Kahvihullun kahvinpuutospäiväkirja

Kävelimme Jänismieheh kanssa Aurajoen rannalla täysikuun ja tähtien loisteessa yölenkin. Kirpeässä pakkasessa ajatustoiminta virkistyi kuin kahvia juodessa konsanaan. Katselimme silmää miellyttäviä koteja ja kadehdimme niitä onnekkaita, jotka ovat aikoinaan lunastaneet itselleen asuinpaikan Virnamäen, yhden Turun kauneimman paikan liepeiltä. Siinäpä sitten virisi pieni keskustelu, missä sitä olisi onnellisinta asua.

Erakkouteen taipuvaisena pohdiskelin, että olisipas mukavaa asua jossain kaukaisessa saaressa, jossa naapureita tai muita ihmisiä ei olisi mailla halmeilla, mutta josta pääsisi kuitenkin hilpaisemalla kauppaan, töihin tai treeneihin.

 

Jänismies siinä naureskeli, että hän haluaisi nähdä minut siinä vaiheessa sen erakkosaaren rannalla, kun olen palannut ruuanhankintareissulta ja huomaan, että unohdinkin ostaa kahvia. Joka on viimeistä murua myöten loppu. 

 

Jatkoimme julmaa ajatusleikkiä kuvittelemalla, että ainoa kulkuyhteys mantereelle, eli laiva jolla juuri saaren rantaan saavuin, etääntyy parhaillaan kohti horisonttia. Seuraavan kerran se saapuisi vasta viikon päästä. Tähän sopisi mitä mainioimmin elokuvamainen kohtaus, jossa olen tajunnut tehneeni elämäni mokan, oikein viimeisen päälle Juhla-Mokan ja juoksen kädet hitaasti viuhtoen kohti vesirajaa ja huudan.

KAHVI, KAHVII, KAHVIIIII!!!

Seuraavaksi pohdiskelimme Jänismiehen kanssa kahvinarkomaanin mahdollisia siirtoja ja elämää tukalassa tilanteessaan. Tästä tuli melkein yhtä hauskaa kuin juoppohullun päiväkirjasta. Oikea kahvirobinson.

PÄIVÄ 1. Ensimmäisenä päivänä kiristelen hampaitani ja tunnen kuvitteellisen kahvin tuoksun leijuvan silloin tällöin kiusoittelevasti nenääni, liekö pinttynyt vaatteisiini. Petyn kerta toisensa jälkeen. Siihen aikaan kun minulla on normaalisti tapana keittää kahvia, pyörin tuskaisena ja turhautuneena keittiössä. Kurkistelen verhojen raosta merelle, josko kapteeni olisi tullut toisiin aatoksiin ja laiva tulisi jo nyt eikä vasta viikon päästä. Illalla istun synkkänä kiikkustuolissa ja kiikkua naristan niin, että kissoiltani Latelta ja Mokalta sekä mieheltäni menee hermot. Nuuhkin epätoivoisen kollaamisen päätteeksi sängyn alta löytämääni mukiin ammoisina aikoina kuivunutta töhnää, jossa on himmeä vivahde kylmää sinihappoista kahvia. Näen yöllä unta pulskasta, höyryävästä kahvimukista, joka juoksee minua karkuun.

PÄIVÄ 2. Seuraavana päivänä herään vielä huonotuulisempana ja keittiöön mennessäni tarkistan kahvipurkin, josko kotitontut olisivat käyneet sen täyttämässä. Huonoja tonttuja! Täytyy muistaa irtisanoa niiden työsopimus, mokomat tyhjänpanttina lorvivat partaturjakkeet! Ei-niin-kahviriippuvaisen mieheni juodessa tyytyväisenä aamuteetään harkitsen ensin väkivaltaan turvautumista, mutta päätän pitää rauhanomaisen hippi mielenosoituksen kantaen kylttiä jossa lukee Coffee - No War! Teapags Go Home! Illan korvalla alan nyyhkyttää hysteerisesti ja koetan nuolla kahvipurkin pohjalta viimeisetkin kahviatomit. Harmi, ettei kieleni ole yhtä pitkä kuin muurahaiskarhulla. Perkeleen evoluutio, kun ei ole viitsinyt ottaa huomioon eloonjäännin kannalta oleellisia seikkoja. Dyykkaan biojätepussin ja muistan että veinkin täyden juuri ennen kaupunkiinlähtöä kompostiin. Näen unta siitä, että olen Veikka Gustafsson ja kiipeän valjaiden sekä hakun kanssa vuorenkokoisen, MtCoffeeksi nimetyn kahvipaketin kylkeä ylös.

PÄIVÄ 3. Pyörin koko aamun ympyrää keittiössä kuin häkkiin ilman aamukahvia tungettu tiikeri. Tallaan vahingossa ruokaa kinnaavan Mokan hännälle. Mokka raapaisee minua nilkkaan ja kiipeää lämmitetyn uunin päälle tuijottamaan minua ivallisesti. Ilmassa alkaa leijua samantien selvä kahviaromi. Tuijotan Mokkaa epäluuloisesti ja se alkaa nuolla nautinnollisen näköisenä vaaleapaahtoista turkkiaan. Huomaan roikottavani kieltäni. Annan periksi ja menen tonkimaan kompostia. Huomaan, että kahvinporot ovat homeessa ja jo hyvän matkaa kompostoitumassa mullaksi. Nuuhkin maatuvien hajujen sinfoniaa ja koetan löytää kahviaromin hienon basson sen joukosta. Pohdin voisiko saaren yli lentävän lentokoneen pudottaa kivilingolla, lentokoneissahan tarjoillaan aina kahvia. Illalla kävelen rantaan, lähetän epätoivoista pullopostia ja toivon, että joku kahvinkeittotaitoinen löytää sen. Toivon mukaan se joku lähettää takaisin pullopostia jossa on kirjeen sijasta kahvia. Nukun tosi huonosti, sillä sänkyni laidalla istuu iso karvainen kahvinpapu, joka itkee sydäntäsärkevästi ja sopertelee että kaikki sen sukulaiset ovat kuolleet sukupuuttoon, koska kahvikuoriaiset valtasivat maailman. Lopulta se haihtuu savuna ilmaan. Arvatkaa vaan miltä sen jälkeen tuoksuu?

PÄIVÄ 4. Mieheni virnuilee aamulla, että teeainekset eivät autioltakaan saarelta kesken lopu. Aina on kanervia, mustikanlehtiä ja koivunlehtiä joista läträtä maittavia juomia. Muistan yllättäen että katajat ja muut havupuut maistuvat tosiaan aika muikealle. Käyn katkomassa oksia ja imeskelen niitä surkean näköisenä kivenlohkareella istuen. Kiroan miksei kahvi voisi ihan yhtä hyvin kasvaa katajapensaassa, onhan siinäkin kitkeriä marjoja. Hyräilen Myrskyluodon Maijaa nuotin vierestä. Lähistöllä loikkiva rusakko vetää partaansa jotain huistupsukkia ja virnuilee minulle selvästi. Seuraan sitä hetken aikaa. Sen nenä puputtaa samalla tavalla kuin omani, kun haistan kahvin tuoksun. Ehkä sillä on kahvijemma jossain, kun se sykyilee ja näyttää noin hyperaktiiviselta. Yritän ahtaa itseni jäniksenkoloon, kun mieleeni juolahtaa, että jänistä koloon seurannut Liisakin päätyi jossain vaiheessa Hullun Hatuntekijän ja kumppaneiden kahvikutsuille. Sitten muistan, että ne perkeleen hipit joivatkin teetä! Ilmankos se lobotomoitu murmelikin vain veteli sikeitä! Palaan multaisena kotiin ja huomaan, että vaatteistani ja saappaistani kariseva multa näyttää itse asiassa ihan kahvinporoilta. Loput tätä oivallusta seuraavasta ajatusketjusta arvannettekin ilman rautalangasta vääntämistä. Näen unta murmelista, joka juo kahvia, soittaa balalaikkaa, laulaa Frank Sinatran Coffee Songia ( Why, they put coffee in the coffee in Brazil) ja tanssii ripaskaa. Kaikkea näitä yhtä aikaa. Peittoaa sen kahvikuppi kädessä keikkuneen ballerinan mennen tullen.

PÄIVÄ 5. Käyn noutamassa homehtuneet kahvinporot kompostista ja keitän niistä sumpit. Oudon näköinen vaahtorengas kelluu kahvin pinnalla. Vinkeä maku, pitäisiköhän ehdottaa uutuudennälkäisille kahvinpaahtimoille homekahvin lanseeraamista. Miksi ei, onhan niitä homejuustojakin? Poroihin limaksi mossaantuneesta reilun kaupan luomubanaaninkuoresta tulee myös aika eksoottisia vivahteita, on siinä ainakin kaliumia. Minun ei tarvitse nukkua seuraavan yönä, sillä homekahvin nautiskelu aiheuttaa mielenkiintoisia hallusinaatioita. Päädyn olohuoneen lattialle tekemään uimaliikkeitä, kuvittelemaan että olen kidukset omaava Kevin Costner ja hokemaan pikkuoravan äänellä, Studio Julmahuvin Toukopoukon Kreikan Meri -biisiä mukaillen: ”Kahvimeri, Meri Kahvin, Kahvimeri, Meri Kahvin…”

PÄIVÄ 6. Alan vakavasti pohtia saarelta löytyvien jäniksenpapanoiden paahtamista. Mitä? Papuja kuin papuja. Taatusti tulisi ainakin luomukahvia. Reilusta kaupasta käyköön se, etten räjäyttänyt eilisen pitkäkorvan koloa dynamiitilla. No hyvä on, myönnetään etten edes omista dynamiittia. Saisikohan dynamiitista hyvää kahvia? Sillä ainakin uni karisisi silmistä. Death Wish Coffee anyone? Epäilen vainoharhaisena, ettei meiltä löydy kahvia mistään siksi, että tontut ovat vieneet viimeisenkin hätävaran. En tosin muista, että meillä olisi joskus ollut kahvihätävaraa. Se johtuu siitä, että alienit ovat kahvilla käydessään pyyhkineet muistini, etten muistaisi että ne käyvät kahvilla joka päivä eivätkä kutsu minua koskaan vastavierailulle tai tuo edes Saludo-pakettia tullessaan. Sängyssä odotan nukahtamista innokkaana ja tuijotan rintani päällä kehräävää Latte-kissaa. Laten turkki vivahtaa itse asiassa aika mielenkiintoisella tavalla maitokahville. Herään keskellä yötä siihen, että minulla on kissan häntä suussani ja lussutan sitä autuaana.

PÄIVÄ 7. Aamulla Latte on kadoksissa ja tiedustelen vaivihkaa mieheltäni mistä tietää, jos on vaikka vahingossa sattunut nukkuessaan nielaisemaan jonkun ison karvaisen eläimen. Mokka syö kaikki Laten ruuat ja kehrää tyytyväisenä. Tuijotan tiskipöydällä orpona lojuvaa. kahvinpaahdinta ja mietin voisiko kissanmuroja paahtaa. Olen kiitollinen siitä, ettei minulla ole Kahvinpapu-nimistä lemmikkiä. Saan neronleimauksen ja siirrän tiskipöydän paikoiltaan samalla tyylillä kuin Chef Yksi Lensi Yli Käenpesässä. Jätän tosin heittämättä sen ikkunasta, mutta nypin sen väliin pudonneet kahvinporot, kuolleet muurahaiset ja sipulinkuoret suuhuni. Istun nenä ikkunalasiin liimattuna kunnes näen laivan horisontissa. Soudan laivaa vastaan vesisaavilla, kiipeän sen kylkeä pitkin kannelle ja ryntään silmät kiiluen laivan keittiöön kahvipusseista ompelemani ja silmäreillä varustettu kauppakassi päässäni. Käyn kahvivaatimuksiani vastustelevan kokin kimppuun ja heitän hänet käsivarsiheitolla ulos laivan keittiöstä. Sulkeudun kahvipussin kanssa siivouskomeroon ja syödä maiskutan siellä puoli pussia kahvinporoja yhtä soittoa. Virkistyneenä uin kahvipussi hampaissani takaisin saarelleni nopeammin kuin laiva. Keitän ja juon kahvit. Käyn vaihtamassa kaupunkikuteet niskaan, lähden laivan mukana kaupunkiin, juon matkan aikana kaksi pannullista laivakahvia epäluuloisesti mulkoilevan ja käsivarttaan hierovan laivakokin silmien alla. Kaupungissa tyhjennän tilini ja ostan kerralla reilun kaupan luomukahvia seuraavan kolmen vuoden tarpeiksi. Palkkaan kamelikaravaanin kuljettamaan niitä ja saan maksaa laivassa törkeästi ylikuormasta. Palattuani kotisaarelleni ja laivan lähdettyä laiturista, sokeririippuvainen mieheni tulee riutuneesti hymyillen minua sekä kahvipyramidia vastaan ja kysyy ”Kai muistit tuoda karkkia sun omalle sokerihiirelle? Mä kuolen jos en heti saa jotain makeeta, tiskipöydän takaisin paikalleen siirtäminenkin kun otti niin voimille…”