maanantaina, maaliskuuta 20, 2006

Täydellinen viikonloppu Olhavalla

Täytyy sanoa, että olihan täydellinen viikonloppu. Juuri sitä mitä elämän huippuhetkiltä haluankin. Sain nimittäin peruutuspaikan Laskuvarjojääkärikillan jäätikkövaelluskurssilta ja tartuin tilaisuuteen hetken mietittyäni. Kannatti tarttua, vaikka armeijan hemmojen järjestämä koulutus hieman arveluttikin minua asenneilmastonsa puolesta. Turhaan epäröin, kouluttajat olivat ystävällisiä ja karismaattisia, tosin muutamien jutut olivat kyllä vähän liian äijähuumorin puolella minun makuuni. Pikkuviat on kuitenkin helppo unohtaa kun kysessä on kokonaisuudessaan jotain näin hienoa. Reissu oli ehdottomasti talven tähtihetkiä, enkä saa millään pyyhittyä tyytyväistä hymyä naamaltani. Eikä minulla ole mitään syytäkään pyyhkiä.


Kurssi järjestettiin
Repoveden kansallispuistossa, Olhavalla. Ensin kurssilaisilla tarjottiin tiivis, eri osa-alueisiin erikoistuneitten luennoitsijoiden esittelemä teoriapaketti Orilammen lomakeskuksessa. Puoliltapäivin söimme itsemme soikeiksi ruokaa notkuvassa seisovassa pöydässä. Teorialuennon päätyttyä siirryimme kansallispuiston alueelle. Tarvoimme isoine rinkkoinemme lumimetsäistä reittiä pitkin valtavan kauniin ja korkean Olhavanvuoren juurelle ja leiriydyimme sinne järven rantaan.

Ilta alkoi vauhdikkaasti ensimmäisellä rastitehtävällä, jonka aikana ryhmämme kokeili solmujen näpräämistä sekä kalliokiipeilyä jääiljanteisella kallionpätkällä. Ei-jäätiköille tarkoitetuilla vaelluskengillä oli mielenkiintoista hoipparoida lasinliukkaalla reitillä, tosin tietenkin slingillä köyteen kiinnitettynä. Kaksi miestä kehui liukastuneensa paristi köyden varaan, mutta astelin itse reitin niin ylivarovasti, etten joutunut ottamaan polvillani lähikontaktia kallioon. Kesken reitin kiipesimme sitten pienen pätkän kallioseinämää, mikä ei meinannut onnistua minulta ensin laisinkaan hanskojeni luistaessa niin paljon etten saanut ensimmäistäkään otetta lohkareista. Nakkasin äkäisenä hanskat taskuun ja kaivoin tilalle halvat venyvillahanskat ja johan alkoi oranki kiivetä. Pääsin ylös mukavasti. Alastulo olikin sitten kengillä laskettelemista ja osittain myös huii-huutojen säestämää persmäkeä, kun minkään valtakunnan askelma ei kestänyt jalan alla.

Ensimmäisen tehtävän jälkeen veressä oli mukavasti adrenaliinia, joka sai leiripaikkamme näyttämään kenties entistäkin kauniimmalta. Kävelimme järven jäällä ihailemassa mahtavia kallionseinämiä, Suomalaisten kiipeilijöiden pyhää paikkaa. Punertavanruskeat kohtisuorat jyrkänteet lupasivat kunnon jännitystä huomiseksi. Kun juuri silloin illasta koitti ihastuttava sinisen hetken aika ja lunta leijasi taivaalta alas hiljakseen, oli olo niin haltioitunut, että oli pakko juosta pelkästä puhtaasta ilosta pitkin järven jäätä kuin villiintynyt poro. Sydän oli pakahtua riemusta!

Keitimme iltaruuan eli kaikilta menneiltä retkiltä tutun naminami pussikeiton trangiassa ja koetimme syödä vielä vähän lisää vararavintoa, sillä huomisen viiden rastitehtävän aikana ruokailu tapahtuisi kuulema kävellessä. Pussillinen vaellushamstereiden lempiruokaa eli suklaa-rusina-pähkinä-sekoitusta maistui mainiosti. Kun oli osannut ottaa mukaan kohtalaisen hyvät varusteet ja pakkastakaan ei ollut paljon, olo oli illan suussa hyvä ja raukea nuotiolla istumiseen ja unelmoimiseen. Turisimme hetken aikaa menneistä reissuista ja haaveilimme tulevista. Ihana nuotiosavun tuoksu leijasi ympärillämme ja pieni määrä kestoreissusuosikkiamme Minttuviinaa rentoutti lihaksia ja jännittynyttä mieltä mukavasti. Oli mukavaa käydä nukkumaan, kun makuupussiin sai lämpimät vaatteet pukemalla ja sykkyrään vetäytymällä aikaiseksi suloisen, pehmeän lämmön samalla kun ulkona pakkanen alkoi hieman kiristyä. Viimeinen ääni mitä ennen nukahtamistani muistan, oli satavan jäisen lumen ripsutus teltan ulkokankaaseen, mikäli vieressä koisivan kultani kyynärpäillä pökkien vaimentamaani kuorsausta ei lasketa.

Aamulla herätys oli hilpeästi kello 4.30. Jollakin vitsiniekalla oli kännykän herätysäänenä kukon kieuntaa. Aamun sarastaessa ehti juuri syödä puurot, juoda kahvit ja vähän pakkailla varusteita kasempaan, ennen kuin piti suunnistaa aamun ensimmäiselle toimipisteelle, Olhavavuoren huipulle. Varpaita ja sormia kipristävässä pakkasessa ja kalpean kuun vielä kumottaessa sinertävällä aamutaivaalla, opettelimme miten pelastetaan railoon pudonnut vaelluskamu z-taljalla. Sormet ja järki olivat vielä hivenen kohmeessa, että kaikenlaista näpertämistä vaativa homma olisi luistanut kuin luomisen työ, mutta periaatteet ainakin tulivat selväksi. Rastin toisessa osuudessa opeteltiin tekniikka nimeltä prussikointi, eli se miten pääsee itse tietynlaista hissivippaskonstia käyttäen kiipeämään köyttä pitkin pois railosta. Siinä vaiheessa aurinko jo hieman kurkisteli alhaalla siintävän metsän puidenlatvoissa ja ilma alkoi tuntua lämpimämmältä. Prussikointi oli minusta oikein kivaa ja tekniikka oli helppo omaksua. Ensin hirvitti, voiko mihinkään noin yksinkertaiseen luottaa, mutta kyllä ne hassut pikku solmut vaan purivat köyteen. Sillä pääsi vipeltämään sileän seinämän ylös yllättävän nopeasti.

Päivän toinen rasti olikin sitten se adrenaliinia nostattavin The Koettelemus. Seisoimme 50 metriä korkean Olhavavuoren huipulla ja katselimme huimaa jyrkännettä alaspäin, että tuonne sitä nyt sitten pitäisi laskeutua köyden varassa itseään liu´uttaen. Joukosta kuului useampikin voivittu ja voinyhelevetti, kun oma vuoro lähestyi. Onneksi saimme koettaa laskeutumistekniikkaa ensin pienemmällä kallionpätkällä ja vasta sitten siirryimme isomman laskun jonoon fiilistelemään. Tunne sillä hetkellä, kun olin kiinnittynyt laskeutumisköyteen ja seisoin selkä kohti pudotusta, valmiina laskeutumaan oli vähintäänkin mellevä. Vielä vähän aikaa sitten vannoin pelkääväni ihan kauheasti korkeita paikkoja ja tässä minä vain sitten otin askeleen reunan yli ja aloin päästää köyttä käsieni läpi. Pitkä tuplakiipeilyköysi painoi ihan helvetisti ja koetti väkisin vetää varmistuskäteni väärään asentoon, jossa köysi luistaa liukkaammin vyöllä kiinni olevan
kahdeksikon läpi. Ähellettyäni hetken alaspäin, köyden käsittely onneksi helpottui ja saatoin vähän vilkuilla alapuolellani odottavalle järven jäälle. Nyt jälkikäteen harmittaa, etten pysäyttänyt laskeutumistani hetkeksi ja ottanut oikein kunnon lentofiilistelevää maisemanihailusilmäystä kalliolla killuessani. Toisaalta aikataulu oli tiukka ja edetä piti mielellään ripeästi. Kokemus oli huima ja jätti palavan halun kokeilla moista toistekin.

Alas päästyäni olin vuorostani varmistajana ja kuvasin sen jälkeen poikaystäväni laskeutumista ja erään kameransa mukaani antaneen miehen alastulon. Vähän harmittaa, ettei minusta ollut kukaan ikuistamassa alastulokuvaa, mutta joskus voi ihan periaatteesta luopua omasta elvistelyilostaan toisten hyväksi. Sitä paitsi, jos halusi koko kallion ja korkeusperspektiivin kuvaan, ei laskeutujasta näkynyt sen enempää kuin korkeintaan kirkasvärisen takin pieni täplä kalliota vasten. On minusta sentään pari hauskaa kuvaa harjoittelulaskua tekemässä.

Laskeutumisen jälkeen oli mielestäni fyysisesti vaativin rasti, eli jääkiipeily. Siinä kiivettiin hakkuja ja kenkiin sidottavia jäärautoja hyväksikäyttäen pitkin jäätynyttä vesiputousta. Jääseinällä pysytteleminen pisti kyllä hiukan puuskuttamaan. Lisäksi sai varoa irtoavia jäänpalasia ja sitä, että hakun isku jäähän sinkosi kasvoille teräviä jääsirpaleita. Olihan se rankkaa, mutta jotenkin raikasta ja erityisen haastavaa. Tuo ei kyllä ihan suoralta kädeltä olisi minun lajini, koska kunnon jääkiipeilyvarusteet maksavat aivan tolkuttomasti. Ehkä menen mieluummin niilläkin rahoilla vaikka vaeltamaan jonnekin paratiisiin ja jätän niin jää- kuin vesiputouksetkin toistaiseksi vain ihailtaviksi. Tosin vesiputouksessa olisi kyllä mukavaa päästä kylpemään. Eiköhän se vielä jonain päivänä järjesty.

Loput rastit eivät olleet ihan niin extremehenkisiä, (kylläkin hyvin tärkeitä) vaan niissä keskityttiin esimerkiksi siihen miten rakennetaan teltta jäätikölle niin, ettei arktinen myrsky riepota sitä tuhannen kullinpäreiksi. Kouluttaja kertoili myös havainnollisia esimerkkejä kaikesta tarvittavista varusteista, joita tosi jäätikköreissuille on tapana kiikuttaa, kusipullosta ja hymy huulessa esitellystä jääkarhukalistimesta lähtien. Kouluttaja oli selvästi vanha huuliveikko, sillä juttua tuli kuin ammattijuontajalta, tosin vitsien laadusta voi jokainen olla omaa mieltä.

Köysistön muodostaminen oli railopelastautumisen lisäksi kenties tärkein rasti käytännön jäällä vaeltamista ajatellen. Siinä opeteltiin, miten reagoidaan kun joku köysistöstä putoaa railoon, tai tarvitsee hypätä railon yli. Nuohosimme järven jäällä persuksillamme ja mahallamme lunta syöden ja huutelimme toisillemme kuvitteellisia railoja. Kaikkein huonoin vitsi muuten mitä jäätikkövaeltaja voi eläessään heittää on Pikku Kallea mukaileva "Hei äiti, äiti, kato, mä jäätikkövaellan ilman köyttä." Railon sattuessa vastaan köydetön vaeltaja putoaa kuin "hohtimet kaivoon" ja mahdollista on ettei edes pelastuspartio pysty häntä sieltä onkimaan.

Viimeinen koettelemus sisälsi varmistussysteemien Deadmanin ja Kojootin käytön opettelua sekä varmistuspisteiden välillä liikkumisen slingien varassa. Alkoi tulla tosi kova nälkä, syödä puputin luennointia kuunnellessani leipää kuin pieni hamsteri ja ryystin väliin ahneesti kahvia. Toinen puoli tästä rastista oli ehkä kaikkein epämiellyttävin koettelemus. Kiipesimme hakun avulla ylös jyrkän lumisen seinän ja tulimme sitten muiden rastilaisten lähes lumettomaksi nuohoaman laskurinteen päälle. Sitten piti vain laskea persmäkeä kalliota pitkin ja jossain vaiheessa kierähtää hakun kanssa vatsalleen ja iskeä terä kiinni vauhdin pysäyttämiseksi. Kuulostaa helpommalta kuin onkaan. Hakun terävää päätä on syytä varoa ja paino on melko vaikea pitää oikeaoppisesti hakun päällä samalla kun jalat on muistettava nostaa irti kamarasta, etteivät ne tartu mihinkään vastaantulevaan esteeseen. Itse körötin kierähtämisestäni huolimatta koko luisun perkeleiden saattelemana melkein alas asti, koska olin ottanut hakusta väärän otteen, eikä se purrut kallioon. Vain ohuen jääkalvon peittämä kallionkylki rusikoi aika makeasti kyynärpäitä ja polvia luisuessa, mutta rastin tarkoitus olikin vakuuttaa kurssilaiset siitä, ettei jäätiköllä luisuun lähtö ole todellakaan leikin asia tai kevyttä pulkkamäkeä. Vauhdin kiihdyttyä on kuulemma hyvin äkkiä "käsi poikki, polvilumpiot tohjona ja hakku suussa", ellei tiedä miten holtiton luisu pysähtyy. Tosin kuulimme eräänkin legendan köysistöstä, joka oli luisunut hurjaa vauhtia pitkän rinteen alas, lentänyt hulppeasti ison railon yli ja selvinnyt rytäkästä pelkillä ruhjeilla ja mustelmilla. Hullujen tuuria.

Kun jäämäen laskua sitten todentunnun lisäämiseksi ehdotettiin pää menosuuntaan päin selällään, jätin kokeilemisen suosiolla väliin sillä minua ei huvittanut testata muistaisinko jännityksissäni kierähtää hakun oikealle, ei-terälliselle puolelle ja kestäisikö kypäräni pysäyttämisen epäonnistuessa esimerkiksi törmäyksen läheisiin männynrunkoihin joita päin eräs setä meinasikin liukua. Haluan opetella tuon tempun vähän vähemmän vaativassa paikassa, ennen kuin lähden riskeeraamaan kallisarvoisen kuuppani.

Tiivistahtisen päivän jälkeen palasimme leiriin. Oli ihan törkeä sudennälkä ja oli ihanaa mussuttaa viimein valmiiksi tekemäni leirieväät ja juoda höyryävän kuumaa Africafeta. Olin niin endorfiineissa, että pelkkää iloisuuttani nujusin hetken poikaystäväni kanssa lumipainia hangessa. Naapuriteltoilta vitsailtiin, että kumpi voitti. Aivan kuin pisteeksi iin päälle, niukasti pilkahdellut aurinko rävähti paljaalle taivaalle juuri leirin purkamisen ja loppupuhuttelun aikaan. Olhava näyttäytyi sinä hetkenä niin huikean kauniina, että tiesin ehdottomasti palaavani tänne vielä monesti. Niin talvireissuja kuin kesävaelluksiakin ajatellen Repoveden kansallispuisto vaikutti ulkoilmaihmisen taivaalta ja olin enemmän kuin tyytyväinen että kurssi järjestettiin niin inspiroivissa maisemissa! Naama kärähti lievästi, muttei kesimiseen asti, kun saapastelimme rinkkojen kanssa lumisen, auringossa säkenöivän paratiisin halki takaisin autoille päin. Taivas oli niin viiltävän vaaleansininen, että tuli tippa linssiin.

Tämä oli kyllä yksi niitä elämän elämisen arvoiselta tuntumaan saavia reissuja!

9 kommenttia:

Miss Foxy kirjoitti...

olipa seikkailu.

oletko katsonut Neil Marshallin ohjaaman mm. kiipeilyaiheisen jännitysleffan The Descent? tuli mieleen noista hakkuharjoituksista : )

itse olin *maalla* pari vkoloppua sitten, makasin järven jäällä ja kuulin selvästi lumikenttien kutsun. kuulen sen kyllä usein muutenkin.

myös kylmä vesi kutsuu, kuin näen vettä ja jäälohkareita tulee kova jano ja tekee mieli uimaan eli avantoon, missä käynkin.

mutta pitikö Dominick Arduin lähteä yksin Pohjoisnavallle, olin NIIN vihainen kun hän hävisi sinne. vai oliko *määrätty* että hänen on määrä kuolla siellä?

Ta-Miit kirjoitti...

Olihan se, nautin kyllä kovasti.

En ole nähnyt Descentia, kiipeileminen köysien varassa on mulle ihan uusi juttu muutenkin. Avanto myös odottelee minua kokeilemaan, saa nähdä pystynkö vilukissana siihen.

Arduinin tapaus oli eräänlainen hallittu itsemurha. Hän pisti hyvin tietoisesti henkensä peliin tehdäkseen jotain sellaista, mitä yksikään muu nainen maailmassa ei ollut tehnyt. Yksin napajäätiköllä vaeltaminen on teoriassa sama kuin laittaa allekirjoitus paperiin jossa lukee: olen kuollut.

Minun mielestäni oli vain yksinkertaisesti typerää kuolla jonkun tuollaisen ennätyksen takia. Elämä on aivan liian arvokas uhrattavaksi vain siksi, että saa nimensä mainituksi johonkin historiankirjaan parilla rivillä. Sankaritarinat ovat loppujen lopuksi aika surullisia, vähän kuin tähtisädetikkuja jotka kipinöivät hetken yössä.

Arduinilla olisi ollut edessä vielä upeita mahdollisuuksia, ellei hän olisi tehnyt karua ratkaisuaan. Ehkei hän vain pystynyt elämään yrittämättä tuota.

Toisaalta: hänen elämänsä - hänen valintansa, tuollaisiin tekoihin ei muilla ole puutuntavaltaa. Joidenkin on vain pakko tehdä tuollaista. Itse en kuulu riskinottajiin, vaan yritän aina rakentaa extreme-elämykseni hyvin varman päälle, sillä haluan mieluummin paljon tavallisia kokemuksia kuin yhden ennen kokemattoman.

Ai niin. Jos haluaa tutustua pohjoisnavalla parhaillaan hiihtävään laskuvarjojääkärikillan retkikuntaan, kannattaa käydä vilkaisemassa tätä sivua: http://www.pohjoisnapa.fi/

Pojat kirjoittavat: "Auringossa hiihdellen tunnelma oli välillä jopa keväinen. Lämpötilakin nousi -35 asteeseen."

Hrrrrrr.....

Olli kirjoitti...

VAU!! Nyt kolahti, tähän blogiin tulen palaamaan.. Pieni kutina itselläkin kokeilla sekä kiipeilyä, että avantoa mutta toistaiseksi en sentään niin hullu ole ollut..

tiikeritoveri kirjoitti...

Tiedätkö, veti ihan sanattomaksi pelkkä lukeminen - siitä tämä viive kommentoinnissani, vaikka tuoreeltaan luinkin. Nyt tulin kuitenkin sanomaan edes JOTAIN. Olen kyllä iloinen puolestasi, että sinulla oli mahdollisuus kokea jotain noin elämyksellistä! Onnea rohkeudestasi tarttua tilaisuuteen ja ansaitusti täydellisestä viikonlopusta! Ja hienostihan siellä pärjäsitkin - tuskin pääsevät ainakaan sinun takiasi äijätkään vinoilemaan heikommasta sukupuolesta...

Tiedätkö muuten Olhava-nimen etymologiasta? Kivankuuloinen sana, voisikohan olla esim. samansuuntaista merkityspohjaa kuin jylhällä...?

------
Dominick Arduinista: Aika voimakas tulkinta, että hallittu itsemurha. No eihän sekään tietysti mahdotonta ole, että hän olisi syystä tai toisesta halunnut nimenomaan päättää elämänsä ja lähti toteuttamaan sen tietämäämme tapaan, mutta sitähän ei voi kukaan koskaan tietää. Itse näkisin asian pikemmin niin, että hän on kyllä täysin tiedostanut reissun voivan päättyä kuolemaansa, mutta ehdottomasti uskonut myös voivansa onnistua; että hän lähti kaikki vaihtoehdot hyväksyvällä tapahtuu mitä on tapahtuakseen -asenteella oikeasti yrittämään Pohjoisnavalle pääsyä. Koska hänellä oli mahdollisuus, eikä voinut olla lähtemättä. Miten niin typerää? Ei yhtään. Minulla ei ole pienintäkään vaikeutta ymmärtää Arduinia, sitä hänen sisäistä pakkoaan. Vaikken tietenkään itse koskaan juuri tuontyyppisiin yrityksiin lähtisi. Ja JOS se vaikka olikin hyvinsuunniteltu itsemurha, sitten vasta tekoaan ihailisinkin. Hän oli ihminen joka uskalsi elää - ja kuolla - tasan niin kuin itse tahtoi vaikka niin monet muut pitivät hulluna.

Ta-Miit kirjoitti...

Minun onnekseni Olhava osoittautui kenen tahansa normaalikuntoisen ulkonaliikkujan haltsattavaksi.

Kyllähän siellä kaikkea degeneroituneeseen nuorisoon ja naisten leiri-iltapuhteisiin liittyvää suunsoittoa sai kuunnella, mutta pääsinpä itsekin tuikkaamaan yhtä karhun näköistä vanhempaa karpaasiukkoa sanallisesti, kun hän esitteli miten "tytöt" olivat opettaneet heitä tekemään eräitä teltan pystyttämiseen liittyviä pussukoita. Sanoin POJAT sanaa alleviivaten, että "oho, oppivatkos pojatkin tekemään käsitöitä?" Hehheh.

Niin, en siis tarkoittanut että Arduin suunnitteli itsemurhaa, vaan tarkoitan että tuollainen yritys on kuvainnollisesti itsemurha, niin kuin joistakin hulluista yrityksistä tavataan sanoa. Mielipiteeni jyrkkyys perustuu siihen tosiasiaan, että jäätiköllä yksin vaeltaminen on nimenomaan TYPERÄÄ, koska yksi ainoa hyvinkin todennäköinen railoon putoaminen, joka esim. kolmen hengen köysistössä on täysin korjattavissa, mitä todennäköisimmin tappaa, koska ei ole ketään pysäyttämässä putoamista tai auttamassa ylös. Se, että jonkun mielestä oma henki on halvempi kuin maininta siitä, että on tehnyt ensimmäisenä naisena maailmassa jotain jonka jotkut äijät ovat jo tehneet aiemmin, ei minusta ole kovin ihannoitavaa.

Olen samalla kannalla kuin Missfoxy, että minua kiukuttaa noin erikoisen ja aikaansaavan ihmisen jokseenkin turha kuolema. Olen leikitellyt ajatuksella, että mitäpäs jos hän olisikin koonnut naisseikkailijoiden porukan joiden kanssa olisi reissuunsa lähtenyt. Ehkä hän olisi vielä elossa. Ehkä ja ehkä.

Tietenkään en ole ihmisen vapaata tahtoa kieltämässä, mutta koen aiheelliseksi hieman murtaa sankarimyyttejä, jotka harvemmin puuttuvat esim. siihen miten turha ja säälittävä kuolemaan päätynyt uhkayritys loppujen lopuksi onkaan. Vähempi egoismi ja enempi ryhmätyö saattaisivat pelastaa monenkin sankarikanditaatin hengen.

"Sankareita eivät ole ne, jotka lähtevät, vaan ne jotka tulevat hengissä takaisin," sanoi kouluttaja jäätikkökurssilla. Tietysti yrittämättä ei voi koskaan onnistua ja vahinkoja sattuu kokeneimmillekin, mutta järjen ääntä lienee joskus syytä kuunnella.

Muistanet muuten varmaan sen, että yhtä aikaa Arduinin kanssa samalle reissulle lähti joku äijä, joka selvisi niukin naukin pahasti paleltuneena hengissä. Tajusi sentään keskeyttää reissunsa ja hälyttää apua sen sijaan että olisi kuollut uhmakkaan ryömivään asentoon, kourat kohti pohjoisnapaa kouristuneena... No, tuo oli kyllä ilkeää, mutta yritän havainnollistaa sillä sankaruuden keskeistä ideaa.

Naparetkien lukuisista vastoinkäymisistä muuten löytyy mielenkiintoista tietoa sivulta: http://fi.wikipedia.org/wiki/Tutkimusmatkat_pohjoisnavalle

Miss Foxy kirjoitti...

jäinkin miettimään, että olivatko ne laskuvarjojääkärit tosi miehiä, komeita karpaaseja? : )

eikös ne ole Valiojoukkoa?

tiikeritoveri kirjoitti...

Ok, käsitän kyllä mielipiteesi, se on hyvä ja hyvin perusteltu.

Omaani voisin vielä tarkentaa sen verran, etten minäkään Arduinia tai ketään tämmöisiä seikkailijoita ja tutkimusretkeilijöitä ja vuorikiipeilijöitä jne. sankareina pidä, enkä heitä sen vuoksi ihaile, että ovat saavuttaneet tai yrittäneet mahdollisesti jotain ennensaavuttamatonta. Ei sinne päinkään. Ihailen heitä nimenomaan voimakastahtoisuudestaan ja sinnikkyydestään, todella OMAN TAHTONSA mukaan elämisestä, valinnoista ilman kompromissejä. Sen voi toki nähdä myös itsekkyytenä - ja tosiaan, typeryytenä. Riippuu ihan arvioijan omasta luonteesta.

Minä ymmärrän täysin Arduinin (typerän) päätöksen lähteä nimenomaan yksin, koska itsellenikin eräänlainen itsekkyys (yksin eläminen ja mahdollisimman suuri riippumattomuus muista ihmisistä) on koko minuuteni perusta. Tiedostan sen olevan jossain tilanteissa tyhmää, jopa itselleni haitallista, mutta se on luonteeni ja sillä sipuli. Samoin oletan olleen Arduinilla. Käsittääkseni hän oli jonkin sortin erakkoluonne. En usko että lähteminen mainitsemaasi tapaan jossain (nais)seurueessa olisi ollut hänelle mikään vaihtoehto. Enkä usko että siihen välttämättä mitään henkilökohtaista sankaruuden tavoittelua liittyi. Tosin en tietenkään häntä tuntenut enkä luonteenpiirteistään sen tarkempaa tiedä, mutta pikemminkin ihmettelisin, jos motiivinaan olisi ollut, niin kuin sinä annat ymmärtää, vain joku ennätys ja historiankirjoihin pääsy henkensä uhalla. Kyllä ihmisellä voi ihan hyvin olla palava sisäinen pakko tehdä jotain ilman että siihen liittyy minkään sen kummemman kuin oman sisäisen rauhan tavoittelua. Kuten itsekin yhteen väliin osuvasti kirjoitit, "ehkei hän vain pystynyt elämään yrittämättä tuota".

Ketkä sitten ovat sankareita? Makuasia, mutta eivätköhän sankarin nimityksen ansainne parhaiten sellaiset epäitsekkäät ihmiset, jotka tekevät jotain hyvää ja tärkeää muiden hyväksi, tavoittelematta mitään itselleen - ainakaan sankaruutta.

tiikeritoveri kirjoitti...

Aina ei valitettavasti onnettomuuksilta pelasta porukassa olokaan:
http://mdn.mainichi-msn.co.jp/national/news/20060325p2a00m0na022000c.html
Ikäviä juttuja tämmöiset. Herättävät aina kysymyksen, olisiko se ollut estettävissä...

TA-MIIT kirjoitti...

Tähän täytyy vielä vuosienkin jälkeen jatkaa kommentilla. Minun mielestäni ihminen, joka ei muka kenenkään muun apua tässä maailmassa tarvitse (=arvosta), on melkoisen narsistinen ja suppea olento. Eipä ihmekään,kun Arduin oli ranskalainen - heillähän tuppaa olemaan noita kansallisluonteeseen kuuluvia grandiositeettiharhoja, joista he itse ja myös muut sitten saavat kärsiä.

Saahan sitä aina olla itsekäs ja elää kuvitteellisen riippumattomana kuplassaan ja tehdä oman jääräpäisyytensä johdattamana yksin vaikka mitä kaikkitietäviä typeryyksiä.

Mutta, mutta. Pointtini oli siinä, että hienoimpiin saavutuksiin ja henkisesti rikkaaseen elämään ei taatusti ulotu kukaan, joka eristäytyy omahyväisesti itsensä sisälle, eikä ota koskaan keneltäkään neuvoja, apua tai kritiikkiä.

Ihminen on tavallaan kuin vesi, joka limaantuu mönjäksi jos jätetään lillumaan purkkiin. Omasta tahdosta tulee eristyksissä kuin pilaantunut lähde, jos sitä ei koskaan koettele, virtauta, uusinna ja vertauta muiden maailmankatsomuksiin.

Itseensä käpertyminen ja kuvitteleminen, että pärjää aina yksin on sangen surullinen valinta ja myrkyttää mielen ennen pitkää vainoharhaiseksi, kaikkea vihaavaksi ja onnettomaksi... Mitä elämää se sellainen sitten on, kun valitsee vapaaehtoisesti kärsimyksen tien vaikka muitakin vaihtoehtoja olisi runsaasti tarjolla.

Ehkä monien sankariteoissaan kuolleiden mieli on tällä tavalla vääristynyt: ei tartte auttaa, mieluummin kuolen vaikka yksinäisenä sankarina kuin tukeudun kenenkään (alaspäin katsomani) apuun.

Minä olen sitä mieltä, että ihmisen mieli/luonne on hyvin joustava käsite ja sen pystyy kääntämään hyvinkin yllättäviin suuntiin jos oma suunta osoittautuu umpikujaksi. Jotkut vaan päättävät pitää kynsin ja hampain kiinni valinnoista, jotka johtavat suoraan railoon, eivätkä uhallaankaan kuuntele ketään jotka ovat tajunneet kiertää ne railot.