Koirat jäävät henkiin

Tuli tuossa katsottua Dogville toisen kerran. Trier ei todellakaan ole lempiohjaajani, mutta hänen elokuvissaan sentään uskalletaan huutaa täyteen ääneen se mistä muut vain vaivaantuneina supisevat.

Ensimmäisestä Dogvillen katsontakerrasta elokuvateatterissa jäi mieleen vahvimmin se, että suurimman osan siitä kolmesta tunnista minua oksetti. Oli pakko pitää välillä silmiä kiinni. Ei niinkään elokuvan henkisen kuvottavuuden takia, vaan siksi että jouduin katsomaan sitä suurelta valkokankaalta ensimmäisestä penkkirivistä. Käsivarakameralla kuvattu elokuva aiheutti minulle kunnon matkapahoinvoinnin tai merisairauden, miten vaan. En koskaan enää mene etupenkkiin, vaikka kuinka haluaisin johonkin muuten täyteen myytyyn näytökseen. Tulipahan ainakin maksimoitua elokuvan painostavuus myös fyysisellä öllötyksellä.

Ja kissa vieköön, että tuo elokuva herättääkin minussa vihaa. Huomasin puristavani käsiäni nyrkkiin kotisohvallani ja miettiväni ketä Dogvilleläisistä olisin ensimmäisenä motannut kuonoon. Minusta ei nimittäin tiettyjen elämänkokemusten jälkeen saa toisen posken kääntämisen kannattajaa enää kirveelläkään. Gracen lammasmainen laupeus oli NIIN perseestä ja NIIN ahdistavaa, vaikka olikin juonenkulun ja lopun katharsiksen kannalta olennaista. Huhhuh, kylläpäs tuo elokuva imaisikin sisäänsä. Tapa, jolla Trier rääkkää ja nöyryyttää naisia elokuvissaan, inhottaa minua aina yhtä paljon. Hänen sadisminsa saa suremaan ja raivostumaan siitä, miten maailma viattomia kohtelee. Se pakottaa avaamaan silmät sille, että moni toimii vähintään yhtä julmasti jos vain saa tilaisuuden. Entä minä? Entä sinä? Pystyykö kukaan katsomaan Dogvilleä, häpeämättä syvästi sitä että kuuluu ihmisrotuun?

Trierin elokuvat kertovat usein pyhimyksistä ja pahimuksista vastakkain aselteltuina. Trier tonkii ihmisen ulkokultaisen pinnan alta niin paljon saastaa, että tekisi mieli olla tietämättä siitä mitään. Hyville ja toisten ihmisten hyvyyteen uskoville naiiveille lampaille käy hänen teoksissaan huonosti. Sudet huomaavat hennoilla jaloillaan hoipparoivan lampaan ja syövät elävältä. Tosin eläinvertaus lienee elokuvan suhteen melko huono, sillä susien ei tietääkseni ole havaittu pitävän lampaita orjinaan tai huorinaan. Joten unohdetaanpas eläinvertaukset ja puhutaan suoraan ihmisistä.

Näinhän se tosielämässäkin menee. Itsensä kovettamisen unohtanut jees-ihminen on vilauksessa toisten orjana. Jos ei vedä itsensä ympärille vain harvat portista päästävää muuria jonka laella on piikkilankaa, kaiken maailman paskapäät tulevat jonossa ulostamaan rappusille. Rakkautta ja hyväksyntää epätoivoisesti etsivillä on monesti yhtä surkea kohtalo kuin narkkareilla ja he päätyvät kyynikkojen ja hyväksikäyttäjien huoriksi. Jos erehtyy olemaan ystävällinen väärälle ihmiselle, muttei kuitenkaan valmis ottamaan elämäntehtäväkseen täyttä vastuuta tästä, saattaa joutua kuuntelemaan eepoksen täydeltä syyllistämistä. Väninää siitä, että on pilannut tämän elämän, kun ei annakaan kaikkea pyydettyä vaikka kuinka kiristettäisiin. Jos ei senkään jälkeen anna periksi vaan pitää kiinni itsemääräämisoikeudestaan ja vapaudestaan, alkaa haukkuminen (vrt. koirat), joka muuttuu pahimmissa tapauksissa uhkauksiksi ja väkivallaksi. Ihmisen intohimo toisten alistamiseen ja rääkkäämiseen kun on pohjaton.

Ja sitten vielä viimeinen elokuvan herättämä huomio, jota olen mietiskellyt aiemminkin. Olen havainnut, että elokuvissa koirat jäävät (lähes?) aina eloon. Niin Dogvillessäkin, kissoista siellä ei jostain kumman syystä näkynyt vilaustakaan. Jos elokuvassa puolestaan on kissa, se mieluusti tapetaan.

Kissat esitetään usein paholaisina, koirat pyhimyksinä. Näinköhän tästä olisi vedettävissä johtopäätös, että tottelevaiset mielistelijät (koirat ovat ihan liian usein kovalla kurilla alistettuja perseennuolijoita, toki miellyttäviä poikkeuksiakin löytyy), pahaa melua pitävät haukkujat ja hierarkian sekä tiukat säännöt jo äidinmaidostaan imevät laumasielut, ovat joidenkin mielestä parempia ja arvokkaampia olentoja kuin hiljaiset oman tiensä kulkijat, rakkautensa harvoille ja valituille antavat ja yksinäisyyttä arvostavat.

Olen sitä mieltä, että kissoja arvostavia elokuvia pitäisi tehdä enemmän.