Valkoinen Peura

Aika harvoin sitä tulee vakuututtua suomalaisten elokuvantekijöiden taidoista, mutta kun kerran eräs täydellinen helmi on sattunut vastaan, se herättää sitäkin suurempia tunteita.

Vuonna 1952 valmistunut mustavalkoinen elokuva Valkoinen Peura on yksi parhaita koskaan näkemiäni elokuvia. Se on ansainnut useita kansainvälisiä palkintoja: Cannesissa vuonna 1953, Karoly Varyssa 1954 ja Hollywoodissa 1957. Lisäksi se on ansainnut Amerikassa vuonna 1958, Foreign Leader Award -palkinnon vuonna 1958. Sille riittää kysyntää edelleenkin, kun halutaan esitellä suomalaisen filmiteollisuuden parasta antia. Odotan innolla, että siitä joskus tehdään dvd. Ostan sen varmasti omakseni.

Vaikutuin Valkoisesta Peurasta valtavasti katsottuani sen ensimmäisen kerran ala-asteikäisenä. Silloin elokuvan pelottava tunnelma sekä kiehtoi tavattomasti, että sai minut näkemään hyytäviä painajaisia joissa valkoinen sarvipää juoksi pimeyden halki. Pidän edelleenkin elokuvan visuaalista estetiikkaa ja äänimaailmaa voimakkaasti tunteisiin vetoavana. Saan siitä edelleenkin kylmiä väreitä selkäpiihini.

Elokuva on kuvattu Lapissa, Törmäsen kylässä. Esittelen seuraavaksi sen juonenkulun loppuratkaisuineen. Ei kannata lukea jos ei ole elokuvaa vielä nähnyt. Elokuvassa Kalervo Nissilän esittämä poromies Aslak rakastuu kauniiseen lapinneitoon, Mirjami Kuosmasen esittämään Piritaan. He menevät naimisiin ja ovat onnellisia yhdessä. Poronhoitajan työ pitää kuitenkin Aslakin pitkiä aikoja pois kotoa, jossa Pirita ikävöi miestään liikaakin. Pitääkseen Aslakin lähellään Pirita käy pyytämässä apua shamaanilta. Vanha, rappiolle joutunut shamaani, Tsalkku-Nilla käskee uhrata ensimmäisen Piritan näkemän elollisen olennon seidalle. Sen jälkeen kukaan mies ei kuulemma voi häntä enää vastustaa.

Epätoivoinen Pirita tekee julman valinnan ja uhraa mieheltään lahjaksi saamansa valkoisen poronvasan, koska se tulee ensimmäisenä häntä kotipolulla vastaan. Uhrauskohtaus uhkaavien, luiden ympäröimien seitojen koristamalla lumilakeudella nostaa kylmät väreet selkäpiihin. Lemmentaika osoittautuu kuitenkin petolliseksi. Pirita alkaa muuttua aina täyden kuun aikaan valkoiseksi peuraksi eikä taikaa voi perua, koska vanha shamaani on kuollut. Noitapeura houkuttelee miehet peräänsä ja tappaa nämä kurussa. Ajan kuluessa Piritan pimeät piirteet alkavat nousta entistä enemmän esille. Kohtauksessa, jossa Pirita menee kristilliseen jumalanpalvelukseen, hänen outo auransa erottuu uskovaisten joukosta ja hän pakenee pahoinvoivana. Pakoon juostessaan hän muuttuu jälleen kerran peuraksi.

Tapahtumat saavat myös Aslakin lähtemään peuran perään. Aslakin hiihto noidutun vaimonsa perässä johtaa traagiseen loppuratkaisuun: Aslak tappaa Valkoisen Peuran tarkoitusta varten tekemällään keihäällä ja yhtäkkiä lumella makaakin hänen jumalaisen kaunis vaimonsa keihäs rinnassaan. Piritan kuoleman ylimaallinen estetisoiminen ja taustalla soiva valittava joiku saavat ainakin minulle kyyneleet silmiin.

Vaikka elokuva on mielestäni upea, sen pohjavirtana kulkevat kuitenkin asenteet, joita en voi kritisoimatta hyväksyä. Elokuvassa on selkeästi havaittavissa naisen seksuaalisuuteen kohdistuva kielteinen ennakkoluuloisuus. Metamorfoosi peuraksi viestii siitä, että naisen seksuaalisuus halutaan esittää eläimellisenä, hallitsemattomana viettinä, joka raivaa kaikki esteet tieltään. Voimakkaasti omia intohimojaan noudattava nainen osoittautuu tämän vuoksi koko yhteisölle kuolemanvakavaksi uhkaksi, josta on päästävä eroon. Ikivanha vitsi, miehethän eivät tietenkään ole yhtään eläimellisten viettiensä vietävissä...

Tätä elokuvaa voin suositella kaikille tragedian ja myyttien ystäville. Elokuvan Lapin maisemat ja musiikki ovat kauneudessaan vertaansa vailla.

Kun vaelsin Lapissa vuonna 2003, tuntureilla vastaamme sattui upea valkoinen poro. Olin innosta nyrjähtämäisilläni ja laukkasin pää kolmantena jalkana sen perässä kamerani kanssa. Tein siitä ottamastani valokuvasta ja Valkoisen Peuran loppukohtauksesta ottamastani still-kuvasta ohessa olevan kuvakollaasin.