torstaina, tammikuuta 05, 2006

Carpe Noctum

Kissaeläimet, lepakot, pöllöt, kummituseläimet, unikeot, siilit, vompatit, gekot, minä ja rakkaani sekä monet muut omituiset otukset. Meitä yhdistää yö. Sinimustaan tähtien kirjomaan viittaan, utuun ja kuunvaloon pukeutuneen jumalatar Nyxin jalanjäljissä kulkeminen.

Tämä nyt ei liene kovin poikkeuksellista, mutta olennainen luonteenpiirteeni kuitenkin. Jos lomalla elelen niin kuin oma elimistöni parhaaksi katsoo, huomaan pian kuinka vähän kerrassaan vuorokausi vääntäytyy päälaelleen. Minusta on kivaa kukkua yöllä ja nukkua päivällä, varsinkin tähän aikaan, kun ulkona on useimpina päivinä harmaata. En halua puhua unirytmin sekaisin menemisestä, koska juuri tämä päinvastainen unirytmi on aina tuntunut minusta luonnolliselta ja hyvältä. Olen yöihminen ja ”carpe noctum”, tartun yöhön ja elän yötä.

Oikea unirytmini on sekaisin silloin, kun rahjustan mustat silmänaluset pussittaen aamulla töihin ja yritän vastaavasti saada väkisin unta ennen aamuyötä, etten menetä kokonaan kullanarvoista nukkuma-aikaa. Se korpeaa joskus, vaikka antaakin puolestaan ryhtiä elämään. Jos minulla ei olisi mitään velvoitteita, heräisin todennäköisesti auringon laskiessa ja valvoisin niin kauan kunnes näkisin auringon nousun. Siinä päivän kaksi kauneinta kohokohtaa, keskipäivän lasinvalkoinen helotus ei minua miellytä.

Vaihtelu tosin virkistää. Eilen oli mahtavaa kävellä kipakassa pakkasessa, kun Aurajoen yllä leijui paksu usvamuuri ja auringonvalo värjäsi maiseman halinallemaisen vaaleanpunaiseksi. Siinä olisi ollut taustamateriaalia vaikka fantasiaelokuvaan, kun neonverigreipin värinen aurinko valui alas taivaalta ja linkkitorni Jorma jökötti uljaana vaahtokarkkisumussa.

Koen oloni iltaisin ja öisin virkeän energiseksi ja puuhastelen silloin mieluiten kaikkea luovaa. Lapsena luin öisin kirjoja taskulampun valossa ja karkailin komeron ikkunasta ulos hiippailemaan. Äitini huomattua tämän, hän istutti kiusallaan komeron ikkunan alle koiranheisipensaan, mistä ainoa seuraus oli meikäläisen entistäkin naarmuisemmat kintut. En voinut vastustaa kiusausta karkailla, sillä kesäyöt olivat niin kauniita ja salaperäisiä. Sumu kietoi harsoaan viljankorsiin ja maa oli kasteesta märkä. Kaikki maalaiset olivat yöpuulla ja minä kukuin "yksin" omassa yömaailmassani.

Kun unirytmini on villiintynyt siihen pisteeseen, etten saa unta ennen aamukahdeksaa, käyn kesäaamuisin vaeltelemassa ulkona. Ihana hiljaisuus, liikkumattomuus ja ihmisettömyys. Joskus toivon, että maailman luonnollinen olotila olisi enemmän juuri haukottelevan aamunsarastuksen kaltainen.

Rakkaani on ihan samanlainen kummituseläin. Hänellä on yhtä isot ja hellyttävät silmätkin ja yhtä söpö naama, hihihi. Pienenä hän kuulemma rääkkäsi vanhempiaan kieltäytymällä nukkumasta öisin ja vaatimalla että nämä leikkivät hänen kanssaan ja laulavat hänelle lauluja. Voin nähdä ne kinkerit sieluni silmillä. Aamulla hän tietenkin kiepitti itsensä peittopesään, piipitti kiukkuisesti kuin jyvänsä hukannut peltohiiri, kun hänet yritettiin kammeta hereille ja kieltäytyi jyrkästi nousemasta ylös ennen puolta päivää. Mokoma pikku vintiö!

Kauheaa kuvitellakin millaisia gremlinsejä me saisimmekaan jälkeläisiksi.

1 kommentti:

tiikeritoveri kirjoitti...

Joo... Pariisissa kello on tätä kirjoittaessani ohittanut aamukuuden, kotikadultani alkaa verkalleen kantautua ääniä maanantaiaamun menoliikenteestä, ja minä alan pikku hiljaa harkita, josko jo kokeilisin unille käymistä. Kyllä kyllä, me yöihmiset olemme tosiaan oma lajimme. Itsekin tätä paljon pohtineena olen omalla kohdallani tullut jo ajat sitten siihen tulokseen, etten enää koskaan halua joutua työhön, jossa olisi pakko vääntäytyä säännöllisesti työpaikalle aamuvarhain. Koen sellaisen heikentävän niin olennaisesti elämäni laatua, etten yksinkertaisesti voi sitä hyväksyä. Mieluummin sitten vaikka työttömyys tai freelancerin ohuenkapea leipä omilla aikatauluilla kuin rahakkaampi palkkatyö, joka pakottaisi minulle sopimattomaan vuorokausirytmiin.

Kirjailijoista toki monetkin tekevät työnsä öisin, mikäpä sen luontevampaa. Viimeimmäksi muistan lukeneeni esimerkiksi Sofi Oksasen ja "nykyajan runonlaulaja" Mariskan elävän tällaisessa rytmissä. Katri Manninen pohtii vuorokausirytmejä mm. tuossa merkinnässä viime kesältä: http://www.kirjailijaelamaa.net/C644619311/E20050721015205/index.html
Kuten Katri osuvasti kysyy, "Missä on sanottu että on jotenkin väärin mennä nukkumaan vasta aamu-viideltä ja nukkua puoleen päivään?" Niin!

Itseäni kieltämättä ilahduttu sekin, kun joskus jostain (muistaakseni Hesarista) luin, että oli tutkittu aamu- ja iltavirkkuja ihmisten aivoja ja havaittiin, että ihan OIKEASTI eri ihmisten ovat LUONNOSTAAN virkeimmillään eri vuorokaudenaikoihin! Osa ihmisistä kertakaikkiaan ON virkeimmillään toisia myöhempään, eikä näitä ominaisuuksia oikeastaan pysty muuttamaan. Luonnostaan aamuvirkuille sopeutuminen aikaisiin aamuherätyksiin onnistuu siksi paljon kivuttomammin. Iltaihmiset joutuvat siihen miten kuten väkisin sopeutumaan, mutta mukavammin menee, jos järjestää elämänsä niin, että voi noudattaa omaa ominaista rytmiään. Olisipa hienoa, jos tuo otettaisiin yhteiskunnissa paremmin huomioon.