamaan miten olisi asia, jos olisimme lunastaneet telttapaikan. Kahvila sentään oli vapaassa käytössä. Kahvi maksoi n. 15 NOK ja olutpullo 45 NOK. Koska emme olleet lunastaneet telttapaikkaa, emme voineet yöpyä majatalon läheisyydessä, vaan meidän täytyi vääntäytyä öitsemään kilometrin säteelle. Kahvien jälkeen alkoi jo hämärtää, joten kaavimme tarpeelliset tavarat mukaan autolta ja leiriydyimme puron varteen, kilometrin verran ylävirtaan Spiterstulenista. Ilma viilentyi jälleen hyytävän kylmäksi, tähdet tuikkivat sametinmustalla taivaalla. Kuuma kantarellikeitto ja paksu, suklainen kaakao maistuivat paremmalta kuin mikään nais- ja miesmuistiin.

8. Päivä 28.7.2004

Tänään oli viimeinen retkeilypäivä, ja suunnittelimme kiipeävämme Galdhøpiggenille (2469 m), Pohjois-Euroopan korkeimmalle vuorelle. Aamutuimaan sää oli yleensä ollut parhaimmillaan, niinpä yritimme kerrankin lähteä matkaan ajoissa. Pakkasimme mukaan vain lämmintä vaatetta, hieman juotavaa ja jonkin verran muonaa: pähkinöitä, suklaata ym. ja aloitimme kiipeämisen 11.30. Sää oli parhain koko retkemme aikana. Vuorten varjoista ryöminyt aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, eikä ihme että nahka alkoi punoittaa huolimatta aurinkovoiteella lotraamisesta. Pieni käytännön vinkki: aurinkovoidetta kannattaa laittaa ISOLLA kädellä ja usein, eikä kolikonkaan kokoista kohtaa kannata unohtaa, jollei ihan välttämättä halua kolikon kokoista rakkulaa jonnekin. Tämän laiminlyöneet 2/4 retkueestamme paahtuivat paikka paikoin meetvurstin värisiksi ja nautiskelivat pikantista kirvelystä vielä kotosuomen saunassakin. Pitkähihainen vaalea paita on strippaamaan houkuttelevasta paahteesta huolimatta suositeltava ja mahdollisimman varjostava hattu vielä parempi. Älkääkä unohtako aurinkolaseja kotiin, ellette välttämättä halua hankkia reissun jälkeen opaskoiraa ja valkoista keppiä! Vuoriston lumesta heijastuva valo on viiltävän kirkasta.

Retki oli vaelluspäivien jälkeen aika raskas kevyen kantamuksenkin kanssa. Huipulle pääseminen kesti n. 3.5 tuntia ja töitä sai tehdä koko ajan, milloin soralla, kivikossa tai liukkaalla kengänvarsiin sulamaan muiluttautuvalla lumella. Huipulta avautui palkintona sanoinkuvaamattoman kaunis, meditatiivinen näkymä Jotunheimenin vuoristoon ja se sai elämän tuntumaan elämisen arvoiselta ja matkan kaikki vaivat lentämään huikaisevan sinisen taivaan tuuliin. Se oli niitä hetkiä elämässä, jotka todella tulee muistamaan niin kauan kuin muistia vain suinkin riittää.

Hauskuutimme muita huiputtaneita hysteerisen riemukkaalla riehumisella, kuten lumipesäpallolla, lumivoimistelulla ja lumiolkapyörillä. Mustan Oravan seitsemän rullaavaa kaatumista olivat näkemisen arvoinen suoritus. Yleisömme katseista kyllä saattoi lukea, että ”kaikkia mielenvikaisia sitä päästetäänkin ilman lääkitystä vaeltelemaan Norjaan”, mutta sehän ei meidän aitoa lapsenriemuamme haitannut. Suomalaisten sekopäämaine sai ansiostamme taas kerran lisäpontta.

Huipulla ei sitten todellakaan ole toilettia, mutta sieltä löytyi kahvila (25 NOK kahvi), harmi vain ettei mukana ollut yhtään valuuttaa sillä sumppi olisi totta vie maistunut. Tyydyimme kuolaamaan ja raapustelemaan puumerkkimme vieraskirjaan. Sitten olikin jo lähdettävä paluumatkalle, sillä pimeässä kiipeily olisi ollut vähintään veren kaivamista nenästä. Alastulo sujui ripeämmin ainakin lumisissa kohdissa. Erilaisilla perstuntumaisilla tai telemarktyylisillä mäenlaskutyyleillä vauhdin sai kasvamaan jopa vaarallisen kovaksi. Lopussa olleen alamäkisen kivikon selvittäminen otti vielä kertaalleen kovasti polvien päälle. Uupumuksesta huolimatta tuli todella haikea olo, kun istahdimme ennen Spiterstuleniin laskevaa rinnettä kielekkeelle ihailemaan romanttista maisemaa: vesiputouksia, vuorten taakse katoavaa okraista auringonvaloa ja laaksoa pitkin hiipiviä varjoja. Miten maailma voikaan olla niin sydäntäsärkevän rakas ja kaunis, täydellinen ja seesteinen, jos vain löytää oikean paikan sen tarkasteluun.

Laskeutumisen jälkeen kävimme nauttimassa leirikeskuksessa ansaitut oluet ja kahvit. Sitten alkoi paluumatkamme takaisin Suomeen.