Pian kuusi vuotta erästä budolajia treenanneena mietityttää joskus, että minkähän ihmeen takia jäin koukkuun lajiin jossa joutuu tekemään usein jokseenkin luonnottomia, nivelet vähän kerrassaan hajottavia liikkeitä, saa mustelmia, usein sattuu jos johonkin tai jopa joka paikkaan ja lähes jokaisissa treeneissä törmää painovoiman masentaviin lakeihin ja siihen tosiasiaan, ettei valitettavasti ole synnynnäinen brucelee tai jetli. Muusta hatutuksesta puhumattakaan.
Ehkä kaikkein tärkein sysäys ensimmäiselle itsepuolustuskurssille ilmoittautumiseeni oli se, että hehtolitran vetoinen mittani kilttinä hiirineitinä, (joka luulee että toiset ovat kivoja kun vain itse on niille kiva) tuli erään tapahtumaketjun ansiosta täyteen ja läikähti yli niin että roiskui. Toki elämän varrelta oli siihen mennessä kertynyt muitakin lievempiä kokemuksia ikävistä ihmisistä, jotka koettivat enemmän tai vähemmän kävellä ylitseni tai aiheuttaa minulle pahaa oloa. Siihen asti olin kuitenkin aina kiltisti väistellyt ja luiminut ja se oli toiminut eloonjäämisstrategiana jokseenkin välttävästi. Tapanani oli sanoa helposti että ihan sama, miten vain haluatte, mulle käy miten vaan.
Erään päästään pahasti vialla olevan ihmisen minulle lähettämät tappouhkaukset olivat kuitenkin niin iso viimeinen pisara, ettei sellaiseen ollut voinut varustautua mitenkään ennakolta. Hiirineiti sai huomata että selän takana olikin seinä eikä enää päässytkään puikahtamaan pimeään välinpitämättömyyden koloon. Niin. Mitenkäs se vertauskuva niistä selkä seinää vasten ahdistetuista jyrsijöistä oikein menikään… Hiirtäkään ei kannata mennä aliarvioimaan, se voi purra sormeen ja kipeästi. Tai sitten se voi päättää lähteä punttisalille, ilmoittautua itsepuolustuslajin alkeiskurssille ja alkaa treenata itsestään huomattavasti uskottavampaa elukkaa, kuten villikissaa, jolle ei sitten enää vittuillakaan seuraamuksitta. Eikä tällaisen päätöksen tekemiseksi tarvitse todellakaan olla mikään fantastisessa elokuvassa näyttelevä turbomimmi. Jos kerran HIIRESSÄKIN on ruutia näykkäisemään itseensä verrattuna kerrostalon kokoista, uhkaavaa ihmistä, niin miksei sitten ihmisessä…
Olen saanut vuosien vieriessä kunnian opetella hyvien opettajien johdolla käyttämään kovaa ääntä, lyömään ja potkimaan, painimaan matossa itseäni kymmeniä kiloja painavampien äijien kanssa, kaatumaan heitoista, kaatamaan, lukottamaan ja heittämään toisia mitä kummallisimmilla tavoilla ja tunkemaan esim. kyynärpääni tai jonkun muun ulokkeeni ihmisruumiin kohtiin joissa tuntuu mahdollisimman kipeältä. Ja tietenkin ottamaan myös edellä mainittua kohtelua vastaan, ilman että tarvitsee lähteä heti kotiin itkemään. Enkä todellakaan väitä että olisin minkään noiden suhteen mikään luonnonlahjakkuus tai että noiden opettelu olisi ollut jotenkin helppoa ja vaivatonta. Päinvastoin. Ainakin kaksi vuotta treenasin hulluna, kävin melkein jokaisissa treeneissä, ennen kuin opin edes sen yksinkertaisen asian, että palautumisellakin on tarkoituksensa. Sitten alkoi vasta järjen kanssa treenaaminen ja jatkuu toivon mukaan niin kauan kuin henki vain pihisee. Vanhana mummona sitten rollaattorin kanssa tatamille hillumaan…
Kyllä minä sitä fanaattista treenaamista toisaalta tarvitsinkin, kun aloitin jokseenkin nollatasolta. Minulla meni todella kauan aikaa, ennen kuin pystyin harjoituksissa lyömään kohti toisen ihmisen kasvoja luottaen siihen, että hänen vastuullaan on väistää. Vieläkin jos muksaisen jotain toista liian lujaa, suustani karkaa väkisin ”anteeksi”. Todellisuudessahan minä olen jokseenkin yhtä agressiivinen kuin froteepyyhe ja pitää olla kehissä aika ikävä tilanne, että lähtisin vahingoittamaan tahallisesti toista ihmistä. Kevennyksenä: kaikkihan tietävät viimeistään Linnunradan Käsikirjan Liftareille katsottuaan miten kätevä lähitaisteluase kasteltu froteepyyhe voikaan olla…
Enkä halua missään nimessä vieläkään mitenkään uhota tai väittää itsepuolustustaitojani ihmeellisiksi. Jokaisissa treeneissä on uutta opittavaa ja parannettavaa. Nollatasoon verrattuna muutos on kuitenkin valtava. Koetan aina muistaa sen, että aika harva ihminen tässä maailmassa muuten treenaisi tai tekisi yhtään mitään jos vaatimustasona olisi täydellisyys.
Olenpahan ainakin oppinut pitämään selkäni suorempana ja kohtaamaan kasvoista kasvoihin, väistämättä kanssaihmisiä, jotka kuvittelevat voivansa kohdella muita huonosti ilman vastarintaa. Toisaalta ei kyllä tule mieleenkään hakeutua vapaaehtoisesti tilanteisiin tai paikkoihin, joissa on selvä riski joutua tekemisiin väkivaltaisen käytöksen kanssa. Kun on oppinut tajuamaan miten makealta kaatuminen, harjoitusparin varovasti suorittama nilkkaan osunut potku tai päähän osunut lyönti tuntuu, ei paljon kiinnosta kokeilla sitä livenä kadulla. En kuitenkaan halua rajoittaa elämääni millään ”en uskalla kävellä yöllä yksin baarista kotiin” -peloilla. Karkuun juoksemisen jalo taito on korkealla sijalla tekniikkalistallani.
Toinen tärkeä syy itsepuolustuslajiin koukkuuntumiselleni lienee liike-estetiikka. Budolajeihin kuuluvat, apinuutensa kadottaneelle ihmiselle ei-mitenkään-itsestäänselvät liikkeet kun kerta kaikkiaan näyttävät taidolla toteutettuina NIIN hienoilta. Usein jo pelkkä niiden katsominen, joko salilla tai sitten televisiosta saa adrenaliinin nousemaan päähän. Tämä tietysti edellyttää sitä, että liikkeen tekijä ei todellakaan ole tasoa ”olen Mr. Bean ja kompastun puvunhousujeni lahkeisiin jos otan äkillisen askeleen”.
Ihminen joka osaa liikkua samalla kertaa vaikuttavasti, notkeasti ja hallitusti on melkein kuin kaunis kissaeläin. Kaunista voi olla pelkästään se, kun ihminen kävelee niin että kroppa on hallinnassa, ruoto suorassa, pää pystyssä ja liikehdintä näyttää samalla sekä valppaalta että levolliselta. Tiedätte kyllä gepardit ja pantterit, ei tarvinne selittää enempää.
Kai sitä treenatessaan toivoo, että itseen tarttuisi edes pienenpieni hippunen tuota samaa ylväyttä. Oi sitä onnen määrää, jos onnistuukin yli omien odotustensa tekemään salilla jonkun yliluonnolliselta tuntuvan siksakhyppypotkun ilman, että rönyää säälittävästi, katkoo kaikki nivelsiteensä ja maastoutuu päälleen. Kyllä siinä hetken aikaa sydän pompahtelee ilosta ja mieli hihkuu ”mie tein sen!”. Kunnes taas seuraavalla vuorolla räpeltää jotain käsittämätöntä ja saa naama punoittaen kasailla vinksin vonksin menneet raajansa tataminreunalta. Toisaalta juuri ne lukuisat epäonnistumiset tekevät onnistumisesta entistä riemukkaampaa.
Kolmantena tärkeimpänä syynä treenata itsepuolustuslajia lieneekin sitten mielenrauha. Se, kun saa tehdä aggressiivisia juttuja hallitusti ja saa endorfiinin tuotannon laukaisevia kivuliaita tällejä kroppaansa, on mielestäni yksi varteenotettava polku kohti mielentyyneyttä ja rauhaa. Kun on vetänyt itsensä kunnon ottelutreeneissä piippuun ja istahtaa sen jälkeen meditoimaan hetkeksi, on ylös noustessa sielu kevyt kuin linnulla. Ei tarvitse kantaa kaunaa, rähistä tai marmattaa kenellekään. Punoittavalle naamalle pyrkii väkisinkin hymy. Jostain syystä on hyvä ja tyhjentynyt olo, jollaista harvemmin muutoin saavuttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti