perjantaina, joulukuuta 30, 2005

Koirat jäävät henkiin

Tuli tuossa katsottua Dogville toisen kerran. Trier ei todellakaan ole lempiohjaajani, mutta hänen elokuvissaan sentään uskalletaan huutaa täyteen ääneen se mistä muut vain vaivaantuneina supisevat.

Ensimmäisestä Dogvillen katsontakerrasta elokuvateatterissa jäi mieleen vahvimmin se, että suurimman osan siitä kolmesta tunnista minua oksetti. Oli pakko pitää välillä silmiä kiinni. Ei niinkään elokuvan henkisen kuvottavuuden takia, vaan siksi että jouduin katsomaan sitä suurelta valkokankaalta ensimmäisestä penkkirivistä. Käsivarakameralla kuvattu elokuva aiheutti minulle kunnon matkapahoinvoinnin tai merisairauden, miten vaan. En koskaan enää mene etupenkkiin, vaikka kuinka haluaisin johonkin muuten täyteen myytyyn näytökseen. Tulipahan ainakin maksimoitua elokuvan painostavuus myös fyysisellä öllötyksellä.

Ja kissa vieköön, että tuo elokuva herättääkin minussa vihaa. Huomasin puristavani käsiäni nyrkkiin kotisohvallani ja miettiväni ketä Dogvilleläisistä olisin ensimmäisenä motannut kuonoon. Minusta ei nimittäin tiettyjen elämänkokemusten jälkeen saa toisen posken kääntämisen kannattajaa enää kirveelläkään. Gracen lammasmainen laupeus oli NIIN perseestä ja NIIN ahdistavaa, vaikka olikin juonenkulun ja lopun katharsiksen kannalta olennaista. Huhhuh, kylläpäs tuo elokuva imaisikin sisäänsä. Tapa, jolla Trier rääkkää ja nöyryyttää naisia elokuvissaan, inhottaa minua aina yhtä paljon. Hänen sadisminsa saa suremaan ja raivostumaan siitä, miten maailma viattomia kohtelee. Se pakottaa avaamaan silmät sille, että moni toimii vähintään yhtä julmasti jos vain saa tilaisuuden. Entä minä? Entä sinä? Pystyykö kukaan katsomaan Dogvilleä, häpeämättä syvästi sitä että kuuluu ihmisrotuun?

Trierin elokuvat kertovat usein pyhimyksistä ja pahimuksista vastakkain aselteltuina. Trier tonkii ihmisen ulkokultaisen pinnan alta niin paljon saastaa, että tekisi mieli olla tietämättä siitä mitään. Hyville ja toisten ihmisten hyvyyteen uskoville naiiveille lampaille käy hänen teoksissaan huonosti. Sudet huomaavat hennoilla jaloillaan hoipparoivan lampaan ja syövät elävältä. Tosin eläinvertaus lienee elokuvan suhteen melko huono, sillä susien ei tietääkseni ole havaittu pitävän lampaita orjinaan tai huorinaan. Joten unohdetaanpas eläinvertaukset ja puhutaan suoraan ihmisistä.

Näinhän se tosielämässäkin menee. Itsensä kovettamisen unohtanut jees-ihminen on vilauksessa toisten orjana. Jos ei vedä itsensä ympärille vain harvat portista päästävää muuria jonka laella on piikkilankaa, kaiken maailman paskapäät tulevat jonossa ulostamaan rappusille. Rakkautta ja hyväksyntää epätoivoisesti etsivillä on monesti yhtä surkea kohtalo kuin narkkareilla ja he päätyvät kyynikkojen ja hyväksikäyttäjien huoriksi. Jos erehtyy olemaan ystävällinen väärälle ihmiselle, muttei kuitenkaan valmis ottamaan elämäntehtäväkseen täyttä vastuuta tästä, saattaa joutua kuuntelemaan eepoksen täydeltä syyllistämistä. Väninää siitä, että on pilannut tämän elämän, kun ei annakaan kaikkea pyydettyä vaikka kuinka kiristettäisiin. Jos ei senkään jälkeen anna periksi vaan pitää kiinni itsemääräämisoikeudestaan ja vapaudestaan, alkaa haukkuminen (vrt. koirat), joka muuttuu pahimmissa tapauksissa uhkauksiksi ja väkivallaksi. Ihmisen intohimo toisten alistamiseen ja rääkkäämiseen kun on pohjaton.

Ja sitten vielä viimeinen elokuvan herättämä huomio, jota olen mietiskellyt aiemminkin. Olen havainnut, että elokuvissa koirat jäävät (lähes?) aina eloon. Niin Dogvillessäkin, kissoista siellä ei jostain kumman syystä näkynyt vilaustakaan. Jos elokuvassa puolestaan on kissa, se mieluusti tapetaan.

Kissat esitetään usein paholaisina, koirat pyhimyksinä. Näinköhän tästä olisi vedettävissä johtopäätös, että tottelevaiset mielistelijät (koirat ovat ihan liian usein kovalla kurilla alistettuja perseennuolijoita, toki miellyttäviä poikkeuksiakin löytyy), pahaa melua pitävät haukkujat ja hierarkian sekä tiukat säännöt jo äidinmaidostaan imevät laumasielut, ovat joidenkin mielestä parempia ja arvokkaampia olentoja kuin hiljaiset oman tiensä kulkijat, rakkautensa harvoille ja valituille antavat ja yksinäisyyttä arvostavat.

Olen sitä mieltä, että kissoja arvostavia elokuvia pitäisi tehdä enemmän.

3 kommenttia:

tiikeritoveri kirjoitti...

Viimeisestä lauseestasi tasan samaa mieltä! Ja hyvin puhutteleva elokuva-arvostelu, vähän niin kuin "sydänverellä" kirjoitettu...

Von Trierin leffoista itselläni ei kuitenkaan ole kauheasti sanottavaa. Paljonhan niistä on puhuttu ja kohuttu, ja olen uteliaana kritiikkejä ym. lukenut, mutten vain tähän mennessä ole koskaan ihan niin paljon innostunut, että olisin mennyt katsomaan. Nimittäin muita kuin Dancer in the Dark -musikaalin, jota pidän upeana, mutta se käsittääkseni poikkeaakin melko lailla muusta tuotannosta. (Saattaa toki olla harhaluuloakin.) Tietenkin suurin syy, miksei kaltaiseni elokuvahullu sitten ole Trierin töihin tarkemmin tutustunut, on Pariisin ylenpalttinen tarjonta ja omat preferenssini, joiden mukaan vähintään ranskalaiset ja aasialaiset elokuvat menevät aina katsomislistallani muiden ohi. Herra vale-von Trier joutuu siis kilpailemaan huomiostani kategoriassa ynnä muut, vaikka toki sinänsä kiinnostaakin.

Muiden Dogma-ohjaajien elokuvista olen nähnyt Thomas Vinterbergin Juhlat (Festen). Se painui kyllä mieleen. Käsikirjoitukseltaan mielestäni hyvä ellei loistava, tärkeää painavaa asiaa. Mutta kyllä se keikkuva kameratyö, koko tekninen kömpelyys tökki ja pahasti! Luulen, että Juhlia saattaisin pitää todella mestarillisena, jos se vain olisi tehty normaalimpaan tapaan eikä "takaisin kivikaudelle" -dogmiin pitäytyen.

Mites muuten Dogvillen jatko-osa Manderlay, oletko nähnyt? Nytin kriitikko kirjoitti siitä mm. näin: "Manderlayssä on ärsyttävä, opettavainen ja virnuileva besserwisser-asenne. Siitä huolimatta – tai ehkä juuri siksi – se toimii. --- Ohjaaja tekee siirtojaan kuin julma jumala: katsokaa, näin huonosti käy kun joku luulee olevansa moraalisesti muita parempi!"

tiikeritoveri kirjoitti...

Näinpä nyt sitten minäkin Dogvillen, tosin vain tv:stä. Kyllä teki vaikutuksen, ja nosti Trierin osakkeita minun silmissäni. Erittäin onnistunut elokuva ja tutkielma ihmisluonteesta - ajaton ja aina yhtä hyvä aihe, mitä sitä sen kummempia keksimään. Paljonhan siitä on taidetta tehty, ihmisen pahuudesta, mutta jatkaakin voidaan vaikka maailman tappiin, se aihe ei ehdy. Tuoreessa muistissa mulla oli nyt Dogvilleä katsoessa mm. Jean Renoirin klassikko Ihmispeto, jonka ihan äskettäin näin uudelleen kymmenen vuotta ekan katselun jälkeen.

No, itse olen valitettavasti (?) niin paatunut misantrooppi, ettei tarina sinänsä suuremmin järkyttänyt - sehän oli aivan realistinen, ja kai sitä sitten inhorealismiksikin voisi nimittää. Mutta Trier osoitti, että sellaisenkin tarinan voi kertoa eri tavoin, hyvin eri kuvin. Otetaanpa vertailuksi ne lopputekstien aikana näytetyt valokuvat - ne jos mitkä olivat inhorealismia, ja jos itse elokuvassa olisi käytetty samaa kuvastoa, minua olisi taatusti yököttänyt, enkä välttämättä olisi edes jaksanut loppuun asti katsoa. Tällä tavoin toteutettuna pystyin sen sijaan keskittymään itse tarinaan ilman että suuri osa keskittymisenergiasta olisi valunut pahoinvoinnin viemäriin visuaalisella tasolla.

Aionkin katsoa myös Manderlayn, milloin vaan tilaisuus koittaa.

Ja kun edellisessä kommentissa tuli mainittua tuo Dancer in the Dark, täytyy kertoa että hankinpa vasta tänä keväänä itselleni sen soundtrackin, siis Björkin SelmaSongs. Arvaa vaan kuinka monta lenkkiä tullut vedettyä sitä kuunnellen! Olin ihan unohtanut, että se oli NOIN upeaa. Leffaa en ole nähnyt kuin sen ainoan kerran; sitä en edes suostuisi katsomaan tv-ruudusta. Ilman muuta niitä jotka vaativat valkokankaan (ja leffateatterin äänentoiston).

tiikeritoveri kirjoitti...

Vielä tuosta niin hyvin käsittelemästäsi koira-/kissasymboliikasta elokuvissa. Yllä mainitsemassani Renoirin Ihmispedossakin (La bête humaine, 1938) mieleeni painui erityisen kiintoisana kohtaus, jossa sankaritar (Simone Simon) näytettiin eka kerran: ikkunan ääressä ujosti hymyillen ja kissanpentua sylissään hellien, pienikokoisena ja pienellä äänellä puhuen. Näin hänestä luotiin kuva maailman suloisimpina ja viattomimpina, miehistä suojelunhalua herättävänä olentona, josta sankari (Jean Gabin) itsestäänselvästi lumoutuu. Ja kuitenkin sen kissanpennun voi, varsinkin jälkikäteen, nähdä selvänä (joskin hienovaraisena) vihjauksena... siis ettei tässä ehkä IHAN niin viattoman naisen kanssa ollakaan tekemisissä... mikä sitten elokuvan edetessä paljastuu. Mutta kissaa siinä ei tuon kohtauksen jälkeen enää nähdä.

Ihmispeto perustuu muuten Emile Zolan romaanin vuodelta 1890, se on varmaan suomennettukin, laita mieleen jos kiinnostaa. Voisi joskus tarkistaa, onko kissanpentu mukana myös romaanissa, vai onko se Renoirin oma lisäys.

Toinen Simonen Simonin loistava "kissanaisrooli" on tietysti Jacques Tourneurin La Féline / Cat People (1942). Siinähän pelataan legendalla naisrodusta, jonka edustajat muuttuvat naisista panttereiksi menetettyään neitsyytensä...