lauantaina, maaliskuuta 25, 2006

Inhoan perinteitä noudattavia juhlia

Olen tässä viime aikoina osallistunut moneen otteeseen kiivaaseen väittelyyn aiheesta viralliset juhlat, juhlien säännöstö ja etiketti. Asiahan on niin, että minulla on syvälle piintynyt vastenmielisyys pönötysjuhlia ja tarkoin määriteltyä juhlakäyttäytymistä kohtaan. Ensimmäinen kapinani virallisia juhlia kohtaan taisi olla ripille pääsyni aikaan. Kieltäydyin jyrkästi pitämästä rippijuhlia ja suututin sillä ainakin kummitätini verisesti. Erään lukioaikaisen joulun vietin uhallakin kämpilleni yksin eristäytyneenä ja matematiikankokeisiin masokistisesti lukien, koska pakollisen joulukaavan mukaan käyttäytyminen ällötti sillä hetkellä aivan erityisesti.

Ylioppilasjuhlissa noudatin samaa kaavaa ja poseerasin äidin kotona ottamissa "juhlakuvissa" vanhassa virttyneessä flanellipaidassa, tukka takussa ja isoa rumaa kaktusta sylissäni pitäen. Tuolle kuvalle olen saanut jälkikäteen naureskella hiukan. Sen lisäksi valitettavasti on virallisetkin tylsät lakkiaiskuvat, jotka minun puolestani joutavat kyllä jonnekin laatikon pohjalle pölyttymään. Niihin valokuviin hankkimaani söpöä pikku hametta ja puseroa en pitänyt enää koskaan sen jälkeen, että kylläpäs kannatti antaa periksi äidin rukoilulle säädyllisistä juhlavaatteista. Jos olisin nykyisellä mielenlaadullani päättämässä lakkiaiskuteista, niin ostaisin perkele soikoon niin synkät goottirytkyt, että oksat pois.

Eräs radikaaleimmista protesteistani oli erään minulle rakkaan ihmisen hautajaisista pois jättäytyminen. Se perustui sille, etten olisi sietänyt katsella kristinuskolle piut paut antaneen ihmisen hautaamista imelin kristillisin menoin tai katsella häntä laiminlyöneiden ihmisten tekopyhää hymistelyä hautajaisaterialla. Parhaiten hänen luonteeseensa olisi sopinut tuhkaaminen ja tuhkan sirottelu äkäiseen (hänen luonteensa mukaiseen) myrskytuuleen. Jos joku uskaltaa haudata minut joskus perinteisin menoin, lupaan kyllä saatana soikoon tulla vainoamaan häntä kummittelullani. Tosin tuskinpa minusta jää paljoakaan haudattavaa, sillä olen testamentannut elimeni ja antanut luvan käyttää ruumistani kuoleman jälkeen kudostutkimuksiin tai ihan mihin vain reposteluun, millä voidaan vähentää eläinkokeita

Juhlakielteisyyteni on syventynyt vuosi vuodelta. Esimerkiksi kalenteriin merkityt kristittyjen pakanoilta varastamat ja elämästä vieraantuneilla merkityksillään tärväämät juhlat ovat minun mielestäni perseestä. Ei juhlimiseen tai arjen rikkomiseen tarvita tekosyytä jonkun tyypin syntymästä tai kuolemasta, hauskaa voi pitää tai suruaan käsitellä silloin kuin se itselle parhaiten sopii ja sillä tavoin kuin se parhaalta tuntuu. Olen jättänyt pois syntymäpäivieni viettämisen niin kauan sitten, etten enää edes muistakaan. En myöskään mennyt publicumiini ja valmistujaisiini kieltäydyin uhraamasta edes yhtään ajatusta sen jälkeen kun olin mapittanut tutkintotodistukseni.

Jos jossain etiketissä sanotaan, että pitää pukeutua niin ja näin tai noudattaa jotain ritualistista kaavaa, minulla palaa hihat ja tulee melkein pakollinen halu protestoida jollain etikettirikkeellä. Vihaan pönötystä sydämeni pohjasta, se kuvottaa minua. Niin naisten kuin miestenkin viralliset juhlavaatteet ja pukeutumissäännöt ärsyttävät esteettistä tajuani pahasti. Miksi joku juhla muka saa sanella, miten ihminen pukeutuu? Eikö juhlan pitäisi olla ihmistä varten sen sijaan että ihmiset ovat juhlaa varten. Perinteitä noudattavat juhlat ovat jokseenkin jotain sellaista, mitä Pokka pitää sarjan Hyacinth Bucket on roolihahmona. Pitää epätoivoisesti esittää olevansa jotain parempaa kuin mitä onkaan. Yök.

Yksi hyvä esimerkki on häät, joihin ihmiset hakkaavat järjettömät määrät rahaa. Illuusion luomisesta seuraa yleensä paha krapula. Jos itse koskaan menen naimisiin, menen kyllä jossain hevon helkutin pusikossa ja pidän riekkubileet laavulla, nuotion ääressä. Ihmiset saavat sitten ihan vapaasti miettiä laittavatko sinne iltapuvun ja korkkarit, vai maastopuvun ja kumisaappaat. Minä ainakin laitan rytövaatteet.

Jos itse "juhlin" jotain se tarkoittaa sitä, että kokoonnutaan yhteen ilman mitään virallisia sääntöjä. Yksi hyvä esimerkki oli muutama vuosi sitten järjestämämme pakanajuhlat. Teltat mukaan ja notski pystyyn kauniille paikalle. Sitten mielen mukaan musisointia, sapuskaa, turinointia ja ryyppäämistä auringon nousuun asti. Semmoinen on oikeasti mukavaa, saa olla mitä on, maksamatta jostain typeristä räteistä ja etiketin noudattamisesta lompakkoansa tyhjäksi.

2 kommenttia:

Miss Foxy kirjoitti...

*harrastaa mielellään ns. tilannepukeutumista*

minäkään en pitänyt rippijuhlia. minusta niissä ei ollut mitään pidettävää.

vasta myöhemmin erosin kirkosta, mieleen ei silloin tullut, että rippikoulun voi jättää käymättä. no eipä silloin ollut pikkukylillä protuleirejäkään, liekö ollut kaupungeissakaan.

juhlia *käytän* usein siihen tarkoitukseen, että on tilaisuus pukeutua. hmmmmm ne saattavatkin siis olla enemmän omat juhlani : )

etiketti saa puolestani olla, sitähän voi soveltaa omiin tarkoituksiin.

pönötys ahistaa. siksi pakoreitin pitää olla aina valmiiksi katsottu.

Ta-Miit kirjoitti...

Heh, tämä on tosiaan yksi minun ja mieheni lempiväittelyaiheista. Meille on isot juhlat tulossa ja minua ärsyttää kuin syyhypulveri kaikki pilkunnussinta, joka tuohon juhlaan liittyy. Näen punaista heti kun luen jostain esimerkiksi, että naisella pitää olla tummasävyinen pitkä mekko. Sehän suorastaan tarkoittaa sitä, että pitäisi pelkkää vastarannankiiskeyttään laittaa kirkuvan värinen minimekko. No joo. Ehkä minulla on vain kestotrauma muutamista "körttiseuroista" joihin olen elämäni aikana joutunut osallistumaan. Viihdyn muutenkin vaelluskuteissa paremmin kuin juhlatamineissa ja etiketti kuristaa minua aina.